sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Kaupunki ja sen rauniot

Patricia A. McKillip: Unohdettu Ombria

Huokuttelevan kaunis kansi sai minut jo aikoja sitten kiinnostumaan tästä kirjasta, kunnes päätin lainata sen kaverin kirjahyllystä. Kuva jatkuu takakannessa ja sitä kannattaa silmäillä jo ennen lukemista ja kunnolla viimeistään tarinan loppulauseen jälkeen. Jokaisella esineellä on paikkansa kertomuksessa eikä kansi kuitenkaan pilaa sivujen mukanaan tuomia yllätyksiä.
"Kerro viuhkan tarina." Kyel kiepsahti kauemmas ja otti vuoteen vierestä eebenpuupöydältä viuhkan. Se oli hauras kapine, tehty soukasta norsunluusta ja kaksinkertaisesta, taitellusta riisipaperista. Toisella puolella oli maalaus ja toisella taidokkaasti leikelty varjokuva, maalatun maailman takainen varjomaailma, jonka saattoi nähdä kun viuhkaa piteli valon edessä. Viuhka oli ollut Kyelin äidin.
Lydea avasi viuhkan hitaasti ja paljasti sen värikkään puolen. "Tämä on Ombria, herrani", hanhi sanoi. "Maailman vanhin kaupunki."

Unohdetun Ombrian alku on varsin "perinteinen" ja käytetty: mahtavan kaupungin hallitsijan kuolemaa seuraa väistämätön valtapeli, jossa henkilöt ovat niin pelaajia pelinappuloitakin. Kirjan juoni väistää kuitenkin onnistuneesti perinteiset, tutut ja ennalta-arvattavat tapahtumat ja henkilöhahmot. Ensinnäkin Ombrian kaupunki on sekä tapahtumapaikka että arvoituksellinen päähenkilö, jonka kujilla ja huoneissa muut, enemmän tai vähemmän ihmis-henkilöt elävät. Kirjaa lukiessani sen alkuperäinen nimi Ombria in Shadow vaikutti suomennosta sopivammalta, mutta loppuun päästyäni pidin suomennosta parempana -tätä tapahtuu harvoin, mikäli jokin nimen merkityksessä on muuttunut käännöksen myötä.

Unohdettu Ombria tuntui enemmän unenomaiselta sadulta kuin fantasialta, enemmän kuin yksikään aiemmin lukemani fantasiakirja (esimerkiksi Taru Sormusta Herrasta on minulle lukukokemuksena enemmän historiallinen romaani kuin fantasiaa, vaikkei totta olekaan). Mikä sitten on sadun ja fantasian raja? Sanoisin että fantasia on satujen alagenre, jolla on useita eri ilmenemismuotoja -tai sitten toisinpäin! Aivan lopussa Unohdettu Ombria sortui perinteisempään, jopa hieman sekavaan loppuratkaisuun, joka kuitenkin oli tarinan ja ennen kaikkea tapahtumapaikan hengen mukainen.

Suosittelen tätä kirjaa ja aion jossain välissä lukea kirjailijan pari muutakin suomennettua teosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.