Kollega: "Marsu, haluutsä lukea Lemmy Kilmisterin kirjan?"
Minä: "Öööh, minkä?"
Sitten koittikin sopiva hetki hankkia lisää yleissivistystä.
Huomasin pian, että tämä on hävyttömän hauskaa luettavaa. Lemmyllä (ja hänen apurillaan) on mukavan jutusteleva kirjoitustyyli, jonka parissa viihtyy mainiosti. Tekstissä ei säästellä kirosanoja ja asiat kerrotaan kaunistelematta. Toisaalta, kun katsoo millainen äijänköriläs on kirjan kannessa, niin sisällön uskottavuus kärsisi pahasti jos sitä olisi lähdetty sensuroimaan. Lemmy on elänyt rankan elämän, se on selvää. Toisaalta, riveiltä löytyy myös fiksuja sekä sympaattisia asioita, joten kaverista ei voi olla pitämättä. Lemmy, oli mukavaa tutustua!
Pidin erityisen paljon alkupuolen ajankuvasta ja yllätyin kun minulle selvisi että bändi on käynyt useita kertoja Suomessa, jo aivan alkuaikoinaan. Toisaalta, enpä ole heitä aiemmin seurannut, joten kaikki käänteet Lemmyn elämässä ennen Motörheadia ja sen perustamisen jälkeen tulivat yllätyksenä. Kirjassa vilisee paljon nimiä sekä bändejä, joista tunnistin vain murto-osan. Se ei kuitenkaan haitannut tarinan seuraamista. Lemmyn fanit saavat kirjasta varmasti enemmän irti kuin minä, mutta se sopii luettavaksi kenelle tahansa (minkä tahansa) rokkarin elämästä kiinnostuneelle. Etukäteistietoja ei tarvita, mutta jokseenkin kipeästä huumorintajusta on apua.
Lemmy Kilmisterin elämäkerta oli siis yllättävän viihdyttävä ja sopivan kokoinen välipala edellisen kirjojen sekä seuraavan lukuelämykseni väliin. Ja tässä on muuten erittäin toimiva suomennos!
Jotkin tapahtumat ovat jääneet kuitenkin muita paremmin muistiin, ja Punkaharjun festivaalit Suomessa kesäkuussa 1979 ovat ehdottomasti yksi niistä. Eivät siksi, että olisimme heittäneet erinomaisen keikan. Se oli itse asiasa vitun kammottavaa. Festari pidettiin järven ranalla, mänty- ja koivumetsessä, kuin jossain vitun Peer Güntissä. Yleisö oli vitun juroa, me soitimme huonosti, soundit olivat päin persettä, ja koko juttu oli nin perkeleellinen antikliimaksi, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Kun tulimme lavalta, mietimme: "Ääähh, olipa vitun hirveä keikka", ja minä sanoin: "No, juostaan kamojen läpi." Niinpä minä menin bassokamojeni taakse ja puskin niitä päin ja ne mätkähtivät kumoon, PADAAM! Ja Eddie yritti kaataa kitarakamojaan - hän oli siinä aivan saatanan huono! Eddie ei koskaan saanut stäkkiään kumoon. Sitten Phil - Clumso the Wonderdog - rynni rumpusettinsä läpi, mutta luulen että hän vahingoitti itseään yhtä paljon kuin kamoja. Roudarimme Graham kiihtyi niin, että työnsi PA-kaapit yleisön päälle. Eikä tarina lopu tähän.
Loput voitte lukea kirjasta. ;)
HelMet-kirjastojen haasteeseen tästä irtosi muutama kohta:
12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle
22. Muistelmateos tai elämäkerta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.