tiistai 24. marraskuuta 2015

Fanimatka Jyväskylään

Perjantai 20.11. Jyp -Pelicans 4-3 ja

Karkasin viime torstaina sateisesta Lahdesta yhtä sateiseen Jyväskylään tutustumaan Keski-Suomen kiekkokulttuuriin. Matka oli kuluvan kauden ensimmäinen vierasreissuni ja myös ensimmäinen Jyväskylässä näkemäni liigamatsi.
Synergia Areena sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä Jyväskylän keskustasta. Lähistöllä on ainakin yliopiston kampusta sekä useita Alvar Aallon suunnittelemia rakennuksia ja jonkinlainen urheilualue, mitä nyt pimeässä ehdin huomata. Ulkoa halli on symmetrisen muotoinen rakennus, mitään hirveän erikoista siinä ei ollut. Kiinnitin eniten huomiota pihassa nököttäneeseen tuttuun Reissu Ruodin bussiin.
Hei me saavuttiin pelipaikalle tihkusateen läpi ja täällä ollaan! Urheiluhullu kaverini Elina sai tuliaisena Lahdesta asiaankuuluvan huivin. Hän on seurannut Pelicansin otteita etänä ja odotti malttamattomana perjantain matsia, turkoosi joukkue kun nähtiin Jyväskylässä edellisen kerran  elokuun harjoitusottelussa. Elinan kaveri Suvi taas tuntee Synergia Areenan vähintäänkin yhtä hyvin kuin minä Isku Areenan. Hän hommasi meille liput ja esitteli paikat. Kiitokset Suville, oli erittäin kiva tavata ja tutustua uuteen jäähalliin asiantuntijan johdolla!
Synergia Areenan toisessa päädyssä on baari. Tämä on kieltämättä innovatiivisin baari, minkä olen missään jäähallissa nähnyt. Saavuimme pelipaikalle jo ovien auetessa joten baarissa ei ollut vielä tunkua. Erätauot vietimme käytävällä oman katsomon takana, enkä osaa sanoa millainen ruuhka tai ruuhkattomuus baarissa oli ottelun aikana.
Meillä oli loistavat paikat aivan vaihtoaitioiden takana. En ole koskaan opetellut ulkoa liigajoukkueiden yleisökapasiteetteja, mutta kuvittelin että minulla on edes jonkinlainen käsitys asiasta.  Synergia Areenan osalta arvio menikin sitten aika pahasti metsään. Kuvittelin hallin vähintään Isku Areenan kokoiseksi tai peräti hieman suuremmaksi. Se olikin yllättävän pieni: kapasiteetti vain 4365 katsojaa. Katsomo on molemmilla sivuilla ja päädyissä suunnilleen samanlainen. Vierasfanien katsomossa ottelua oli seuraamassa ilokseni muutama muukin turkoosipaita ja -huivi.
Lahdessa hallieväät on hinnoiteltu pääasiassa tasaeuroin, muutamissa tuotteissa myös 50 senttisillä. Jyväskylässä on tarjolla hyvin samanlaista, epäterveellistä evästä kuin täälläkin. Hinnoittelu on kuitenkin maltillisempi ja siellä käytetään kymmensenttisiä. En ollut nälkäinen, janoinen kuitenkin ja nautin mukillisen teetä 1,20 eurolla. Lahdessa sama maksaa 1,50 euroa.

