Turkoosia tunikassa

Ihmettelin jokunen päivä sitten lainauskuitin päivämääriä. Niiden mukaan kirja oli lainattu 14.7. ja palautuspäivä on 11.8. En ymmärtänyt miten olen voinut lainata kirjan tulevaisuudessa, sillä nythän on vasta kesäkuu. Ei ole ollut lämmintä ja lomakin on vielä pitämättä... Hetkisen asiaa pohdittuani havahduin todellisuuteen.

Tänä aamuna sentään on aurinkoista ja päivästä tulee ehkä lämmin. Useimpina kesäpäivinä on kuitenkin ollut sellainen fiilis, että tekisi mieli pukeutua uuteen tunikaani:

Novita Kevät 2015, suunnittelija Sisko Sälpäkivi. Lanka: Novita 7 veljestä. Pingviini kuvausrekvisiittaa.

Kevään lehden ohje meni hetimiten "pakko saada" hankintoihin, osittain juuri turkoosin raidan takia. Nyt se on viimein valmis. Malli on saanut lehdessä vaikeusasteen keskivaikea, mikä on pätevä luokitus. Suurin osa työstä kudotaan ainaoikeaa eikä silmukoiden lisäyksiä tai kavennuksia ole paljoa.  Tunikan vaikein kohta on etupuolen taskut. Ne tehdään samalla kun harmaa lanka vaihdetaan turkoosiin ja se edellyttää pientä aivojumppaa. Ei kuitenkaan mitään ylitsepääsemätöntä. Taskut voi myös jättää pois, jos siltä tuntuu. Minusta ne tuovat kivan lisän muuten varsin yksinkertaiseen tunikaan. Sen suuri koko vaatii neulojalta hieman kärsivällisyyttä. Tunikan kaulus oli mielestäni liian pitkä, joten jätin siitä pois useamman sentin. Muuten noudatin lehden ohjetta.

Olen tehnyt viime aikoina useammankin lyhythihaisen lämpimän neuleen. Niissä on hyvät sekä huonot puolensa. Kovalla pakkasella käsivarsilla voisi olla muutakin lämmikettä kuin takki ja tunika alle puettu ohuempi paita. Viileillä ilmoilla hihaton tai lyhythihainen villajuttu taas on lämmin muttei liian kuuma. Että käyttökohteet kullekin luomukselle. Jo puikoilla oleva villatakki on sekin vajaahihainen. Ja kyllä niitä pitkähihaisiakin tulee taas jossain vaiheessa tehtyä...

Ruosteen muisto on oranssi

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Syyskuu oli täydellistä maalausaikaa, yöt olivat mustia ja pimeitä, eikä kukaan huomannut, kun liikuimme katuvalojen kehän ulkopuolella. Elokuussa ihmiset viettävät vielä aikaa terasseilla ja hortoilevat myöhään ulkona, ne koettavat kalastaa pakenevasta kesästä viimeiset sametinpehmeät yöt jaksaakseen kulman takana huohottavat koleat kuukaudet.
Syyskuun ensimmäinen on raja. Silloin tavallinen kansalainen katsoo kauhulla allakkaan ja katoaa iltaisin sisätiloihin, säätilasta huolimatta. Ikkunastakaan se ei katso mielellään ulos ennen helmikuun kirkasta aurinkoa.
Syksy on autioituvien kaupunginkatujen vuodenaika. Siksi syksy on graffitintekijän ihannevuodenaika. Syyskuu, lokakuu, marraskuu. Pimeitä öitä, tyhjiä katuja. Talvi: ei niin hyvä. Sydäntalvella näpit ja maalit jäätyvät, ja keväällä valon lisääntyessä ihmiset alkavat pyöriä ulkona järjenvastaisesti verrattuna syksyyn. Kun lämmin syyskuun ilta karkottaa uhmiset sisälle ja saalin alle, huhtikuussa paljon kirpakampi pakkasyö saa heidät täyttämään kadut innosta korskuen, takki auki kuin mielisairaalan ovat olisi avattu. Kevään myötä me joudutaan siirtymään yhä kauemmas julkisista paikoista, hylättyihin halleihin ja rakennuksiin.

