tiistai 30. syyskuuta 2014

Kirjaostoksilla

Syyskuun kutsu kirjabloggaajille heitettiin Oksan hyllyltä -blogista ja olen innolla mukana.

Mikäs sen mukavampaa kuin ostaa kirja omaan hyllyyn. Silloin sitä voi käpistellä milloin haluaa ja suosikkikohtaan voi palata vaikka kesken aamiaisen. Jo luetun, tutun kirjan ostaminen hyllyyn on kuin jälleennäkeminen hyvän ystävän kanssa. Uutuuden hankkiminen taas on aina riskipeliä: tuleeko hyllyyn turhaa täytettä vai löytääkö timantin?

Tällä kertaa ostin uutuuskirjan, jonka piti alun perin ilmestyä jo vuonna 2005. Syksyllä 2013 oltiin jo lähellä julkaisua, mutta painokoneet pysäytettiin viime hetkillä. Ymmärrettävästi kirja putkahti markkinoille vasta nyt, pitkän odotuksen jälkeen. Tai sanotaanko että "one more year" siinä meni.

Syyskuun 2014 kirjaostokseni ei siis ole järin suuri yllätys:


Kävin kirjaostoksilla maanantaina 22.09. työpäivän jälkeen. Teemu ilmestyi jo edellisellä viikolla. Tarkoitukseni oli ostaa kirja heti julkaisupäivänä, joten en tilannut sitä etukäteen netistä. Jouduin kuitenkin karmean flunssan kouriin ja viruin kipeänä kotona. Kirjaostospäivä siirtyi, mutta onneksi sairaslomalle löytyi muuta luettavaa.
Valitsin ostospaikaksi Aleksanterinkadun Suomalaisen kirjakaupan, joka on jokseenkin ainoa kirjakauppa Lahdessa. Tai ainakin ainoa kirjakauppa minkä sillä hetkellä keksin...
 ...sekä kirjakauppa missä oli panostettu kirjaan jo näyteikkunaa myöten. Kyllähän tuota pahvista(kin) Teemua katselee. Muuten Suomalainen kirjakauppa on se perinteinen kirjakauppa, mutta mitään hirveän yllättävää tai erikoista luettavaa sieltä ei löydä. Onneksi on myös nettikauppoja ja antikvariaatteja ja niin edelleen. Lahdessa on ollut pieniä ja erikoisia kirjakauppoja, harmillisesti nimen omaan on ollut.
En ollut ainoa Teemun ostaja, pöydällä ei nököttänyt enää kovin montaa kappaletta kirjaa.


Tätä kirjoittaessa olen ehtinyt Teemun sivulle 244 joten jäljellä on vajaat sata sivua. Olisin halunnut lukea kirjaa nopeammin, harmillisesti useana viime viikon iltana oli paljon muuta puuhaa eikä Teemulle jäänyt aikaa. Uskoisin pääseväni bloggaamaan Teemun vielä tämän viikon aikana.

Pika-arviona voin kuitenkin sanoa että tässä on kirja mitä on kannattanut odottaa. Kirjahyllyni sai uuden timantin ja lukija hyvän ystävän.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Kiekollinen deja vu kahden viikon takaa

Pelicans - SaiPa 3-2 vl

Otteluun valmistautuminen alkaa jo pelipäivän aamuna. Heräämiseen jälkeen mahanpohjaa kutittaa ja silmät aukeavat hämärään aivan uudenlaisella innolla. Työpäiväkin kuluu keskimääräistä paremmissa fiiliksissä. Piipahdin töiden jälkeen kotona syömässä, vaihtamassa turkoosimman asun ja hyppäsin sitten bussiin. Pyöräillessä käytän suorinta mahdollista reittiä Isku Areenalle, bussilla on mentävä ensin torille ja loppumatka kävellen.

Isku Areena sijaitsee Urheilukeskuksessa, Radiomäen ja stadionin & hyppyrimäkien välissä. Matkaa kaupungin keskustaan on vain kivenheitto. Ensimmäisen kosketuksen illan peliin saa saapuessaan torilta linja-autoaseman kieppeille: risteyksen keskellä on nostettu salkoon Pelicans-liput ja siitä eteenpäin kadulla näkyy muitakin matsiin menijöitä. Hollolankatu on pitkä, hitaasti nouseva suora ennen Isku Areenaa ja sen varrelta saa kätevästi evästä otteluun:
Sorruin tarjoukseen ja hankin Fazerin uutuuden: Black & white Pantterin. Uutuuden sijaan ainoa Lumipantteriin keksimäni ero on pienempi pussi. Syötyä tuli, ei kuitenkaan säväyttänyt. Matka jatkui Siwa-keikan jälkeen mäkeä ylös.