Synergia Areenan käytävä on tilavampi kuin Isku Areenan, eikä se tuntunut missään vaiheessa ruuhkaiselta. Toki siellä on vähemmän katsojia, mutta minusta myös käytävä on leveämpi eikä kahden kopin naistenhuoneessa ollut missään vaiheessa tunkua. Käytävällä on myös nopeasti arvioituna enemmän kioskipisteitä kuin Lahdessa, tai ainakin se tuntui siltä. Osassa niistä pystyi maksamaan areenarahalla, samaan tapaan kuin täällä kausikortille ladattavalla rahalla.  Mukava juttu oli, kun hallissa kuulutettiin milloin erätaukoa on jäljellä kolme ja yksi minuuttia. 
Oma paikkani Isku Areenalla on aikalailla päädyssä, eikä sieltä oikein näe vaihtoaitioon. Jyväskylässä olikin mukava seurata pitkästä aikaa läheltä Pelicansin toimintaa ottelun aikana. Nupe hyödynsi hetken ja otti joukkueen pikapalaveriin kun toista maalia tarkistettiin videolta. 
Käyttäydyin vierashallissa hieman eri tavoin kuin kotona. Kannustan pääasiassa tapauttamalla ja nyt myös huutelin kaikenlaista tsemppaavaa läpi ottelun. Altavastaajan asema pakotti käyttämään ääntä, vaikka ei se jäähallissa kovin pitkälle kuulukaan. Tällä kertaa osallistuminen oli kuitenkin tärkeämpää kuin tulos. Eikä lätkämatsia vaan ole mahdollista seurata hiljaa ja reagoimatta. Ja olihan se erilaista sekä hauskaakin hyppiä ja tuulettaa kun muu halli oli hiljaa.
Ottelun jälkeen eniten puhututti Petun tempaus passittaa koko neloskenttä koppiin kesken ensimmäisen erän. Sekä maalivahtien vaihto edestakaisin. Asenteen korjaus ja nousu 3-0 tappioasemasta tasoihin aivan kolmannen erän lopussa maistui hyvältä sekin. Minä nautin niistä, sekä erityisesti kolmella kolmea vastaan pelatusta jatkoajasta. Se oli ehdottomasti viihdyttävin jatkoaika, mitä tällä kaudella olen nähnyt. Kauden alla uudistus (aiemmin jatkoaika pelattiin neljällä neljää vastaan) myytiin paremmalla, yleisöön uppovalla pelillä. Kun kentällä on tilaa, syntyisi enemmän ratkaisuja jo pelaamalla eikä voittolaukauksilla.

Lahdessa näkemäni perusteella en vielä jaksanut innostua jatkoajoista, mutta nyt sekin kolahti kuntoon. Jyväskylässä pelattiin tosissaan ja tekopaikkoja riitti kummallekin joukkueelle. Vihdoinkin se ylimääräinen tila näkyi kaukalossa tekemisenä eikä odotteluna. Ja ratkaisu saatiin pelaamalla, harmi vain että maalinteossa onnistui kotijoukkue eikä Pelicans.
Jyväskylän tuliaisena oli yksi piste sekä herkkuja töihin ja itselle. Jäin maisemiin vielä sunnuntaiksi ja palasin kotiin kun ottelu SaiPaa vastaan oli alkamassa. Reissusta jäi mukava fiilis, samoin Jyväskylästä kaupunkina. Pieni lomailu, vaikka vain parinsadan kilometrin päässä tekee aina terää.

Huomenna jälleen tuttuun turkoosiin halliin, nähdään siellä!

maanantai 16. marraskuuta 2015

Hukkuvia salaisuuksia

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Uneksin saaresta yhä.
Joskus lähestyn sitä veden poikki, mutta useammin ilmasta, kuin lintu, suuri tuuli siipieni alla. Rannat kohoavat unen horisontissa sateenvärisinä, ja niiden vaiteliaassa kehässä rakennukset: kanaalien  reunoille kasvaneet talot, mustemestarien pajat, matalakattoiset tavernat. Sanojen Talo katselee sisäänpäin korkeiden muurien takana. Sokkeloiksi sidotut langat juoksevat Seittien Talosta kaikkiin suuntiin, ja ilmagondolit ovat seisahtuneet vaijereihinsa, kuolleet painot katujen yllä.
Saaren keskellä seisoo Torni, sileä ja soikea. Kiviaurinko hehkuu sen huipulla harmaata valoa, levittää teräviä sädesormiaan. Ikkunoissa välkkyvät tulet kuin kalan suomut. Kaikkialla ympärillä on merta, eikä ilma kannattele minua kauempaa. Suuntaan Tornia kohti.
Kudottujen kujien kaupungin päällimmäisin muisto on hämärä, sumuinen kuja. Sekä ainainen veden loiske. Kosteus. Ajatus vetää minut pois maan alta, jonnekin missä ei voi hukkua edes kuvitelmissa.

