sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kaksoset lemmenpauloissa

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Vaikka lämpötila on pysytellyt viileissä lukemissa ja päivä toisensa perään on vihmonut kylmää sadetta, on Kristiina Vuoren uusi kirja varma merkki kevään taittumisesta kohti kesää. Nämä kirjat muuten kannattaa varata hyvissä ajoin kirjastosta jos haluaa lukea heti ensimmäisten joukossa!

Ja siltikin minulle meinasi käydä Neidonpaulan kanssa hieman köpelösti... Tein varaukseni ajoissa ja hain kirjan hetimiten kun se oli noudettavissa. Silloin minulla oli edellinen kirja vielä hieman kesken ja yhtäkkiä huomasin olevani vasta Neidonpaulan sivulla sata jotakin kun kahden viikon laina-aikaa oli kulunut jo lähes viikko. Syytän moisesta lapsuksesta jääkiekon MM-kisoja, tämä kaksiviikkoinen ei ole parasta mahdollista aikaa kirjoihin syventymiseen. Korjasin vahingon lukemalla suurimman osan tarinaa Helatorstaina. Ja mikäs siinä oli lukiessa sillä pidin kirjasta, vaikka koin sen hieman eri tavoin kuin takakansi vihjailee jo ennen lukuelämystä.
"Nouse, lempi, liehumah, kekäleinä keikkumah!"
Käänsin päätäni ja katsoin Britaa, joka kakomisensa lomassa posmotti viimeisen noidannuolensa. Olipa hän näky! Kasvojaan ja kaulaansa myöten hiekassa ja noessa, tukka yhtenä villinä takkukasana. Hän tunsi kai katseeni painon, käännähti puoleeni ja räjähti samassa holtittomaan hohotukseen.
"Mitä?" kivahdin, sillä tuskinpa minä olin sen pöyristyttävämpi näky kuin hänkään. Yritin haroa hiekkaa irti hiuksistani, mutta takkuja oli liikaa ja annoin olla. Brita ei saanut nauruaan talttumaan. Hän tirskui ja nikotteli, osoitteli minua sormellaan ja päästi avuttoman, korkean vingahduksen ennen kuin sai sanottua mitään.
"Nyt niitä sulhoja tule niin, että pihtipielet rytisevät."
Sitten taas kauhea naurunpuuska, sellainen, että vedet virtasivat poskille asti. Jos hänen nikottelunsa ei kohta tokenisi, mokoma tietäisi kyllä sen katkaisemiseksi sopivan nikkoluvun.
"Jalot neidot, olenko jäänyt jostakin pakanallisesta juhlasta paitsi, kun kerran poltatte kokkoa ja palvotte selällänne yötaivasta? Saanko liittyä seuraanne vai onko tämä bakkanaali ehkä kielletty miehiltä?
Britan nauru katkesi lyhyeen, säikähtäneeseen nikotukseen ja minä ponkaisin istualleni kuin jousesta ammuttu vasama. Lukas Dansken uteliaat kasvot häälyivät yllämme vuoroin varjoissa, vuoroin valossa, kun tuuli liekutti nuotion liekkejä. Minä katsoin Lukasta ja tuttu kaipauksen ja epävarmuuden aalto humahti kuumana peitsenä lävitseni. Vavahdin. Ensin luulin, että vapisin ikävästä, mutta kun Lukas ojensi kätensä Britalle auttaakseen tämän istumaan, minä oivalsin vapisevani aivan jostakin muusta.
Lukas hymyili tuttua hymyään, sitä lähes pilkallista, mutta kutsuvaa, jonka vetovoiman olin saanut jo monesti tuta. Se sai kohteensä yhtä aikaa epävarmaksi ja toiveikkaaksi. Se oli saalistajan hymy ja olin koko pitkän päivän odottanut näkeväni sen, mutta tällä kertaa sitä ei ollut osoitettu minulle.

