lauantai 2. helmikuuta 2013

Pitkä matka kotiin

Helena Waris: Talviverinen

Pohjankontu -trilogia on piristävän erilaista kotimaista fantasiaa, jonka kaksi ensimmäistä osaa on palkittu ansaitusti Kuvastajalla (vuoden paras suomalainen fantasiakirja). Tutustuin kirjoihin viime keväänä ja olin myyty. Ennen sarjan ja sen odotetun, viime kuussa ilmestyneen päätösosan Talviverisen, esittelyä pieni tarina siitä, miten sain kirjat omakseni.

Laitettuani tilauksen menemään jäin odottelemaan saapumisilmoitusta, mikä tulikin sopivasti loman alkaessa. Jo postissa paketti tuntui käteen hieman liian kevyeltä, joten en -tavallaan- yllättynyt kun sieltä paljastuikin tällaista:
Eli kolme kirjaa jotain täysin tuntematonta vampyyripehmoporno -sarjaa. Kumma kyllä siellä oli myös tilaamieni kirjojen lasku... Soitto asiakaspalveluun, jossa minulle pahoiteltiin tapahtunutta, luvattiin lähettää oikeat kirjat ja tiedusteltiin haluanko pitää nuo kolme. En halunnut. No, nyt tapaus lähinnä naurattaa ja tilanne korjattiin hyvin.

Seuraava paketti sisälsi sen, mitä pitikin:
Näissä kirjoissa liikutaan maailmassa, mikä on Suomi tai vähintääkin maantieteellisesti samoilla paikkeilla, joskus kauan sitten. Jossain taustalla ovat vanhat mahdit, edessä tuntematon matka kohti makean meren takana olevaa Pohjankontua. Maailmassa on niin noitia, haltijaeläimiä, ukkosmiehiä, rohkeita sankareita kuin rakkautta ja menetyksiäkin. Ja paljon muuta...

Uniin piirretty polku kertoo kolmesta sisaruksesta: Arnista, Ailegaisista ja Troista, jotka ovat joutuneet lapsina eroon toisistaan. Arni odottaa kotona Pohjankonnussa, että Ailegais ja Troi alkaisivat muistaa keitä ovat ja saapuisivat hänen luokseen. Kirja esittelee Pohjankonnun maailman, sen jylhät maisemat ja lainalaisuudet jättäen nälän lukea lisää. Juoneltaan kirja ei ole helpoimmasta päästä, se aukeaa pala palalta, pikkuhiljaa.

Sudenlapset keskittyy edellisen osan päähenkilöiden jälkikasvuun ja heidän kohtaloihinsa. Tässä tarinassa on Uniin piirrettyä polkua enemmän romantiikkaa, vitsejä ja seikkailua. Lukukokemuksena Sudenlapset on trilogian viihteellisin. Se toimii myös omana tarinanaan, mutta Uniin piirretty polku on syytä lukea sitä ennen. Tämän luettuani jäin odottamaan innolla päätösosaa, sillä tapahtumat olivat herättäneet useita kysymyksiä. Kaipasin etukäteen Talviveriseltä vastauksia sekä "jotain suurta juttua", juonenkäännettä tai paljastusta mikä kruunaisi koko homman.
 Meren keskellä asuvat olivat tottuneet siihen, että tuulet viskoivat heidän saarelleen mitä kummallisimpia terveisiä veden yli. Siitä saaren nimikin tuli. Tuultensaari.

Talviverinen kertoo kokonaiseksi Troin tarinan niiltä osin kuin sitä ei edellisissä kirjoissa vielä kerrottu. Tarina lähtee liikkeelle Tuultensaarilta, jonne mies päätyi lapsena ja kertoo mitä siellä tapahtui ennen kuin Troi purjehti ukkosmiesten mukana Uniin piirrettyyn polkuun. Se kertoo miksi Troi häipyi kuvioista saatuaan kirouksen, talviverisyyden, johon edes terva, viina tai sauna eivät auta. Mitä tekee mies, joka ei ole vielä mennyt Pohjankontuun ja jolla on edessään vain ennenaikainen jäätyminen ja kuolema?

Talviverinen on ennemmin, tavallaan, Uniin piirretyn polun ja Sudenlasten lisäosa kuin trilogian päätösosa, vaikka se nivookin lopussa kaikki tarinat yhteen. Tunne johtui siitä, että kirjan luettuani tunnetila oli paitsi haikea (ei enää luettavaa) myös se, että ihan kuin olisin lukenut Sormusten herran liitteosan ja saanut sitä kautta selvyyden niihin yksityiskohtiin mitä itse tarinassa ei kerrottu. Talviverinen on toki ihan oikea kirja ja sellaiseksi kirjoitettu, mutta kerronnan hyppääminen välillä ajasta ja paikasta toiseen sai aikaan tuntemuksen "täytetarinan" seuraamisesta.

Mutta tässä tapauksessa se ei ole paha juttu, ei ollenkaan. Sain vastaukset niihin asioihin ja kysymyksiin, mitä olin jäänyt ihmettelemään. Vaikka se suuri juonenkäänne jäikin puuttumaan, tarina ei eksynyt pois tutuilta poluilta ja loppu oli haikeansuloinen. Talviverinen ei toimi enää erillisenä kertomuksena, toisaalta sitä ei olisi voinut lisätä kahden edellisen osan lomaan, joten sen julkaisu omana kirjana on täysin perusteltua.

Helena Waris on luonut Pohjankonnussa maailman, mikä sykähdyttää ja tempaa mukaan seikkailuun. En muista, milloin viimeksi olisi lukenut yhtä kauniisti kuvailtuja maisemia, oli sitten kyse talvesta kolmen tunturin juurella, korpimetsästä tai vuorilta kajastavasta hehkusta. Pohjankonnussa on jotain niin omaperäistä, mitä ei pysty matkimaan mistään, ei millään.
Kautta vanhojen mahtien, suosittelen lukemaan nämä!

Ja mikä siihen talviverisyyteen sitten auttaa? No, vastauksen luettuani... olisi pitänyt arvata. :)

1 kommentti:

  1. Luin trilogian uudelleen, nyt jokseenkin yhteen pötköön ja se avautui aivan eri tavoin. Tarina oli sama tuttu, mutta vasta nyt ymmärsin kokonaisuuden kunnolla, näin ne pienet viittaukset eri osien ja tapahtumien välillä mitkä olivat aiemmin jääneet piiloon. Ennen kaikkea käsitykseni päätösosasta muuttui. Talviverinen ei ollut enää sirpalainen täytetarina, se oli trilogian paras osa, loistava lopetus sille ja suoraa jatkoa Uniin piirretylle polulle sekä Sudenlapsille. Pohjankontu kestää pitkän talven sekä joskus vielä kolmannen lukukerran...

    VastaaPoista

Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.