Ihastuin kevättalvella Jari Järvelän Särkyvää-romaaniin. Kirjailija suositteli tarttumaan seuraavaksi Tyttöön ja pommiin ja niin suosittelen minäkin! Kirja on intensiivinen ajojahti ja kyttäystarina syksyisessä Kotkassa.

Metro on tyttö joka tekee graffiteja. Jere on Rotta, vartiointiliikkeen mies. Heidän mielestään graffiteja eivät tee ihmiset vaan bakteerit. Rotat ovat parannuskeino vitsaukseen, keinolla millä hyvänsä. Rotat ja bakteerit ottavat yhteen eräänä syksyisenä yönä. Sen jälkeen kosto elää tarinan loppuun asti.

Tytön ja pommin tarina kerrotaan vuorotellen Metron ja Jeren näkökulmista. Samalla minun oli pakko valita kumman puolella olen tässä kostokierteessä. Valitsin Metron, joka kuitenkin on enemmän kirjan päähenkilö kuin Jere. Tyttö sai sympatiani, mutta hänen tekonsa eivät ole moraalisesti oikein. Eikä samaa voi sanoa Jerestäkään. Kumpikin häilyy jo valmiiksi sen oikean ja väärän välissä olevan harmaan alueen luona, eikä yhden yön tapahtumien jälkeen toiselta puolelta enää ole paluuta. Tyttö ja pommi on kirjoitettu niin täyteen tapahtumia, että lukijaa viedään kuin pässiä narussa suoraan teuraalle yhdessä päähenkilöiden kanssa. Matkalla ei ole aikaa ihmetellä omaa moraalia tai oikeaa ja väärää, sen voi tehdä kirjan viimeisen sivun jälkeen. Pisteet tästä kirjailijalle!

Aiempi kokemukseni Jari Järvelän tuotannosta oli siis yhden kirjan mittainen. Tyttö ja pommi on selvästi samasta taitavasta kynästä kuin Särkyvää. Joskus on ihanaa lukea pitkiä, hitaasti eteneviä tarinoita. Tyttö ja Pommi ei ole sellainen. Se sopii parhaiten hetkeen jolloin haluaa ahmia kirjan nopeasti ja jos ei haluaisikaan, niin sen laskeminen käsistä on enemmän kuin hankalaa. Kirja puhuttelee ihmisen mustaa ja synkkää puolta. Huumoriakin on mukana, joten tosikoille tai vaaleanpunaisissa pumpuliunelmissa eläville en kirjaa suosittele. Jännityksen ystäville tämä on oivallinen viihdyke, vaan ei missään nimessä liian kepeää luettavaa.

Tyttö ja pommi imaisi mukaan heti aloitussivulta. Jäin kuitenkin kaipaamaan hieman lisää tietoa sen päähenkilöstä Metrosta. Jotain, ihan mitä tahansa. Juonen ja tapahtumien kannalta kerrottiin kyllä tarpeeksi, mutta jotain pientä lisää olisin kaivannut. En esimerkiksi nyt saa päähäni miksi hän alkoi tehdä graffiteja. Hmm. Okei, kaikkea ei voi muistaa lukemastaan, ehkä se kerrottiin jossain vaiheessa. Ja tiedonnnälkäni on kiinnostusta päähenkilöä kohtaan, ei pettymystä itse tarinaan.

Kirjalle on jo ilmestynyt jatko-osa, Tyttö ja rotta. Se on -en sano että pakko, vaan- ilo lukea tässä jossain vaiheessa. Samalla saan varmasti kuulla lisää Metrosta.


