perjantai 2. elokuuta 2013

Haukkatyttö ruskeakutrinen

Kristiina Vuori: Siipirikko

Kesäloman lukulistaa miettiessäni siitä puuttui ensin ehdoton pakkolukea -kirja, jotain mitä olisi odottanut jo pidempään julkaistavaksi (kiitos tästä osittain Lohikäärmetanssille, jonka julkaisu on siirtynyt jo viime syksystä) ...kunnes muistin Siipirikon. Kyseessä on viime vuonna Näkijän tyttärellä debytoineen Kristiina Vuoren toinen historiallinen romaani. Onnistuin varaamaan Siipirikon ajoissa ja sain sen kirjastosta niin pian kuin mahdollista.
Siipirikko on 1300-luvulle sijoittuva tarina Seljasta, joka joutuu orjaksi Laatokan Karjalaan. Selja kasvattaa ja kouluttaa tilalla metsästyslintuja vapaudesta haaveillen. Kun paon aika koittaa, on valhe kuolleen ystävän henkilöllisyyden saamiseksi pieni hinta vapaudesta, varsinkin jos sillä saa suojelijakseen ritarin. Menneisyys ei jätä ketään rauhaan eikä ihmissushdekiemuroilta voi välttyä -genre suorastaan vaatii niitä. Selja perustaa uuden elämänsä alun petokselle, mutta missä vaiheessa viimeistään on puhuttava totta jottei tule uhranneeksi onneaankin?

Se oli omituinen aamiaisseurue. Matkalla rähjääntynyt miesryhmä, jonka joukossa yksi nainen. Yrmeitä, karjalaisten mailla itsensä suojattomiksi tuntevia huoveja, trubaduuriksi haikaileva armigerus, reissukumppaniksi puoliväkisin lyöttäytynyt porvari ja tulevaisuuden omiin kätösiinsä ottanut orjatar vierellään vaitonainen svelainen, joka kaitsi likkaa kuin hössöttävä äiti pahnanpohjimmaistaan. Kaikki miehet tuijottivat orjatarta, kokemattomin aseenkantajakin. Tytillä itsellään sen sijaan oli silmää pelkästään kotkalle.

Toivoin ja odotin kovasti Siipirikon olevan Näkijän tytärtä parempi kirja, enkä pettynyt. Tarina rullasi hyvin eteenpäin ja keskittyi olennaisiin juonenkäänteisiin sekä henkilöihin.

Näiden kahden teoksen perusteella Kristiina Vuori kertoo omaa paikkaansa etsivistä naisista aikana, jolloin hän oli aina jonkun toisen omaisuutta: isän, veljen, orjan isännän tai emännän, aviomiehen ja leskeksi jäätyään sukulaisten. Ainoastaan luostarissa -mitä Vuori ei ole vielä kuvannut- nainen saattoi ymmärtääkseni keskiajalla olla edes jollain tapaa itsenäinen ja päätösvaltainen. Tämä minua harmittaa kovasti päähenkilöiden puolesta, mutta onneksi Seljasta löytyy särmää vastustaa ajan systeemiä esimerkiksi lisäämällä keittoon normaalia äkäisempiä mausteita. Varmaankin juuri tästä syystä Selja on päähenkilönä Eiraa kiinnostavampi: toiveidensa ja niiden aiheuttamien tekojen moraalisten kysymysten ja seurausten vainoama nainen. Vaikka Siipirikko on naisen tarina, se antaa äänen myös miespäähenkilölle ritari Aijolle.

Minulle kirjan suurin yllätys ei ollut juonenkäänteissä, vaan loppukirjoituksessa missä kerrotaan historiallisia faktoja romaanin maailmasta. Ensin tyrmistyin, sitten tuli pakollinen "ei voi olla totta" -fiilis ja nyt lähinnä hymyilyttää. Kyseessä on Novgorodissa Turun kaupungista käytetty nimitys, mikä perustui silloisen linnan päällikön nimeen. Tarvitsin kerran nimen kuvitteelliselle kaupungille, selailin karttakirjaa jostain Keski-Euroopan kohdalta inspiraatiota hakien... lopputuloksena itse keksitty nimi, mikä sitten olikin jo olemassa ja ihan oikeasti!

Siipirikon jälkimakua miettiessäni palasin jokusen vuoden taaksepäin Dubliniin. Tilasin erinomaisen pasta-annoksen jälkiruoaksi omenapiirakan jäätelöllä. Osasin odottaa jotain perisuomalaista uunipellille leivottua parempaa ja totisesti sain sellaisen:
Kuva ei kerro kunnolla miten iso pala on, kylkiäisenä vieläpä kaksi palaa jäätelöä vohvelin ja mansikan kera. Odotukseni oli ylitetty reilusti, tällaista herkkua tulee aika harvoin vastaan. Siipirikko ei kuitenkaan pystynyt aivan samaan. Se oli normaalikokoinen piirakka yhdellä jäätelöpallolla, sillä vaikka kirja oli hyvä, ei se kohonnut niiden muutamien, yhä uudelleen luettavien suosikkieni joukkoon. Ei jättipiirakanpalaksi. Ja sitä paitsi Siipirikossa maistui omenan sijaan suomalainen raparperi ja puolukka, fariinisokerilla makeutettuna.

Ja kaikenlaisia marjapiirakoita kuten hyviä kirjojakin kohtaan saatan vain todeta: lisää kiitos!

2 kommenttia:

  1. Kiva kommentti kirjasta (jota en ole vielä lukenut). Kirjailijalle itselleen on varmaan mukava tietää, että on kirjoittajana ja tarinankertojana kehittynyt ensiromaanin jälkeen :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Calendula! Mukavaa, että olet löytänyt Pähkinäkukkulalle. :)

    VastaaPoista

Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.