Tutustuin Kiroilevaan siiliin jo hahmon alkumetreillä, silloin kun sitä löytyi netin syövereistä vain muutaman sarjakuvan verran. Luin niitä yhä uudelleen ja uudelleen, silmät naurukyyneliä valuen. Seurasin siilin pääsyä suuremman yleisön tietoisuuteen ja hankin ensimmäisen albumin heti kun se oli saatavilla. Toisinaan nukun siililakanoissa ja juon teeni siilikupista. Kirjahyllystäni löytyvät myös siilialbumit kaksi ja kolme.
Mutta ei enempää.
Kolmannen albumin kohdalla nimittäin tuntui, että siilin terävimmät ärräpäät oli jo käytetty. En enää hankkinut seuraavia osia ja ne jäivät kirjakaupoissakin satunnaiselle selailulle. Kunnes eräänä päivänä huomasin kirjaston hyllyssä koko sarjan ja lainasin viimeiset siilialbumit:
Luin nämä loogisesti järjestyksessä. Nelosalbumin alku ei oikein temmannut mukaansa, se kirvoitti ensimmäiset hymyilyt vasta puolivälissä. Siihen verrattuna vitonen ja kutonen olivat tasaisempia ja ehkä pikkaisen parempia. Kuitenkin se anarkinen, uusi, töykeä, sekopäinen, ensimmäisten albumien siili oli poissa. Taso oli jo laskenut jonkin verran.
Kiroilevan siilin menestys alkoi arkipäivän dilemmoista ja vielä useammista ärräpäistä. Tuttua tylyä äksyilyä oli edelleen mukana:
Kiroileva siili 4, s. 37 |
Kiroileva siili 5, s. 59 |
Kiroileva siili 6, s. 23 |
Olen lukenut kirjoja epäsäännöllisesti, en todennäköisesti edes kaikkia, mutta pidin siitä, miten kuudes kirja päättyi. Ihan hyvä lopetus. Toisaalta Turun kirjamessuilla olin kuuntelemassa Paloniemen haastattelua ja kuulosti siltä, ettei Siili ole ihan lepoon laitettu idea.
VastaaPoistaPidin myös kuudennen kirjan lopusta, siinä oli sopivasti haikeutta ja kuitenkin toivoa. Ehkä kirjailian -vai pitäisikö sanoa ennemmin että piirtäjän- sekä jatkon kannalta ihan ymmärrettävää pitää paluun mahdollisuus olemassa. :)
Poista