Tyttö ja pommi on heinäkuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

Lätkässä lätkään, osa 2

Kiekkojuttuja koulutunneilla

Onneksi olen säästänyt kouluaikaiset äidinkielen vihot sekä aineet. Nyt niille tuli käyttöä kun etsin erästä kiekkoaiheista runoa. Ja löysinkin kolme runoa sekä kaksi ainetta. Tämä kirjallinen tuotantoni ajoittuu vuosiin 1997-99. Maailmanmestaruus oli jo ollutta ja nähtyä, mutta sen jälkimainingit elivät voimakkaina. Keväällä 1997 pelattiin kotikisat uudessa Hartwall Areenassa ja ne olivat luonnollisesti ensimmäiset paikanpäällä näkemäni jääkiekon MM-kisat.

Sillon kaikki oli hienoa ja jännittävää. Aika harva käytti 1997 maksukorttia, mutta Hartwall Areenalla ei pystynyt maksamaan kuin kortilla. Areenakortilla. Hallin käytävillä oli useampi kortteja myyvä koju. Pahvisia magneettiraitakortteja oli eri rahasummilla ja ne olivat muistaakseni kertakäyttöisiä. Kortilla ei tehnyt mitään hallin ulkopuolella, mutta kortille jääneet summat pystyi vaihtamaan kojuilla takaisin markoiksi. Korttimaksu nopeutti kioskeilla asiointia kuten oli tarkoituskin, idea vain ei elänyt kovin kauaa. En muista käyttäneeni areenakortteja enää tuon kevään jälkeen. Jos joku muistaa milloin niistä luovuttiin, niin kuulisin sen mielelläni!

Mutta takaisin kouluaineisiin. Ne molemmat on kirjoitettu syyslukukaudella 1997. Olin yksi joukosta on aivan varmasti otsikkoaine. Palaan siinä edellisenä keväänä kokemaani Suomen otteluun MM-kisoissa. Yleensä vanhojen aineiden lukeminen on lähinnä kiusallista. Tämä olikin mukava yllätys ja viihdyin sen parissa niin hyvin kuin oman vanhan tekstin parissa vain voi viihtyä. Opettaja antoi sille peräti arvosanan yhdeksän puoli ja kehui tunnelman kuvausta sekä siinä käytettyjä kielellisiä tehokeinoja. Moitteita tuli pilkkujen käytöstä ja siinä minulla on edelleen petraamisen varaa. 

Toinen löytämäni aine on seuraavalla kurssilla kirjoitettu Se on siinä! Otsikon edessä on numero 14, mikä viittaa tehtävänantoon, mutten enää muista millaiseen. Veikkaan että otsikon on saanut keksiä itse kunhan on pysynyt valitsemassaan aiheessa. Vajaan konseptiarkin mittaisen aineen jokainen kappale alkaa lainauksella Antero Mertarannan finaaliselotuksesta.  Loppukappale sitten on ylistystä jääkiekolle ja perusteluja mikä lajissa viehättää. Omassa arviossa tämä on heikompi ja enemmän kiusallinen teksti kuin Olin yksi joukosta. Opettaja on antanut sille arvosanan yhdeksän ilman sanallisia kommentteja.

MM-kisamuistoja osa 1. Vuonna 1991 sain vain tuliaisia, en päässyt pelipaikalle.

Jollain kursilla pidin esitelmän urheilun (eli jääkiekon) historiasta. Pukeuduin tietenkin fanipaitaan. Ja jotta yleisön kokemus olisi ollut mahdollisimman viihdyttävä lausuin heti alkuun runon ja soitin musiikkia. Varmaankin Den glider iniä tai jotain muuta kevääseen 95 viittaavaa. Ja tunnin teemana oli historia, ei esimerkiksi ilmaisutaito, minne esitykseni olisi sopinut huomattavasti paremmin. Samaa urheilu(eli jääkiekko)teemaa hyödynsin myöhemminkin esitelmissä aina kuin se suinkin oli mahdollista. 

