Lätkässä lätkään, osa 1

Lahden jäähalli joskus 80-luvulla. Minut on viety sinne varmaan vain tutustumaan, kuten aikanaan hiihtolatuun tai koulun kentälle urheilemaan. Sillä jatkumolla jäähallin näkeminen jossain vaiheessa elämää kuului asiaan. Hiihdossa ja yleisurheilussa nappasin liudan lusikoita ja mitalieita kotikulmien lasten kilpailuissa, mutta jäähalli ei tehnyt kummoista vaikutusta. Ei siellä ollut edes mitään peliä, varmaankin harjoitukset. Kovasti etukäteen kehuttu paikka oli jotenkin kolkon oloinen ja tylsä. Luolamainen ja harmaa. Mietin ainoastaan että nyt se on sitten nähty ja joko lähdetään pois.

Ja niin me lähdettiin. Jos kipinä syttyi jo silloin, en sitä huomannut.

Kesällä 2015 jääkiekko on minulle on ykköslaji, elämäni urheilurakkaus ja syy palata yhä uudelleen paikkaan, jonka kuvittelin nähneeni muutamassa minuutissa. Ja tämä on tarina siitä, miten minusta tuli lätkäfani:

Kaikki alkoi (melkein) maailmanmestaruudesta

Vuoden 1995 mestaruuspokaali Suomen Jääkiekkomuseossa.

Ensimmäinen kunnollinen kiekkomuistoni on talvelta 1994. Seurasin jonkin verran olympialaisia, ainakin hiihtoa ja mäkihyppyä, kunnes eksyin olohuoneeseen kesken kiekkomatsin. Silloin televisio oli kuutiomainen laatikko eikä kaukosäädintä tunnettu. Kanaviakin näkyi vain murto-osa siitä mitä nykyään. Mustan kumilätkän jahtaaminen oli yllättäen varsin mielenkiintoista, tai ainakin niin mielenkiintoista että jäin katsomaan peliä. Esitin samalla liudan tarpeellisia tyhmiä kysymyksiä kuten "Mikä on paitsio?" tai "Miksi meillä on ruotsalainen valmentaja?". 

Oliko Suomen sijoitus Lillehammerin olympialaisissan sitten yllätys minulle tai ymmärsinkö silloin yhtään mitään meidän sijoittumisesta kiekkomaailman kartalle? En muista. Seurasin loputkin Suomen ottelut. Jos nyt en aivan jokaista, niin ne ratkaisevimmat.

Muistoni saman kevään MM-kisoista ovat myös hieman hämäriä. TV-oikeudet olivat silloin PTV:llä joten seurasin kisoja radion kautta ja lehdestä. Jollain tutun tutulla kiekkolähetys näkyi ja sain pian kisojen jälkeen katsottavaksi VHS:lle nauhoitetun finaalin sekä sitä edeltäneen pelin. Muistaakseni nauhoitin finaalin radiosta perinteiselle kasetille ja kuuntelin sitä koko loppukevään samalla kun tein läksyjä. En enää löytänyt kasettia joten se voi olla vain vääristynyt muisto. Lätkämatsin kuuntelu kaseltilta kuulostaa nyt ehkä hieman hölmöltä, mutta kaksi vuosikymmentä sitten ei ollut Youtubea.

Kevään 1994 MM-kisat oli minulle kiekkofanina hyvää harjoitusta seuraavaan kevääseen. Se oli ensimmäinen edes jollain tapaa kokonaan seuraamani turnaus ja ennen kaikkea sellainen turnaus, mitä olin odottanut jo etukäteen. Finaalin jälkeen annoin kaiken sympatiani ratkaisevassa rankkarissa maalitta jääneelle Mika Niemiselle. Valmistuduin myös henkisesti siihen mihin joukkuekin: tavoite oli saada seuraavana keväänä kultaa Globenista.