Neidonpaula palaa Näkijän tyttärestä tutun Eiran tietäjäsukuun ja kertoo hänen jälkeläisistään. Naantalissa eläville kaksostytöille on varattu erilaiset tulevaisuudet: Brita menee nunnaksi luostariin ja Truda naimisiin maallisemman miehen kanssa. Kun kirkkoa saapuu maalaamaan komea nuorukainen Lukas Danske, ei kolmiodraama riitä kuvaamaan siitä syntyvää suhdesoppaa. Sydämen ja järjen äänen lisäksi nuoret neidot joutuvat kamppailemaan verenperintönsä kanssa. Uskoako rukouksen vai loitsun voimaan, entä kumpi takaa paremman onnen ja tulevaisuuden?

Tarina kerrotaan Trudan kautta ja lukija viedään kurkistamaan satojen vuosien takaiseen elämään. Ja Kristiina Vuori kyllä tietää miten se herätetään henkiin, joten lukija on ajankuvauksen suhteen turvallisissa käsissä. Sivun noin sata paikkeilla koin muuten hämmentävän deja vu'n, kunnes hoksasin että teksti muistutti Mika Waltarin tapaa kuvailla vastaavanlaisia... eh juttuja, hänen historiallisissa romaaneissaan. Neidonpaulassa tämä on hauska yksityiskohta.

Vuoren aiempien romaanien perusteella osasin odottaa aitoa elämää sekä raastavaa rakkautta pelkän romanttisen pintaliidon ja seikkailun sijaan. Kirjan tunnelma on jopa jonkin verran uhkaavampi ja painostavampi kuin olin odottanut, ei kuitenkaan liian tummasävyinen tai ahdistava. Neidonpaula on minusta enemmän historiallinen romaani kuin historiallinen viihderomaani, jos jotain luokittelua on käytettävä. Romantiikka on minusta tässä vain yksi osa kertomusta, ei se keskeisin juttu, vaikka takakansi sitä minusta korostaakin.

En nimittäin Trudan lailla rakastunut Lukas Danskeen. Mies jäi minulle etäiseksi ja huomasin sen viimeistään kirjan luettuani, kun en osannut sanoa minkä väriset silmät hänellä on. Jos muistan jotain kirjan sivuilla minut hurmaavasta miehestä, niin se on aina ehdottomasti silmien väri. ;) Ei Lukas huono valinta tähän kirjaan ole, mutta meidän kemiamme eivät nyt vain kohdanneet. Ja eipä tuo haitannut, nämä ovat vain makuaisoita.

Luin ja koin Neidonpaulan ensisijaisesti naisen kasvutarinana. Tai kahden naisen, kaksoset ovat sen verran erottamattomat vaikka erivärisiä nauhoja kantavatkin. Samalla pohdin omaa suhtautumistani kansanparantamiseen, loitsintaan sekä luostarielämään. Nykyhetkeä ja 1400-lukua on tietysti vaikea verrata suoraan toisiinsa, ja onkin helpompaa miettiä mitä itse olisin tehnyt jos olisin elänyt silloin. Ja kumma kyllä, nykypäivän pakanaminä valitsisi vuosisatoja sitten, ainakin jos juuri nyt pitäisi päättää, luostarin. Siellä naisilla oli loppujen lopuksi mahdollisuus edes jollain tapaa itsenäiseen elämään ja koulutukseen, mahdollisesti myös matkusteluun. Ei paha diili, joten siitä hyvästä voi lukea muutamat rukoukset.

Neidonpaula siirsi minut nyt jollain mystisellä tasolla kesälukemisen pariin. Vaikuttaako se sitten ihan oikeasti seuraavina kuukausina lukemiini kirjoihin vai ei, se jää nähtäväksi. Mutta Neidonpaula kannattaa lukea, oli vuodenaika mikä tahansa. Suosittelen!


Neidonpaula on toukokuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

HelMet-kirjastojen haasteenseen kuittaan kohdat:
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja
29. Kirja, jossa on taikuutta
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Yllätyslukuelämys musiikin maailmasta

Lemmy Kilmister & Janiss Garza: Lemmy - omaelämäkerta

Kollega: "Marsu, haluutsä lukea Lemmy Kilmisterin kirjan?"
Minä: "Öööh, minkä?"