Mutta runoistahan tämä koko ajatus lähti. Äidinkielen kurssin muistiinpanojen mukaan limerikki on:

- nimi irlantilaisesta kaupungista

- vitsikäs pikkuruno

- säkeitä viisi

- loppusointukaava: aabba

- ensimmäisessä säkeessä oltava maantieteeseen liittyvä nimi

- viimeisessä säkeessä epigrammimainen, usein kaksimerkityksellinnen yllätyskäänne

Näillä spekseillä sain aikaan aikaan kaksi lätkäaiheista limerikkiä, joista ensimmäisen olin jo unohtanut. Se menee näin:

Tuli mies tänne Ruotsista

kukaan uskonut ei pelastusta.

Avuksi meille

suomalaisille.

-Kultaa vuolimme Globenista.

Vihossa on omien rustausteni lisäksi myös opettajan kirjoittama esimerkki sekä kurssikavereiden tekeleitä. En tunnistanut heti Globen-limerikkiä ja mietin pitkän tovin onko se tosiaan minun kirjoittamani. Epäröintiä aiheuttaa erityisesti toinen säe ja sen negatiivinen sävy. Toisaalta, minulla ei tuohon aikaan (tai oikestaan koskaan) ollut kiekkohullua äidinkielen opettajaa, enkä oikein usko että kukaan kurssikaveri olisi tehnyt tuota. Joten eiköhän se ole lähtöisin omasta kynästä.

Ja se toinen, ihan varmasti oma tekeleeni menee näin:

Amerikasta syksyllä maitojuna

kun takas tuli "NHL-stara".

Teki ratkaisumaalin

reppuun ilvesveskarin.

Paloi tuhkaksi Kanada-malja.

Joku muukin varmaan muistaa kevään 1998 finaalit ja Olli Jokisen ratkaisun jatkoajalla? Voiton jälkipeleissä HIFK kohteli poikaa sen verran huonosti että joutui maksamaan sakkoja. Kevät 1998 oli ensimmäinen kuin kuulin minkä tahansa pokaalin kärsineen voitonjuhlissa.

MM-kisamuistoja osa 2.

Kolmas ja viimeinen runo syntyi kesällä 1999. Änkesin mukaan kansainvälisyyskasvatuksen kurssille ja vietin lukuvuoden jälkeiset kaksi viikkoa Wienissä. Itävaltalaiset tulivat vastavierailulle syksyllä ja vein silloin paikallisen tuttavuuteni tietenkin lätkämatsiin. En kysynyt että kiinnostaako semmoinen yhtään, vaan päätin suoraan näyttää Lahden parhaat puolet lauantai-iltana. Itävaltalainen taisi jopa taputtaa pari kertaa pelin aikana, muuten hän istui aika hiljaa.

Mutta se kesällä kirjoitettu runo... Osallistuimme Wienissä muutamalle oppitunnille ja saimme tehtäväksi kirjoittaa runon tietyllä kaavalla. Ensimmäiseen säkeistöön yksi, toiseen kaksi sanaa, kolmenteen kolme ja neljänteen neljä sanaa, kunnes viidenteen tuli vain yksi, jotenkin yllättävä sana. En muista mikä runomitta on kyseessä, mutta oma versioni on:

Löwen
Eishockey spielen
Besser als Schwede
Am nächsten Jahr Weltmeister
- IHANAA! 

Ja sama suomeksi:

Leijonat
kiekkoa pelaavat
paremmin kuin ruotsalaiset
seuraavana vuonna voittavat mestaruuden

- IHANAA!

Runon ideaa piti selittää itävaltalaisille muutamaan kertaan, enkä ole varma aukeniko se sittenkään.

Seuraavassa osassa kerron, miten aloitin liigakiekon seuraamisen sekä ensimmäisiä muistojani Isku Areenalta.
Edellinen osa: Kaikki alkoi (melkein) maailmanmestaruudesta.

