Rakkautta ennen tuhoa

Mika Waltari: Johannes Angelos

Näin sinut Sofian kirkon edessä, kupariporttien luona.

Konstantinopoli joulukuussa 1452, puolisen vuotta ennen turkkilaisten valloitusta. Johannes Angelos kohtaa Anna Notaraksen. Muukalainen ja ylhäisen miehen tytär rakastuvat kun kaikki on jo menetetty. Kaupunki odottaa toivotonta taistelua ja apujoukkoja joita ei koskaan tule. Heikoimmat pakenevat, piiloutuvat, pettävät ja vahvat seisovat muureilla kuolema vierellään. Rooman itäinen jälkeläinen elää viimeisiä henkäyksiä.

Ja kun turkkilaiset murtavat muurin, on aika jakaa oikeutta.

Johannes Angelos on tuttua Waltarin historiallista romaania uusin lisämaustein. Sinuhesta, Mikaelista ja Turmsista poiketen Johannes Angelos ei ole seikkailu- ja kasvutarina: päähenkilö on jo neljänkymmenen, vanha mies ja elämänsä syksyssä. Waltari kirjoitti tarinalle alun, kuljetti Johanneksen Sofian kirkon ja Anna Notaraksen luo, mutta hän jätti sen pöytälaatikkoon. Nuori Johannes julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen. Poissa on myös kaikkitietävä, päähenkilön mielestä typerä ystävä. Johanneksella on palvelija Manuel, joka on vain kalpea varjo Kaptahista.

Anna Notaras on nuori ja kaunis, alussa hyvinkin viaton tyttönen joka rakkauden myötä alkaa muistuttaa yhä enemmän Waltarin romaanien kohtalokasta, oikullista naistyyppiä. Odotin paljon Annalta ja petyin hahmon kehittymiseen. Mieleni teki antaa Annalle kevyt korvatillikka, sellainen herättävä läpsäytys. Johannes ansaitsi mielestäni parempaa, sori vaan. Loppuratkaisu sai minut hieman katumaan moista mielitekoa, ei kuitenkaan täysin. Johannes Angeloksen romanssi alkaa kiehtovana, mutta se ei koskaan yllä siihen katkeransuloiseen tunteeseen mihin tuhoon tuomittu ja toisilleen tarkoitettu rakkaus pääsee.

"Kuka olet", hän kysyi kuiskaten. "Miksi puhut minulle pimeässä."
Olin puhunut puhuttavani. Iskin tulen kynttilöihin. Keltaiset topaasit alkoivat hohtaa hänen kaulaketjustaan valkoista kaulaa vasten. Jousimiehen kultatopaasit. Suojana halpamaisuutta vastaan.
"Kukako olen", sanoin. "Nainut mies, latinalainen, seikkailija, niinhän itse sanoit. Miksi siis suotta kysyt."
Hän kohotti avuttomasti pukunsa kaulusta. "Katseesi polttaa kaulaani", hän valitti.
"Yksinäisyyteni polttaa kaulaasi", sanoin. "Sydämeni palaa poroksi kun kynttiläin valossa katson kasvojasi. Ihosi on kuin hopeaa. Silmäsi ovat kuin tummat kukat."

Tarinan vahvinta osaa on alun rakastumisen lisäksi Konstantinopolin ja sen kohtalon kuvaus. Kaupunki on eri liittoumien, uskontojen ja kansojen sekasikiö. Ja hieman tutunoloinen sekasiö, mies tässä kiehuvassa sopassa eri liittoumien välissä, on myös Johannes Angelos. Veri palaa aina kotiin ja tarkat silmät näkevät purppurasaappaat vaikka paljaissa jaloissa. Olisipa Waltari kirjoittanut Johanneksen taustaksi jotain yllättävämpää... Harmitti, sillä olen aiemmin pitänyt Sinuhesta, Mikaelista ja Valtakunnan salaisuudesta. Ja nyt kun luen aiemmin lukemattomia Waltareita (Turms, kuolematon ja nyt Johannes Angelos) eivät ne olekaan niin hyviä kuin toivoin ja muistelin.

En myöskään aivan heti muista, milloin viimeksi 450 sivun lukemiseen olisi mennyt niin kauan kuin Johannes Angelokseen. Kirjan alkupuoli, Johanneksen ja Annan tapaaminen sekä tutustuminen on koukuttavaa luettavaa. Puolivälissä suhde junnaa paikoillaan eivätkä turkkilaiset vielä pommita kaupunkia. Samaan aikaa ajoittuivat myös olympialaisten kiireisimmät päivät -sekin hidasti lukemista. Loppuvaiheen kuvaus, piirityksen muuttuminen hyökkäykseksi loppuratkaisuineen on jälleen miellyttävää ja nopeampaa luettavaa.

Korkeisiin odotuksiin nähden johannes Angelos oli pettymys, mutta siinä on vahvuutensa eikä sitä kannata jättää hyllyyn pölyttymään jos Waltari tai historialliset romaanit kiinnostavat.

Kanteen on painettu kirjailijan nimikirjoitus.

Illalla rukoilin Khoran luostarissa. Polvistuin ihmeitätekevän ikonin eteen kreikkalaisten veljieni rinnalla. Huumautuen hengitin suitsutuksen savua. Kultapohjaisina säteillen ympäröivät mosaiikkikuvat minua kaikista seinistä. Jumalanäitini, uskontunnustukseni, alkuperäinen ja väärentämätön, rukoukseni, liturgiani, kellojeni ja äänirautojeni kirkas helinä. Oli kuin vihdoin olisin vajonnut äitini suojelevaan syliin ponnistelematta enää vastaan. Miksi vieroksuisin, miksi epäilisin, miksi turhaan kannoin latinalaisen sydäntä rinnassani.
Uskoni puolesta, vereni puolesta, Kristuksen tähden, olen valmis kuolemaan.