perjantai 13. joulukuuta 2013

Toista kertaa kirveen terällä

Eilen oli jälleen Pelicans -pelipäivä. Edellisestä vierailusta Isku Areenalle oli vierähtänyt yli jo kuukausi. Tästä menee kiitos loistavasti ajoitetulle lomamatkalle (ups, varasinpa reissun juuri sille viikolle kun Kärpät tulee Lahteen) ja vähemmän toivotulle tuliaiselle (sairastuminen esti jo aiotun Hifk -pelin). Sanotaan että hyvää kannattaa odottaa. No, ei aina. 

Ennen pelikaanianalyysiä muutama ei-niin-kiekollinen bongaus Isku Areenalta:

Kun aukaisee silmät ja katsoo ympärilleen voi huomata yllättäviä asioita. Huomasin vihdoin Snackpointin pöperöt Areenan valikoimissa. Tätä ennen olin syönyt pelkkiä lihiksiä ja kaivannut Lättyä & lämäriä, mutta vihdoin tiedän mistä sen saa, nimittäin A-katsomojen takaa. Etsivä löytää kun lähtee hieman kauemmas kiertelemään.

 Tämä fanishopin mallinukke... oli pakko napata kuva. Pahoitteluni, mutta stailaisin sen uudelleen. Olen kyllä käytettävissä jos kutsu käy!

Raaka-aine esiintyi erätauolla. Hyvä meininki. Ei hassumman kuuloista musiikkia.


Lahtikiekon Hall of Fame jäi melkein näkemättä. Olisikohan sen voinut sijoittaa vielä keskeisemmälle paikalle kuin pääaulan takanurkkaan? Kieltämättä tyylikkäämmän näköinen kokoelma kuin Tampereen jääkiekkomuseon vastaava.


Pelicans - Tappara 1-4

Kauteni alkoi kirvesrintojen vierailulla Lahteen ja se myös päätti kotiottelukauteni ennen joulutaukoa. Kun niskassa on jo 9 tappiota, niin ei se mairittele turkoosia sydäntä. Jäällä nähtiin muutamaa yksilöä lukuun ottamatta niin flegmaattinen joukkue, että häviö oli täysin ansaittu. Ketutti hävitä ja niin ketutti varmasti joukkuettakin.

Mutta eivätkö pelaajat haluaisi mieluummin voittaa? Mitä siellä kopissa pitää tapahtua jotta ajatus voittamisesta muuttuu jälleen teoksi ja todeksi? Koska kiekko lakkaa polttamasta lavasta ja syötöt osuvat jälleen kohdilleen? Milloin meillä on voittava, haamutorjuntoja tekevä maalivahti?


Katsomossa näkyi paljon turkoosia, valitettavasti vain tyhjien penkkien muodossa. Matsin jälkeen tunteet purkautuvat pettymykseen myös twitterissä, jossa useampikin lahtelainen purki turhautumista ja vaati valmentajaa vaihtoon. En tekisi vielä sitä liikettä, mutten toisaalta tiedä:

Onko valmennuksella ja pelaajilla toistensa luottamus?
Yhdessä on kivempi edetä yhteisen asian eteen kuin yksin, vaikka jokainen viime kädessä vastaakin omasta osuudestaan kaukalossa. Pelicans -perhettä koetellaan ja lujaa.

Horjuuko perhe vai seisooko se yhtenä rintamana?
Perheeseen lasken myös fanit, vaikken pystykään itse näyttämään sitä paras mahdollista esimerkiä huutamalla ääntäni käheäksi jokaisessa kotipelissä. Yritän kuitenkin kovasti pitää asenteen positiivisen puolella ja lähteä uuteen pelipäivään puhtaalta pöydältä voittoa kohti ja twiittailla mukavia.

Ja vielä vähemmän osaan kertoa:

Miten tämä kelkka käännetään kohti pleijareita?
Toivo ei ole menetetty, ainostaan pisteitä. Mutta jotain on tapahduttava.

Huominen määrää paljon, tai ainakin sen lähdetäänkö joulutauolle tappioputkessa vai ei...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.