Jakamatonta elämää

Neal Shusterman: UnDivided (Unwind-sarja 4)

Kokonaan ilmestyneen kirjasarjan lukeminen tipoittain, osa silloin ja seuraava vasta paljon myöhemmin, on fiksua ja kuitenkin äärimmäisen hölmöä. Unwind-sarja vakuutti minut jo ideallaan ja koukutuin ensimmäiseen osaan (Unwind). Silti odotin pari kuukautta kunnes luin jatkoa (UnWholly) ja jälleen parisen kuukautta ennen kolmatta osaa (UnSouled).  Kerrassaan hölmöä. Tätä päätösosaa en enää malttanut säästellä yhtään pidempään, vaan luin sen heti kolmannen perään. Se oli fiksu veto.

On suorastaan sääli, ettei Unwind-sarjaa ole vieläkään suomennettu. Tarina on huolella suunniteltu ja pyyhkii lattiaa kaikilla muilla nuorten(aikuisten) dystopiasarjoilla tai -tarinoilla, mitä minä olen lukenut. Haluan nämä omaan hyllyyn kun jostain löytyy sopiva boksi tai pokkarit tai jotain. Omassa kirjastossa kolme ensimmäistä osaa on pokkareina ja tämä viimeinen kovakantisena.

Pelkkä "huolella suunniteltu" ei kuitenkaan vielä riitä tekemään kirjasarjasta ylistämisen arvoista. Se on oikeastaan vaatimus mille tahansa kirjoitettuna toimivalle tarinalle. Tarvitaan vielä poikkeuksellinen tarina, kiinnostavat päähenkilöt, uskottava juoni, sujuva kerronta, ja ripaus sitä taikuutta millä kirjasta tulee ilmiö. Luettelo on edelleen aika lattea, mutta en halua spoilata suomentamattoman sarjan juonta yhtään sen enempää kuin ensimmäisen osan esittelyssä oli pakko. Teidän pitää vain uskoa, että Unwind-sarja on luettava.

UnDivided taas on minun makuuni erittäin sopiva päätös tarinalle. Ja pidin erittäin paljon loppuratkaisuista. Yhden vähän isomman juonenkäänteen hoksasin ehkä hieman ennen aikojaan, eikä se edes haitannut. Olisin tehnyt varmasti saman tempun, jos vain olisin päässyt Shustermanin saappaisiin tai niihin kenkiin mitä hän sitten käyttääkään. Ja erään hahmon kohtalo sai minut kiljahtamaan vahingoniloisesta riemusta. Ja sitten oli kaikkea siltä väliltä. Eniten välitin kolmesta päähenkilöstä, Connorista, Risasta ja Levistä. He kulkivat kirjojen sivuille tietyllä tapaa ihan odotetun matkan, ja kuitenkin sellaisia polkuja etten olisi osannut aavistaakaan etukäteen mitä kaikkea heille tapahtuu.

Unwind-sarja on tiivitettynä kolmen nuoren selviytymistarina. Se käsittelee myös suurempia yhteiskuntaan ja ihmisyyteen liittyviä kysmyksiä, niin eettisiä kuin moraalisiakin. Se ajatus ja toive mikä on kirjan päähenkilöillä, sopii myös ohjeeksi lukijoille:

Stay sane, and stay whole.

Lätkässä lätkään, osa 1

Lahden jäähalli joskus 80-luvulla. Minut on viety sinne varmaan vain tutustumaan, kuten aikanaan hiihtolatuun tai koulun kentälle urheilemaan. Sillä jatkumolla jäähallin näkeminen jossain vaiheessa elämää kuului asiaan. Hiihdossa ja yleisurheilussa nappasin liudan lusikoita ja mitalieita kotikulmien lasten kilpailuissa, mutta jäähalli ei tehnyt kummoista vaikutusta. Ei siellä ollut edes mitään peliä, varmaankin harjoitukset. Kovasti etukäteen kehuttu paikka oli jotenkin kolkon oloinen ja tylsä. Luolamainen ja harmaa. Mietin ainoastaan että nyt se on sitten nähty ja joko lähdetään pois.

