tiistai 25. elokuuta 2015

Lätkässä lätkään, osa 8

Hopeakevät

Kausi 2011-12 on Pelicansin tähänastisen historian menestyksekkäin. Se jää ikuisesti muistoihini kautena jolloin lähes kaikki onnistui. Ja sen ylittää vain kausi jolloin voitamme ensimmäisen mestaruuden. Jo syksyllä ilmassa oli jotain merkittävää. Harjoituspelit olivat menneet paremmin kuin pitkään aikaan ja joukkueen ulkomaalaisvahvistukset tuntuivat ihan oikeasti vahvistuksilta. Varsinkin se yksi. Viimeistään keväällä koko kaupunki tunsi Ryan Laschin nimen.

Syksyllä myös jokin kohtalon oikku innosti aloittamaan töissä pienen rakennusprojektin. Se alkoi muutamasta taukotilan lehdestä leikatusta artikkelista. Kauden edetessä minun ja kaverin työpiste muuttui pikkuhiljaa Isku Areenaksi kun seinille laitettiin myös asiaankuuluvat logot ja nimikyltit. Pelicansin toimisto auttoi lahjoittamalla joukkuejulisteen ja omasta varastosta löytyi vanhoja siipiä. Loppuvaiheessa lehtijuttuja oli jo niin paljon, että uusimmat täytyi laittaa vanhojen päälle. Jos joku etsi meitä, niin ohjeeksi annettiin yleensä että "mene Isku Areenalle". Tarvittaessa siihen perään sitten tarkemmat ohjeet mikäli etsijällä ei raksuttanut.
Työpaikan Isku Areenaa ei enää ole, se jouduttiin purkamaan muuton takia. Onneksi kuvat ja muistot ovat tallella, samoin lehtileikkeet.

Kevät ja koko kausi huipentui playoffeihin ja seurahistorian ensimmäiseen mitaliin. Siitä muuten löytyy kuva Unelmapäivä Isku Areenalla-jutusta, minulla oli aiemmin tässä kuussa ilo hypistellä mitalia hetken ajan. Kevään paras ja unohtumattomin hetki ei kuitenkaan ollut finaali mitaleineen, vaan Pelicansin ensimmäinen playoff-sarja Kärppiä vastaan.

Turkoosi joukkue oli päässyt pudotuspeleihin ja kahdeksan joukkoon joitain kertoja aiemminkin mutta joutunut pettymään kun kausi päättyi siihen. Nyt lähtötilanne oli parempi kuin koskaan ennen: vastassa säälipleijarit jo pelannut Kärpät ja omalla joukkueella takataskussa historiallinen runkosarjan toinen sija sekä kiekkohuumaan herännyt kaupunki. Ensimmäistä kertaa neljän parhaan joukkoon ja helposti, niin sen piti mennä.

Pelicans voitti ensimmäisen kohtaamisen murskaluvuin.

Seuraavat kolme ottelua menivät Kärpille. Neljännellä voitolla irtoaisi jatkopaikka.

Viides ottelu pelattiin Lahdessa perjantaina 30. maaliskuuta. Pelicans tarvitsi unelmaan kolme peräkkäistä voittoa. Tässä vaiheessa oma fiilis oli varsin sekava. Alun innostuksesta oli tultu pahimpaan mahdolliseen painajaiseen. Tai oikeastaan toiseksi pahimpaan painajaiseen, ykkösenä olisi ollut putoaminen jatkosta.
Isku Areena oli lähes täynnä, paikoille oli jaettu turkoosit lärpyttimet ja jännitys oli käsin kosketeltava. Jos otteluun olisi tehty käsikirjoitus, ei se olisi pärjännyt todellisuudelle. Jan Latvala teki hattutempun. Pelicans ei kävellyt Kärppien yli kuten sarjan avauksessa, eikä ollut murskaavan ylivoimainen. Joukkue heräsi taistelemaan ja pelasi turkoosilla sydämellä kotiyleisön mylviessä. Se riitti pitämään unelman hengissä.

Seuraava ottelu pelattiin Oulussa heti lauantaina. Katsoin matsin kotona ja jännitin aloituskiekosta ratkaisumaaliin asti. Helpottava turkoosi maali nähtiin vasta jatkoerässä, mutta se riitti. Kärppäsarja huipentui Lahdessa game seveniin maanantaina 2. huhtikuuta. Liput tulivat myyntiin edellisenä aamuna ja onnistuin saamaan paikan otteluun. Halli oli loppuunmyyty.

Lahti eli turkoosia huumaa. Sikäli kun muistan, ei yleinen tunnelma kääntynyt missään vaiheessa sarjaa negatiiviseksi, vaan joukkueeseen uskottiin yhä. Yleisö eli mukana matseissa tavalla, mitä en ole nähnyt Lahdessa aiemmin enkä sen jälkeen. Hallissa oli niin kova meteli että jouduin käyttämään korvatulppia.
Kuva loppusummerin jälkeen kertoo kaiken: riemua, iloa, helpotusta ja väsymystä.

