Hyvästit Metrolle

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jos spraykannu olisi keksitty viisisataa vuotta sitten, Michelangelo olisi spreijannut koko Sikstiiniläiskappelin. Vatikaanin museossa olisi jäljellä kunniapaikalla tyhjät purkit, joita se on käyttänyt.
Kun Michelangelo sai työn lopulta valmiiksi ja telineet purettiin ja se kiipesi selkä natisten alas, kaikkien mielestä työ oli ihan helvetin hieno. Mitään sellaista jengi ei ollut ennen nähnyt. Mutta ei sillä ollut Michelangelolle enää siinä vaiheessa väliä. Paavi tarjosi kultasäkkiä, mutta Michelangelo sanoi sille, että nyt sä et tajua papparainen tätä juttua ollekaan, pidä rahas.
Michelangelolle hienoin hetki oli ollut se, kun katto oli ollut vielä paljas, ja koko työ oli ollut vasta sen päässä.
Hetki, kun se oli ottanut ensimmäisen kerran maalisudin käteensä. Ja väriä täynnä oleva suti oli juuri koskettamassa paljasta rappausta.
Sen hetken puolesta voi kuolla.
Onni on täysi spraykannu ja paljas seinä.
Se katoava hetki, kun kannu alkaa muuttua tyhjäksi ja seinä täydeksi.

Viime viikolla tarkeni lueskella parvekkeella.

Tyttö ja seinä on graffiteja maalaavasta Metrosta kertovan trilogian päätösosa. Ne edelliset olivat Tyttö ja pommi sekä Tyttö ja rotta.  Pidin näistä aivan valtavasti ja odotukset tätä päätösosaa kohtaan olivat vähintäänkin yhtä suuret.

Nyt olo on kummallisen tyhjä, kenties hieman hölmistynytkin (joko se loppui?) vaan ei vielä haikea. Se tunne koittaa viimeistään sitten kun Tytön ja seinän on aika palata kirjastoon ja mennä seuraavalle lukijalle. Ehdin kulkea yhdessä Metron kanssa melkein vuoden verran. Samalla opin katsomaan ympärilleni uudella tavalla.

Joskus vuosikymmeniä sitten päähäni oli iskostettu varsin yksipuoleinen ajatus graffiteista: ne ovat pelkkää ruma töherrystä ja missään nimessä niitä ei saa tehdä itse. Myöhemmin opin näkemään taidetta niissä huolellisesti tehdyissä kuvissa, joita ei vain oltu sutaistu hätäisesti alikulkutunnelin betoniseinään. Nyt näen graffiteja joka paikassa. Niitä on eri värisiä, suuria ja pieniä, töherryksiä ja kauniita ja kaikkea siltä väliltä. Harvemmin pysähdyn niiden takia, mutta saatan miettiä miksi ne on tehty ja kuka on voinut olla asialla. Enkä välitä "töherryksistä" jos graffiti ei haittaa ketään tai ole pilannut tärkeää omaisuutta. Satunnaisen alikulkutunnelin seinä ei enää mielestäni ole erityisen tärkeä ja koskemattomana pidettävä paikka. Ja katselen uusin silmin ohi kiitäviä tavarajunia.

Mutta takaisin tarinaan. Tyttö ja seinä täytti valtaisat odotukseni kun ahmaisen suurimman osan kirjaa lauantaina. Päätösosaan oli jätetty vielä liuta yllätyksiä, toisaalta tapahtumat olivat paljon henkilökohtaisempia kuin edellisessä osassa. Henkilökohtaisempia sillä tapaa, millä Metron jahtaaminen voi vielä mennä henkilökohtaisemmaksi. Tytössä ja seinässä on myös paras koskaan lukemani erään fantasiakirjallisuuden klassikon inspiroima juttu. Tavallaan se on parodia, monella tapaa varmasti myös kunnianosoitus alkuperäistä tarinaa kohtaan. Alkuperäiseen on viitattu niin monen monta kertaa aiemminkin, joten uuden ja tarinassaan uskottavan näkökulman löytäminen aiheeseen on jo äärimmäisen vaikeaa. Jari Järvelä onnistuu siinä kympillä.

Tyttö ja seinä on aivan yhtä hengästyttävää ja ahmittavaa luettavaa kuin sarjan aiemmatkin osat. Luen hieman harvemmin tämän kaltaista kirjallisuutta ja on erityisen ilahduttavaa löytää erinomaista luettavaa omien mukavuusgenrejen ulkopuolelta.

Suosittelen lämpimästi!