kokoontua yhteen Pohjolaan ratkomaan mestaruus. Kahden Valtakunnan pääkaupungit olivat koko kiekkoilevan maailman keskipisteenä, odottaen malttamattomana limpun putoamista jäähän sekä väistämättä kahden viikon päässä odottavia samppanjanhuuruisia kultajuhlia. Faneja oli virrannut paikanpäälle kannustamaan niin isäntinä toimivia Hapansilakoita ja Leijonia kuin vierailevia joukkueitakin. Joka niemessä, notkossa ja saarelmassa rillit pidettiin kuumina koko turnauksen ajan. Saunojen pesissä oli puut valmiina poikaa varten.
Edellisissä turnauksissa oli nähty huikeita maaleja, yksi ilmaveivikin, uskomattomia torjuntoja, outoa työskentelyä seeproilta sekä iloista käyttäytymistä joukkueiden faneilta. Pian selvisi, että Hapansilakoiden Valtakunnassa parhaita otteita esittivät Käkikellot. Ei enää tietoakaan häpeällisen huonosta vuoden takaisesta sijoituksesta, sillä joukkue kiisi voitosta toiseen. Se aloitti lyömällä Hapansilakat ja kun perään kaatuivat jatkoajalla Vaahteranlehdet, oli sensaatio valmis. Siinä oli joukkue isolla Jiillä, porukka joka ei kumartanut vastustajia vaan kävi niiden kimppuun yhtenäisenä ryhmänä, taustallaan punavalkoisena mölisevä kannattajaparvi. Turskatkin joutuivat antautumaan Käkikelloille eikä kukaan, Vaahteranlahtiä lukuunottamtta, saanut vietyä niiltä pisteitä alkusarjassa.
Samaan aikaan meren toiselta puolelta idästä alkoi kuulua kummia. Edellisen mestaruuden voittaneet Karhut kadottivat pelimoraalinsa ja hävisivät vastoin ennakko-odotuksia Kukoille. Ainoastaan Karhut itse osaavat kertoa mitä tapahtui: Miksi joukkueen keisarit joivat aitoissa muutakin kuin urheilujuomaa, mikä selvästikään ei ollut hyväksi pelillisen tuloksen kehitykselle? Miksi Karhut, vuodentakainen suvereeni voittaja, hävisi seuraavankin pelinsä Leijonille? Miksei joukkue löytänyt taistelutahtoaan ratkaisevaan otteluun?
Sillä niin kävi, että Käkikellojen ja Hapansilakoiden luo finaaliviikonloppuun saapuivat Leijonat sekä Valkopäämerikotkat. Ne kiisivät meren yli, valmiina taistelemaan paikastaan Valtakunnan arvostetuimman lajin voittajana.
Neljä ottelua.
Yksi mestari.
Käkikellojen uskomaton tarina jatkui, se sai arvoisensa huipennuksen joukkueen kohdatessa keväisenä iltana Hapansilakat niiden kotiareenalla. Pystyisikö joukkue menemään loppuun asti? Edellisen kohtaamisen jälkeen Hapansilakat olivat saaneet vahvistukseksi kaksi erittäin taitavaa pelaaja, joiden otteet kaukalossa olivat vieneet finaaliin Silakat eivätkä Leijonia (asia, mikä muistettaisiin Leijonien Valtakunnassa vielä pitkään, varsinkin kun Valkopäämerikotkat veivät pronssimitalit aivan niiden kuonojen edestä). Voisiko Käkikellojen yhtenäinen joukkuepeli pysäyttää vaarallisimmat Silakat ja ohittaa heidän maalivahtinsa? Käkikellot uskoivat siihen. Hapansilakat puolestaan halusivat murtaa kotiturnausten kirouksen ja viedä pojan.
Finaali alkoi Käkikellojen hallinnassa. Ensimmäinen maali nähtiin reilun neljän minuutin pelin jälkeen kun punavalkoinen vyöry sai kiekon Hapansilakka -moken taakse. Peli oli vasta alussa eikä Hapansilakoiden valmentajan ilmekään värähtänyt. Se ei muuttunut Silakoiden tasoittaessa pelin eikä niiden siirtyessä johtoon. Käkikellojen hieno alku oli kääntynyt pelin hajoamiseen, yhteen typerään kymmenen minuutin jäähyyn, mikä sekoitti kentälliset. Ensimmäinen erä ei nähnyt enempää maaleja.
Toinen erä oli kovaa taistelua. Käkikellot yrittävät saada pelinsä takaisin uomiin: he taklasivat, heittäytyivät kiekon eteen, ärsyttivät vastustajaa ja laukoivat kohti Hapansilakoiden maalia. Turhaan. Vastustajan maalilla oli näkymätön muuri, eikä kiekko mennyt sinne, mutta myös Käkikellojen oma maali varjeltui.
Kolmas erä ratkaisi mestaruuden -ja millainen näytös siitä tulikaan! Hurjaa taistelua, jossa onnella oli myös osansa. Kun erää oli pelattu lähes puolet, teki Käkikellojen alin pelaaja pahan virheen omalla siniviivalla. Pikku kikkailu kostautui ja Hapansilakoiden pelaaja pääsi läpi mokkea vastaan. Se näytti varmalta maalilta, mikä olisi voinut katkaista Käkikellojen selkärangan, mutta ensin mokke torjui kiekon patjallaan ja pelaaja ehti heittäytymällä huitaista kiekon pois varmasta maalintekopaikasta, pois ääntäkin nopeammin luistelleen Hapansilakan ulottuvilta.
Silloin Käkikellot ymmärsivät, että yhden maalin tappioasema tarkoitti ainoastaan kahden maalin tekemistä pelin voittamiseksi. He halusivat pojan.
Kun Käkikellot tasoittivat pelin, kuultiin Hapansilakoiden hallissa tuskanhuutoja. Erän viimeisellä minuutilla kymmentuhatta jotain Hapansilakka -fania hiljeni nähdessään, miten kiekko lipui hitaasti maaliin. Tilanne oli 3-2 ja heidän mielestään väärän joukkueen eduksi. Hapansilakoiden valmentajan pokerinaama petti ja kädet alkoivat huitoa aikalisää. Siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä Käkikellojen mokke pelasi kuin hurmoksessa, torjuen jokaisen kudin. Loppusummerin soidessa punavalkoinen vyöry levittäytyi pelaaja-aitiosta jäälle, se saunoi, kylpi, lauloi, huusi, valvoi, riekkui, rälläsi, mälläsi katseella pojan kotiin. Jossain taustalla Hapansilakoiden huoltaja livautti Käkikelloille nipun kultaisia kypäriä, mitkä jäivät heiltä käyttämättä. Vihdoin tiedettiin, minkä joukkueen kapteeni nosti pojan käsilleen, halasi ja suuteli sitä kuin omaa lastaan.
Käkikellot olivat viimein nousseet kiekkoilevan maailman keskipisteeseen.
Sen pituinen se lätkäkausi Pähkinäkukkulalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.