Kärppien jälkeen vastaan tuli Blues. Se sarja hoideltiin selvästi voitoin 4-1 ja samalla varmistui mitali. Finaalivastustajaksi saatiin Jyp. Kevään ottelut eivät kuitenkaan olleet pelkkää turkoosia huumaa ja taistelua otteluvoitoista. Taustalla käytiin omanlaista peliä ja taistelua loukkaantumisia vastaan. Totuus näistä -tai ainakin osatotuus- kuultiin vasta myöhemmin. Jääkiekkoilijoiden vammoista tiedotetaan nykyään hyvin nihkeästi. Ymmärrän että miksi näin, mutta fanina minua painaa myös huoli pelaajan puolesta ja sen johdosta haluaisin tietää tilanteesta aina enemmän.

Kauden loppuvaiheessa vammoja tai huolia on useammalla pelaajalla. Pelicansilta eniten loukkaantumisia tai vammoja kärsivät maalivahdit. Ykkösvahti Hovisella oli lonkkavamma, mikä katkaisi lopulta pelit ennen aikojaan. Kärppäsarjassa muu joukkue matkasi Ouluun lentäen, mutta Hovinen meni autolla. Eikä kyyti ollut aivan tavallinen sillä mies matkusti pakettiauton tavaratilassa, lonkkia säästellen makuuasennossa patjan päällä. Kakkosvahti Kuusela otti milloin kiekkoa silmäkulmaan tai osumaa vastustajasta. Ratkaisevaan finaaliin heitettiinkin maaliin silloin vielä alaikäinen, mutta erittäin kylmähermoinen Janne Juvonen.

Mutta palataanpa hieman ajassa taaksepäin. Kun finaalipaikka oli ratkennut, minulle tuli kiire laittautua ratkaisupeleihin. Sain onneksi seuraavalle päivälle ajan kampaajalle. En ollut kuulemma ensimmäinen turkoosia väriä kysellyt ja kampaaja oli heti mukana juonessa. Tosin hän ei ollut aiemmin laittanut kenellekään sitä kestovärinä, vaan eipä tuo haitannut. Lopputulos oli erittäin mieluinen ja hiusten pituus lyheni samalla reilusti.
Oikeastaan tuo väri on petrooli ja mukana on myös mustaa sekä valkoisia raitoja. Ainoa pieni harmi oli petroolin hiusvärin vaaleneminen. Jostain syyystä se ei pysy kestovärinäkään kovin hyvin vaan vaalenee nopeasti. Finaalisarjan loppuessa väri olikin enemmän oikeasti turkoosi kunnes haalistui vaaleansiniseksi.

Finaalit aloitettiin voitolla Lahdessa, mutta sen jälkeen Jyp vei mestaruuden voitoin 4-1. Ratkaisu nähtiin jatkoerässä Lahdessa. Minulla oli jo lippu siihen matsiin, mutta tulin viime hetkellä kipeäksi ja jouduin katsomaan sen telkkarista. Kun laukaus kilahti maaliin ja aloitti Jypin voitonjuhlat, niin se harmitti ehkä kaksi sekuntia, kunnes olotila vaihtui haikean tyytyväiseen. Jyp oli finaaleissa selkeästi parempi ja ansaitsi voiton.

Ainoa asia, millä olen jossitellut on se, että mitä olisikaan tapahtunut jos vastaustaja olisi ollut toinen. Tai jos maalivahdit olisivat olleet kunnossa. Jyp nimittäin pääsi finaaliin kukistettuaan Jokerit, eikä se sarja ratkennut mitenkään ylivoimaisesti. Ne olivat maalin pelejä. Kauden aikana Pelicans oli pärjännyt mainiosti Jokereita vastaan, joten... No, historiaa ei voi muuttaa, voitto on otettava pelaamalla jonain toisena vuotena.

Kauden 2011-12 joukkueesta muistetaan aina ensin Ryan Lasch. Kaikki kunnia hänelle, mutta se ei vielä riittänyt. Koko joukkue oli aivan käsittämättömän kova kattaus: Luttinen, Koskiranta, Hodgman, Hovinen, Kuusela, Juvonen, Paakkolanvaara, Järvinen, Wärn, Sopanen, Seikola, Marttinen, Brocklehurst, Jormakka, Smolenak, Pikkarainen. Siis ihan oikeasti, nämä kaikki ja vielä monta muutakin, esimerkksi ikipelikaanit Pöyhönen ja Latvala.

Kulta jäi heiltä puuttumaan, mutta kaudesta jäi monellakin tapaa hyvä maku:


Viimeinen osa ilmestyy syyskuun puolella. Kerron sitten millainen lätkäfani olen nyt sekä ajatukset ja lähtöasetelmat kiekkokauteen 2015-16.
Edellinen osa: Toinen maailmanmestaruus

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.