Tarina sai minusta varsin napakan otteen langoillaan.

Ja kuitenkin kirjasta on yllättävän vaikea kertoa jotain. Ensinnäkin haluan pitää juonen piilossa heiltä, jotka eivät sitä ole lukeneet. Sitten haluan pitää tarinan itselläni. Hassua, miten joskus tekee mieli huutaa kovaan ääneen ja suorastaan tyrkyttää kiehtovaa tarinaa jokaiselle lukemaan kykenevälle. Nyt haluan omistaa. Se, mitä lukiessa tapahtui, on minun ja kenties korkeintaan kirjailijan välinen juttu. Eikä se kirjailijakaan pääse ajatuksiini, ei suoraan, ainoastaan työnsä kautta. Kirja jää väliimme. Ehkä parempi niin.

Pidin eniten Kudottujen kujien kaupungin kujista. Niillä olisi voinut viettää enemmänkin aikaa. Kirjan kansikuva on onnistunut ja kuvastaa hyvin tunnelmiani. Vaikka tarinassa (muistaakseni) paistoi välillä aurinko, niin oma taivaani oli aina harmaa. Ehkä se johtui pienestä uhasta päähenkilöiden kintereillä tai saaren sisuksia jäytävästä salaisuudesta. Pidin jo entuudestaan Itärannan kirjoitustyylistä ja se tukee kauniisti tarinaa.

Lopussa olisin halunnut kuulla vähemmän selitystä taustoista. Nyt se vei tilaa kirjan henkilöiltä ja minulta, en pystynyt jännittämään heidän kohtaloaan niin intensiivisesti kuin halusin. Minä kun todella pidin heistä. Toinen juttu, mikä sekoitti kuteeni lankoja, oli lukujen välissä etenevä kertomus. Ainakin tällä ensimmäisellä lukukerralla se jäi vielä solmimatta valmiiksi. Vaan eipä tuo erilainen lanka haitannut valmista teosta.

Tartuthan Kudottujen kujien kaupunkiin. Sukella arvoitukseen ja tulvivan saaren salatuille käytäville sekä kujille. Tapaa minulle jo tutut henkilöt. Elä hetki jossain muualla...

Suosittelen!


PS: Olethan jo lukenut Itärannan esikoisen Teemestarin kirjan?

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Onnesta, epäonnesta ja lasipalloista

Andrei Pajanne: Nadia, onnetar

Pari vuotta sitten kohtasin järkälemäisen tiiliskiven ja ihastuin Andrei Pajanteen Autuaiden saareen. Sitten jäinkin odottelemaan mitä mies kirjoittaa seuraavaksi ja nyt tiedän vastauksen. Sain Nadia, onnettaren kirjastosta jo kuukausi sitten ja ehdin lukea ensimmäisen luvun, mutta jouduin jättämään kirjan hetkeksi tauolle. Nadian nimittäin taklasi sivuun Jarkko Ruudun elämäkerta, mille myönnettiin vain kahden viikon laina-aika. Lukisin mielelläni kirjat siinä järjestyksessä kuin olen saanut ne lainaan ja vain yhden kerrallaan, mutta nyt oli pakko tehdä pieni poikkeus. Se kannatti, sillä ehdin lukea molemmat kaikessa rauhassa ennen laina-ajan umpeutumista.

Ja myös pidin molemmista, niin erilaisia kirjoja kuin ne ovatkin.