Ja niin me lähdettiin. Jos kipinä syttyi jo silloin, en sitä huomannut.

Kesällä 2015 jääkiekko on minulle on ykköslaji, elämäni urheilurakkaus ja syy palata yhä uudelleen paikkaan, jonka kuvittelin nähneeni muutamassa minuutissa. Ja tämä on tarina siitä, miten minusta tuli lätkäfani:

Kaikki alkoi (melkein) maailmanmestaruudesta

Vuoden 1995 mestaruuspokaali Suomen Jääkiekkomuseossa.

Ensimmäinen kunnollinen kiekkomuistoni on talvelta 1994. Seurasin jonkin verran olympialaisia, ainakin hiihtoa ja mäkihyppyä, kunnes eksyin olohuoneeseen kesken kiekkomatsin. Silloin televisio oli kuutiomainen laatikko eikä kaukosäädintä tunnettu. Kanaviakin näkyi vain murto-osa siitä mitä nykyään. Mustan kumilätkän jahtaaminen oli yllättäen varsin mielenkiintoista, tai ainakin niin mielenkiintoista että jäin katsomaan peliä. Esitin samalla liudan tarpeellisia tyhmiä kysymyksiä kuten "Mikä on paitsio?" tai "Miksi meillä on ruotsalainen valmentaja?". 

Oliko Suomen sijoitus Lillehammerin olympialaisissan sitten yllätys minulle tai ymmärsinkö silloin yhtään mitään meidän sijoittumisesta kiekkomaailman kartalle? En muista. Seurasin loputkin Suomen ottelut. Jos nyt en aivan jokaista, niin ne ratkaisevimmat.

Muistoni saman kevään MM-kisoista ovat myös hieman hämäriä. TV-oikeudet olivat silloin PTV:llä joten seurasin kisoja radion kautta ja lehdestä. Jollain tutun tutulla kiekkolähetys näkyi ja sain pian kisojen jälkeen katsottavaksi VHS:lle nauhoitetun finaalin sekä sitä edeltäneen pelin. Muistaakseni nauhoitin finaalin radiosta perinteiselle kasetille ja kuuntelin sitä koko loppukevään samalla kun tein läksyjä. En enää löytänyt kasettia joten se voi olla vain vääristynyt muisto. Lätkämatsin kuuntelu kaseltilta kuulostaa nyt ehkä hieman hölmöltä, mutta kaksi vuosikymmentä sitten ei ollut Youtubea.

Kevään 1994 MM-kisat oli minulle kiekkofanina hyvää harjoitusta seuraavaan kevääseen. Se oli ensimmäinen edes jollain tapaa kokonaan seuraamani turnaus ja ennen kaikkea sellainen turnaus, mitä olin odottanut jo etukäteen. Finaalin jälkeen annoin kaiken sympatiani ratkaisevassa rankkarissa maalitta jääneelle Mika Niemiselle. Valmistuduin myös henkisesti siihen mihin joukkuekin: tavoite oli saada seuraavana keväänä kultaa Globenista.

Toukokuun seitsemäs päivä armon kiekkovuonna 1995 oli aurinkoinen ja lämmin. Se oli aurinkoinen ja lämmin, vaikka taivaalta olisi oikeasti tullut räntää ja lumiukkoja aamusta iltaan. Se päivä myös syötettäisiin aikakoneeseen kunhan joku keksisi sellaisen ja pääsisin koeajelulle. Turnaus oli edennyt pienen takeltelun jälkeen suunnitellusti ja huipennuksena tarjottiin unelmafinaali Ruotsia vastaan. Silloin suhtauduin otteluun erittäin toiveikkaasti, sillä naapurimaa oli lyöty niissä kisoissa jo kerran. Olin toki kuullut Anders "Masken" Carlssonista ja hannuhanhista, ja olihan Ruotsi hyvä ja vaarallinen vastus. Suomi ei kuitenkaan ollut vielä minun aikanani hävinnyt kertaakaan Ruotsille arvoturnauksessa. Ne katkerat muistot tulivat vasta myöhemmin, vuonna -95 Leijonat pelasi minun toiveissani kohti mestaruutta.