Sitten koittikin sopiva hetki hankkia lisää yleissivistystä.
Lemmy Kilmister (s. 1945) on Motörheadin keulakuva. Bändin nimi sentään oli tuttu, vaikka en ole tietoisesti kuunnellut heidän musiikkiaan. Tätä kirjoittaessa laitoin taustalle soimaan muutaman vuoden takaisen best of-kokokelman (ihan OK musaa itse asiassa!). Kirja sen sijaan on julkaistu "jo" 2002.

Huomasin pian, että tämä on hävyttömän hauskaa luettavaa. Lemmyllä (ja hänen apurillaan) on mukavan jutusteleva kirjoitustyyli, jonka parissa viihtyy mainiosti. Tekstissä ei säästellä kirosanoja ja asiat kerrotaan kaunistelematta. Toisaalta, kun katsoo millainen äijänköriläs on kirjan kannessa, niin sisällön uskottavuus kärsisi pahasti jos sitä olisi lähdetty sensuroimaan. Lemmy on elänyt rankan elämän, se on selvää. Toisaalta, riveiltä löytyy myös fiksuja sekä sympaattisia asioita, joten kaverista ei voi olla pitämättä. Lemmy, oli mukavaa tutustua!

Pidin erityisen paljon alkupuolen ajankuvasta ja yllätyin kun minulle selvisi että bändi on käynyt useita kertoja Suomessa, jo aivan alkuaikoinaan. Toisaalta, enpä ole heitä aiemmin seurannut, joten kaikki käänteet Lemmyn elämässä ennen Motörheadia ja sen perustamisen jälkeen tulivat yllätyksenä. Kirjassa vilisee paljon nimiä sekä bändejä, joista tunnistin vain murto-osan. Se ei kuitenkaan haitannut tarinan seuraamista. Lemmyn fanit saavat kirjasta varmasti enemmän irti kuin minä, mutta se sopii luettavaksi kenelle tahansa (minkä tahansa) rokkarin elämästä kiinnostuneelle. Etukäteistietoja ei tarvita, mutta jokseenkin kipeästä huumorintajusta on apua.

Lemmy Kilmisterin elämäkerta oli siis yllättävän viihdyttävä ja sopivan kokoinen välipala edellisen kirjojen sekä seuraavan lukuelämykseni väliin. Ja tässä on muuten erittäin toimiva suomennos!

Jotkin tapahtumat ovat jääneet kuitenkin muita paremmin muistiin, ja Punkaharjun festivaalit Suomessa kesäkuussa 1979 ovat ehdottomasti yksi niistä. Eivät siksi, että olisimme heittäneet erinomaisen keikan. Se oli itse asiasa vitun kammottavaa. Festari pidettiin järven ranalla, mänty- ja koivumetsessä, kuin jossain vitun Peer Güntissä. Yleisö oli vitun juroa, me soitimme huonosti, soundit olivat päin persettä, ja koko juttu oli nin perkeleellinen antikliimaksi, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Kun tulimme lavalta, mietimme: "Ääähh, olipa vitun hirveä keikka", ja minä sanoin: "No, juostaan kamojen läpi." Niinpä  minä menin bassokamojeni taakse ja puskin niitä päin ja ne mätkähtivät kumoon, PADAAM! Ja Eddie yritti kaataa kitarakamojaan - hän oli siinä aivan saatanan huono! Eddie ei koskaan saanut stäkkiään kumoon. Sitten Phil - Clumso the Wonderdog - rynni rumpusettinsä läpi, mutta luulen että hän vahingoitti itseään yhtä paljon kuin kamoja. Roudarimme Graham kiihtyi niin, että työnsi PA-kaapit yleisön päälle. Eikä tarina lopu tähän.

Loput voitte lukea kirjasta. ;)


HelMet-kirjastojen haasteeseen tästä irtosi muutama kohta:
12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle
22. Muistelmateos tai elämäkerta