Andrei Pajanne kirjoittaa tarinoita, jotka ovat yhdistelmä lennokasta mielikuvitusta, hengellisyyttä ja tiedettä. Sillä tavalla lyhyesti luonnehdittuna. Voisi niitä kutsua myös pohdiskeleviksi elämäntaitokirjoiksi. Pajanne ei kuitenkaan tuputa mitään tai kerro miten meidän tulisi elellä, hän vain herättää ajatuksia lukijan omassa pääkopassa. Tämä tyyli toimii minulle, sillä normaalisti en lue hengellisiä tai elämäntaito/self-help -kirjoja. Ja pohjimiltaan on syytä muistaa, että sekä Nadia, onnetar että Autuaiden saari ovat juonellisia romaaneja. Hieman erilaisia vain ja ne on parempi kokea itse eikä yrittää sisäistää tarinaa tai sanomaa jonkun toisen kertomana.
Nadia tulossa kirjastosta.
Yritän silti kertoa jotain järjellistä Nadiasta. Kansikuva on makuuni liian imelä, vaan ei anneta sen häiritä. Kansien välissä on 235 sivua tarinaa. Nadia on poikkeuksellinen tyttö, hän pitää itseään onnettarena joka on luonut koko maailmansa. Onnen toivominen ja epäonnen pelko johtavat vain menetyksiin kunnes Nadia on elämänsä käännepisteessä. Tai koska Nadia tekee kuolemaa, niin päätepiste olisi parempi termi, tosin Nadian kohdalla kuolema ei ole päätepiste. Hänen on löydettävä rakastettunsa Elias, mistä tahansa, millä keinolla tahansa. Heidän välilleen on jäänyt konkreettisiksi muistoiksi ainoastaan lasipallot, mitkä symboloivat elämän onnea, epäonnea ja niiden tasapainoa.

Nadia, onnetar on pohjimmiltaan varsin surullinen tarina. Luin sen melkoisen sekavissa fiiliksissä, mitkä eivät liittyneet millään tapaa kirjaan. Voisi kuvitella että kirja olisi masentanut entisestään, mutta kävikin päinvastoin: rauhoituin ja unohdin hetkeksi kaiken muun säädön. Nadian tarinassa on pientä magiikkaa. Pientä siinä mielessä että se käsittelee asioita tiiviimmin kuin Autuaiden saari ja maagista koska se on erilainen kuin muut lukemani teokset (paitsi Autuaiden saari). Kirja sopi erinomaisesti hetkeen, jona halusin paeta tästä maailmasta. Loppuratkaisu saattoi mennä ehkä hieman ohi, toisaalta sen -eikä koko tarinankaan- kuulu olla loppuun asti pureksittu.

Jos kiinnostuit jo aiemmin Autuaiden saaresta mutta epäröit tarttua tuhatsivuiseen järkäleeseen niin lue Nadia, onnetar. Ja jos kaipaat pientä irtiottoa arjesta, mielikuvituksesta tinkimättä, niin lue silloinkin Nadia, onnetar.

"Kuka olet?" Nadia kuiskasi, mutta puu ei vastannut. Hän kietoi kätensä puunrungon ympärille, painoi poskensa kaarnaa vasten ja henkäisi uudelleen: "Kuka olet?"
Tuulenpuuska sai puun suuret lehdet värisemään. "Olen Garahm", matala, juureva ääni vastasi. "Se tarkoittaa vahvaa juurta." Nadia tunsi rungon värähtelevän puun puhuessa.
"Missä olen?"
"Metsässä."
"Onko metsällä nimi?"
"Miksi metsällä pitäisi olla nimi?"
"Sinullakin on nimi."
"Olen puu. Nimi auttaa minua erottamaan puun ja metsän toisistaan. Puu syntyy ja kuolee, metsä pysyy. Kun kuolen, palaan metsään, josta olen syntynyt."
"Syvin olemuksesi on metsä", Nadia totesi kuin itselleen.
"Olet viisaampi kuin luulin, vaikka juoksitkin päin runkoani. Yrititkö juosta metsän läpi? Et olisi ikinä  onnistunut."


Nadia, onnetar on marraskuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.