Turnauksesta jäi finaalin lisäksi erityisesti mieleen kaksi muutakin ottelua. Alkusarjan matsi Ruotsia vastaan oli se käännekohta, minkä jälkeen kultajuna puksutti raiteillaan pääteasemalle. Jostain syystä muistan ottelun lopputulosta paremmin sen iloisen, jokseenkin riehakkaan ja väsyneen fiiliksen seuraavan aamun matematiikan tunnilla. Enkä ollut ainoa matsin takia valvonut oppilas. Hieman myöhemmin alkusarjassa noustiin USA:ta vastaan tappiosta tasoihin. Sitä matsia en nähnyt telkkarista. Olin peli-iltana -tai ehkä se oli iltapäivä- jonkinlaisessa kevättapahtumassa myymässä makeisia ja popcornia, vailla minkäänlaista yhteyttä kiekkomaailman tapahtumiin. Makkaranpaistajilla oli paremmat asemat ulkona autoradion taajuuksilla. Juoksinkin vähän väliä ulos kuulemaan tuloksia. Kai se poppareidenkin myynti onnistui jotenkin, mutta välitin enemmän ottelupisteistä.

Katsoin finaalin perheen kanssa kotona ja taisi kylässä olla koulukaverikin. Silloin kullasta pelattiin sopivasti iltapäivällä. Muistan jännityksen ja huudot. Tuuletukset. En oikeastaan enää paljon mitään. Torille ja muihin jälkipeleihin ei siinä iässä ollut asiaa, vaan eipä tuo haitannut. Riemuitsin ja ilakoin, mutta liikutuksen hetki tuli vasta myöhemmin uusintakatseluissa. Kaksi vuosikymmentä sitten en hengittänyt jääkiekkoa vielä niin intensiivisesti että olisin ymmärtänyt mitä silloin koin ja näin. 

Asiantuntijoiden listoilla ensimmäinen maailmanmestaruus ei ole koskaan päässyt suomalaisen jääkiekon arvostetuimpien voittojen joukkoon. Kärkikymmenikköön kylläkin, muttei sinne parhaimpiin muistoihin. Minulle Tukholman kulta oli, ja on edelleen se suuri kiekkovoitto. Sen jälkeen on tullut hienoja hetkiä, mutta ensimmäinen mestaruus on aina se kirkkain ja kestää muistelua vielä tänä päivänäkin. Kyse on enemmän tunteesta kuin voiton tai sen kyseisen joukkueen ylivertaisesta paremmuudesta. Se on nostalgiaa ja kaipuuta jonnekin nuoruuteen, sekä ylpeyttä ensimmäisestä voitosta. Jotain, mitä ei viedä pois.

The VHS

Kultahuuma jatkui kisojen jälkeen vielä pitkään. Katsoin torijuhlat sekä muut leijonille omistetut ohjelmat. Kesällä jokaisella markkinakojulla myytiin "Suomi maailmanmestari" t-paitoja ja muuta krääsää. Koko perheen voimin keräiltiin virallisen sponsorin ohrapirtelöpulloja, joiden etikettiin oli painettu koko joukkue. Joku nykyisten kukkahattutätien esiäiti siitä ehkä vähän ärähtikin, mutta kukaan ei pahoittanut mieltä tavalla, mikä on mahdollista vain nykypäivänä. Ei somekohuja tai turhia otsikoita, ainoastaan voittohuuman pientä ylilyöntiä. Ja sekin annettiin pian anteeksi. Kansa oli villitty, haluttiin lisää kultaa meille ja heti. Uutta voittoa ei aivan heti tullut, mutta unelma eli pitkään ja ensimmäisestä voitosta otettiin silloin irti kaikki mitä saatiin.