Toukokuun seitsemäs päivä armon kiekkovuonna 1995 oli aurinkoinen ja lämmin. Se oli aurinkoinen ja lämmin, vaikka taivaalta olisi oikeasti tullut räntää ja lumiukkoja aamusta iltaan. Se päivä myös syötettäisiin aikakoneeseen kunhan joku keksisi sellaisen ja pääsisin koeajelulle. Turnaus oli edennyt pienen takeltelun jälkeen suunnitellusti ja huipennuksena tarjottiin unelmafinaali Ruotsia vastaan. Silloin suhtauduin otteluun erittäin toiveikkaasti, sillä naapurimaa oli lyöty niissä kisoissa jo kerran. Olin toki kuullut Anders "Masken" Carlssonista ja hannuhanhista, ja olihan Ruotsi hyvä ja vaarallinen vastus. Suomi ei kuitenkaan ollut vielä minun aikanani hävinnyt kertaakaan Ruotsille arvoturnauksessa. Ne katkerat muistot tulivat vasta myöhemmin, vuonna -95 Leijonat pelasi minun toiveissani kohti mestaruutta.

Turnauksesta jäi finaalin lisäksi erityisesti mieleen kaksi muutakin ottelua. Alkusarjan matsi Ruotsia vastaan oli se käännekohta, minkä jälkeen kultajuna puksutti raiteillaan pääteasemalle. Jostain syystä muistan ottelun lopputulosta paremmin sen iloisen, jokseenkin riehakkaan ja väsyneen fiiliksen seuraavan aamun matematiikan tunnilla. Enkä ollut ainoa matsin takia valvonut oppilas. Hieman myöhemmin alkusarjassa noustiin USA:ta vastaan tappiosta tasoihin. Sitä matsia en nähnyt telkkarista. Olin peli-iltana -tai ehkä se oli iltapäivä- jonkinlaisessa kevättapahtumassa myymässä makeisia ja popcornia, vailla minkäänlaista yhteyttä kiekkomaailman tapahtumiin. Makkaranpaistajilla oli paremmat asemat ulkona autoradion taajuuksilla. Juoksinkin vähän väliä ulos kuulemaan tuloksia. Kai se poppareidenkin myynti onnistui jotenkin, mutta välitin enemmän ottelupisteistä.

Katsoin finaalin perheen kanssa kotona ja taisi kylässä olla koulukaverikin. Silloin kullasta pelattiin sopivasti iltapäivällä. Muistan jännityksen ja huudot. Tuuletukset. En oikeastaan enää paljon mitään. Torille ja muihin jälkipeleihin ei siinä iässä ollut asiaa, vaan eipä tuo haitannut. Riemuitsin ja ilakoin, mutta liikutuksen hetki tuli vasta myöhemmin uusintakatseluissa. Kaksi vuosikymmentä sitten en hengittänyt jääkiekkoa vielä niin intensiivisesti että olisin ymmärtänyt mitä silloin koin ja näin. 

Asiantuntijoiden listoilla ensimmäinen maailmanmestaruus ei ole koskaan päässyt suomalaisen jääkiekon arvostetuimpien voittojen joukkoon. Kärkikymmenikköön kylläkin, muttei sinne parhaimpiin muistoihin. Minulle Tukholman kulta oli, ja on edelleen se suuri kiekkovoitto. Sen jälkeen on tullut hienoja hetkiä, mutta ensimmäinen mestaruus on aina se kirkkain ja kestää muistelua vielä tänä päivänäkin. Kyse on enemmän tunteesta kuin voiton tai sen kyseisen joukkueen ylivertaisesta paremmuudesta. Se on nostalgiaa ja kaipuuta jonnekin nuoruuteen, sekä ylpeyttä ensimmäisestä voitosta. Jotain, mitä ei viedä pois.

The VHS

Kultahuuma jatkui kisojen jälkeen vielä pitkään. Katsoin torijuhlat sekä muut leijonille omistetut ohjelmat. Kesällä jokaisella markkinakojulla myytiin "Suomi maailmanmestari" t-paitoja ja muuta krääsää. Koko perheen voimin keräiltiin virallisen sponsorin ohrapirtelöpulloja, joiden etikettiin oli painettu koko joukkue. Joku nykyisten kukkahattutätien esiäiti siitä ehkä vähän ärähtikin, mutta kukaan ei pahoittanut mieltä tavalla, mikä on mahdollista vain nykypäivänä. Ei somekohuja tai turhia otsikoita, ainoastaan voittohuuman pientä ylilyöntiä. Ja sekin annettiin pian anteeksi. Kansa oli villitty, haluttiin lisää kultaa meille ja heti. Uutta voittoa ei aivan heti tullut, mutta unelma eli pitkään ja ensimmäisestä voitosta otettiin silloin irti kaikki mitä saatiin.

Seuraavassa osassa kerronkin, miten 95 nevöfoget näkyi elämässäni vielä paria vuotta myöhemmin.