sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Pieni myrkynkeittäjä ratkaisee

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Kuten jokaisella lukijalla, niin minullakin on mieltymyksiä sen suhteen mille hyllylle menen etsimään uusia kirjoja. Aika harvoin tieni vie dekkareiden luo, sillä etsin ja luen mieluummin fantasiaa, historiaa tai scifiä. Ja jos ajatellaan päähenkilöitä, ovat pikkuvanhat ja kaikkitietävät lapset inhokkejani.

Joululahjaksi saamani Piiraan maku makea on dekkari. Ja sen päähenkilö Flavia de Luce on 11-vuotias harrastelijasalapoliisi, kaiken lisäksi itseoppinut kemisti.

Heikoista lähtökohdista huolimatta aloitin kirjan vailla ennakoluuloja. Aihe vaikutti kiinnostavalta, ja takakansi lupaa että "Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät ole koskaan kasvaneet yli Viisikoista. Neiti Marplen tunnen vain nimeltä, mutta Viisikoista en ole kai ole vieläkään päässyt yli vaikka edellisestä lukukerrasta on vuosikausia. Ei kai siis ihme, että viihdyin kirjan parissa mainiosti ja luin sitä useamman kymmenen sivun päivävauhdilla. Flavia de Luce on minulle piristävä uusi tuttavuus.


Ikkunan ohi kulkiessani huomasin, että rouva Mulletin vaniljavanukaspiiraasta oli leikattu palanen. Onpa outoa, ajattelin, ainakaan kukaan de Luce ei ole ollut asialla. Jos me jostain olimme yhtä mieltä - jos jokin yhdisti meitä perheenjäseniä - se oli yhteinen inhomme rouva Mulletin vaniljapiirasta kohtaan. Aina kun hän täytti piiraan kammottavalla vaniljavanukkaalla eikä meille mieluisallla raparperilla tai karviaismarjalla, me yleensä kieltäydyimme kohteliaasti, valittelimme yhteen ääneen huonovointisuutta ja pyysimme häntä viemään piiraan kotiin ja tarjoamaan sen meidän terveistemme kera hyvälle aviomiehelleen Alfille.
Ulos astuessani näin että aamun hopeinen kajo oli loihtinut puutarhasta taianomaisen paikan: muurin yli kurkistava kapea valokaistale syvensi varjoja entisestään. Kaiken yllä lepäsi kimmeltävä kaste, ja tokkopa olisin yllättynyt, vaikka yksisarvinen olisi astellut ruusupensaan takaa ja yrittänyt painaa pään syliini.

Tarina sijoittuu vuoden 1950 Englannin maaseudulle. Flavia löytää kotikartanonsa puutarhasta ruumiin ja alkaa selvittää tapausta. Tätä seuraa varsin perinteinen johtolankojen tutkiminen, missä Flavia on useimmiten edellä paikallista poliisia ja tekee kiusaa sisarilleen. Kirjan puoliväliin asti juoni vaikutti vielä varsin simppeliltä, kunnes se sai kaivattuja uusia ulottovuuksia henkilöhahmojen historista.

De Lucen perhe on juuri sopivalla tavalla vinksahtanut ja erilainen hahmogalleria tähän tarinaan. Kun juonen yllätysmomentti menee ensimmäisellä lukukerralla, pitää hahmojen ollakin tarpeeksi kinnostavia jotta kirjaan tai vähintäänkin sen jatko-osiin tarttuisi uudelleen. Nopeasti katsottuna Flavian edesottamuksia on ilmestynyt kaksi lisää (Kuolema ei ole lasten leikkiä ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus). En uskalla vielä luvata lukevani niitä, en ainakaan aivan heti. Mutta sitten kun haluan seuraavan kerran lukea dekkarin, niin tiedän kyllä mistä sitä etsin.

Tietysti, jos haluaa halkoa hiuksia ja miettiä Piiraan maku makean päähenkilön uskottavuutta, niin eihän sitä paljoa ole. Kuinka todennäköisesti 11-vuotias tyttö osaisi ja tietäisi kaiken sen mitä Flavia? Pian kirjaa lukiessani huomasin ettei sillä ole väliä. Omassa maailmassaan tarina pysyi uskottavuuden rajojen sisällä ja se on tärkeintä. Lisäksi Alan Bradley kirjoittaa viihdyttävästi ja tätä luki mieluusti aivan alusta loppulauseeseen asti. Hän on luonut Flaviasta päähenkilön joka on fiksu olematta kuitenkaan erehtymätön. Eikä Flavia mikään täydellinen tyttö ole, siihen on helppo kenen tahansa samaistua, myös meidän aikuisten.

Suosittelen lukemaan silloin kun kaipaat jotain hieman kevyempää ja viihdyttävää.


Piiraan maku makea on maaliskuun lukuvinkkini lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.