Seuraavassa osassa kerronkin, miten 95 nevöfoget näkyi elämässäni vielä paria vuotta myöhemmin.

Sielun elämää

Neal Shusterman: UnSouled (Unwind-sarja 3)

Tämä on Unwind-sarjan toiseksiviimeinen osa. Sarjaa ei ole suomennettu, joten en halua spoilata sen tapahtumia. Voit lukea kirjaesittelyn ilman, että saisit kriittisiä tietoja kolmannen osan juonesta. Suosittelen lukemaan myös sarjan ensimmäisen osan esittelyn, varsinkin jos Unwind on sinulle uusi tuttavuus. Tämä on todella hyvä!

***

Luettuani muutaman uutuuskirjan pääsin jälleen takaisin Unwindin kutkuttavaan maailmaan. Tulevaisuuteen, jossa elinkauppa on viety astetta pidemälle kuin nykypäivänä. Samalla on vaarannettu nuorten henki antamalla se heidän vanhempiensa tai yhteiskunnan käsiin. Connor, Risa ja Lev jatkavat kamppailua olemassaolonsa puolesta. Nyt ohitetaan tarinan puoliväli ja lähestytään vääjäämättä loppua. 

FOLLOWING IS A PAID POLITICAL ADVERTISEMENT
"Last year, I lost my husband of thirty-five years to a burglar. He just came in trough the window. My husband tried to fight him off and was shot. I know I can never bring my husband back, but there's a proposition on the ballot that can finally make criminals truly pay for their crimes, flesh for flesh.
"By legalizing the unwinding of criminals, not only do we reduce prison overcrowding, but we can provide lifesaving tissues for transplant. Further, the Corporal Justice law will allow for a percentage of all proceeds from organ sales to go directly to victims of violent crime and their families.
"Vote yes on Proposition 73. United we stand; divided criminals fall."
-Sponsored by the National Alliance of Victims for Corporeal Justice

UnSouled jatkuu napakan alun jälkeen ehkä hieman verkkaisemmin kuin Unwind tai UnWholly. Silti kirjassa ei ole tyhjäkäyntiä tai ylimääräisiä pätkiä. Loppua kohden saadaan sitten enemmän uusia juonenkäänteitä. Tärkeintä on se, miten sujuvasti palaset, tapahtumat ja henkilöt nivoutuvat jo luettuun ja koettuun. Tarina on suunniteltu ja kirjoitettu huolella. Tällaista on aina iloa lukea, oli genre mikä tahansa.

Unwind-sarja tarjoaa loistavaa meteriaalia jokaiselle joka haluaa pohtia ihmisyyttä sekä oikeaa ja väärää. Kirjasarjan teemoista olisi helppoa koota kokonainen etiikan kurssi. Lukijana minulle on kuitenkin analyysiä tärkeämpää suhde kirjan hahmoihin. Connor, Lev tai Risa tuskin olisivat olleet koskaan teini-ikäisen minäni ystäviä, tuskin edes kavereita. Heidän tilanteensa ja olemuksensa sen sijaan on kirjoitettu niin samaistuttaviksi, ettei sillä ole mitään väliä. Toki osasta hahmoja on tullut läheisempiä kuin toisista. Ja sitten on niitä hahmoja joita vihaa. Tunteiden liikahtaminen on aina hyvä asia. Nyt se tapahtuu astetta tykimmin.

Unwind on myös varsin synkkä sarja. Onneksi UnSouledin lopussa on kaivattu pilkahdus toivoa. Päätösosa UnDivided onkin jo lainattu ja odottaa lukuvuoroa -nyt sen pariin.