Lumikki Lumikkina

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

On aika hyvästellä Lumikki Andersson. Punainen kuin veri ja Valkea kuin lumi ovat saaneet päätösosansa Musta kuin eebenpuu. Alkuosat kannattaa lukea ensin, tarinat ovat suoraa jatkumoa toisilleen ja muodostavat yhden kokonaisuuden. Odotin paljon trilogian päätösosalta enkä pettynyt: tässä on yksi parhaista kotimaisista nuortenkirjasarjoista, mitä olen lukenut! Kirjan ulkoasu on kaunis, jo edellisistä osista tuttu kolmivärinen. Punaisen sivujen reunat olivat punaiset, Valkean valkoiset ja tämän mustat -hieno idea, simppeli on kaunista.

Edellisen osan tapahtumista on vierähtänyt puolisen vuotta ja eletään joulukuun puoliväliä. Lumikki on palannut kouluun ja pääosaan: mihin muuhunkaan kuin sadun Lumikiksi, sen moderniin koulunäytelmäversioon. On metsästäjää ja prinssiä, joka haluaa säilyttää tyttönsä lasisessa arkussa, mutta kääpiöitä ei nähdä vieläkään ja parempi niin. Privaattipuolellakin Lumikilla menee hyvin, kunnes vanha rakkaus palaa kuvioihin. Varsinainen ongelma on kuitenkin salainen ihailija, sekopää stalkkari joka tietää aivan liikaa Lumikin elämästä ja menneisyydestä. Tampere on jälleen vaarallinen paikka lukiolaistytölle...

Musta kuin eebenbuu on sarjan intensiivisin ja jännittävin osa. Lumikin ja stalkkarin piirileikki tempaisi minut mukaansa ja luin tämän lähes yhdeltä istumalta, samana päivänä. Teksti on sujuvaa, kaunistakin, aivan kuten odotin. Järkeä ja logiikkaa, epäluuloja juonenkäänteitä kohtaan ei tähän lukuelämykseen kannata sotkea mukaan, se vain vie pohjan tunnelmalta ja pilaa tarinan. Älä mieti onko jokin tapahtuma 100% uskottava tai mahdollinen -sellaista teosta ei löydy mistään.

Oman genrensä edustajana Lumikki-trilogia on timanttia, suosittelen! Voisin jatkaa kehuja vielä pidempään, mutta se veisi vain sinulta kallisarvoista lukuaikaa Salla Simukan teosten parissa.

Tämä oli Lumikin metsä. Sen pimeydessä oli tilaa kiihkolle ja pelolle, epätoivolle ja riemulle. Sen ilma täytti hänen keuhkonsa väkevänä. Metsän sylissä hnä kasvoi kokonaisemmaksi. Hänestä tuli enemmän hän, enemmän vapaa. Lumikki laskeutui makaamaan juurakoiden päälle, painoi kämmenensä kosteaa maata vasten ja toivoi, että olisi voinut muuttua osaksi juuria, sulautua nihin ja tunkeutua maan sisään, löytää sydänlähteen.
Metsä huokaili ja sykki Lumikin ympärillä kuin sillä olisi ollut yksi ainut pulssi. Hänen pulssinsa.