Itse pelipaikalla saavuin jo hieman ennen kuutta. Ehdin katsella pelaajien alkulämmittelyä sekä valmentajien haastatteluja. Ja onhan se pelin alkua ennen pimennetty Isku Areena kaunis:
Ensimmäiset ajatukset ottelun kulusta eivät olleet kummoisia, kunnes mieleen palasi useitakin kohokohtia. Ensimmäkin pelissa oli sopivasti tunnetta. Pientä nokkapokkaa ja torikokousta silloin tällöin, hanskan hieromista kaverin naamaan jne. Lataus ei kuitenkaan mennyt missään vaiheessa överiksi, eikä jäällä nähty ylilyöntejä. Janne Juvonen pelasi hyvin maalilla ja nappasi tärkeitä koppeja läpi ottelun. Kärpistä vuokrattu nuorten MM-kultamitalisti Saku Mäenalanen ei vielä erottunut jäältä, mutta eipä ensimmäisessä ottelussa turkoosissa paidassa ihmeitä voi odottaakaan. Lappeenrannasta oli saapunut mukavasti faneja. Toisen erän lopulla SaiPan pelaaja nappasi jäähyn kampituksesta, mikä katsomotuomareiden mielestä olisi ehdttomasti pitänyt tuomita jalkapyyhkäisyksi ja ulosajo siihen kaupan päälle. (Jalkapyyhkäisy on tälle kaudelle sääntökirjaan tullut uusi tuomio, mikä on ehditty jo antaa Vili Sopaselle -pelikiellon kera. Tapaus herätti kovasti ihmetystä ja keskustelua. Aiheesta lisää Jatkoajan sivulla.)

Aiemmin tällä viikolla hämmästelin kollegan eväästä, pulled chicken hot dogia. Uusi tuttavuus, vaikka nyhtöliha tuntuukin olevan tällä hetkellä se, mitä on syötävä jos haluaa olla trendikäs kulinaristi. Tuhosin viime kuussa Oulun reissulla ravintolassa pulled pork -hampurilaisen ja hyvää oli! En siis enää hämmästynyt kun huomasin Isku Areenan välipalavalikoiman uudet tulokkaat:
Taipuu se nyhtöpossu hodariinkin. Lihamuki ei lahtelaisittain ole uutuus kuin Isku Areenan valikoimassa, kyseistä herkkua on syöty täällä jo vuosikausia. Alun perin lihamuki on kehitetty aamuyön tunteina grilleissä kun baarireissun jälkeen on pitänyt saada jotain huikopalaa. Nyt sen voi nauttia hyvällä omallatunnolla myös päivänvalossa, vaikkapa Seurahuoneella. Olin jo ehtinyt syödä makkaran, joten näiden testaus jää myöhempiin ottelukertoihin.

SaiPa aloitti maalinteon virallisesti, vaikka se avausosuma olikin Pelicansin oma maali. Toisessa erässä Pelicans tuli tasoihin ja ohi. 2-1 lukema piti vielä kolmannessa erässä. Pelikellon näyttäessä yhä pienenpää minuuttilukemaa kämmenet alkoivat hiota jännityksestä. Ajassa 57:38 voitto lipesi jo melkein taskuun kun SaiPa otti kahden minuutin jäähyn: joko sen aikana tehtäisiin yv-maali tai sitten jäähyn jälkeen jäisi enää 22 s peliaikaa. Kotijoukkueen ylivoima oli kuitenkin luokatonta. SaiPa sai pelin painettua Pelicansin päätyyn ja maalivahdin pois kun otimme vielä äärimmäisen typerän jäähyn. Peliä ei saatu poikki ja pian tunnelma Isku Areenalla olikin tämä:
Samanlainen viime minuuttien voiton ryssiminen nähtiin myös kauden avauksessa HPK:ta vastaan kahta viikkoa aiemmin. Vetihän se mielen matalaksi. Yv ja pelin loppuminuutit on saatava toimimaan.  Pitkässä juoksussa muutaman pisteen yksittäinen menetys ei vielä haittaa. Jos niitä menetyksiä tulee jatkuvalla syötöllä, niin se voi tulla keväällä kalliiksi. Eilen mentiin siis jatkoajalle ja voitto napattiin pitkän kaavan mukaan vasta seitsemänsissä voittolaukauksissa. Ainakin yleisö sai viihdettä sen kuuluisan koko rahan edestä!
 
Kulunut kiekkoviikko oli kuitenkin onnistunut, sillä kahdesta pelistä otettiin viisi pinnaa ja mahdollisesta kuudesta vain yksi lipesi Lappeenrantaan. Voittotuuletukset maistuvat aina makealle!


Paras paikka?
Eilen paikkani oli katsomo A1, rivi 11, paikka 12. Lipun hinta 25 euroa toimituskuluineen.
Näkymä jäälle pelin aikana kun kuva on otettu suunnilleen kasvojen korkeudelta ja ilman zoomia:
En osannut etukäteen arpoa minkä paikan ottaisin, joten päätin mennä Isku Areenan lippuluukulle ja testata mitä tapahtuu kun pyydän lipunmyyjää suosittelemaan paikkaa. Päätin myös ostaa mukisematta kyseisen lipun.

Ja meinasin sortua heti kättelyssä omaan nerokkuuteeni.

Lippuja kyllä sai luukulta, mutta unohdin että niitä lippuluukkuja on useampi, yksi jokaiselle katsomokategorialle. Eli ajatus minkä tahansa paikan saamisesta kaikkien paikkojen joukosta piti unohtaa. Seisomakatsomoon oli pisin jono, joten ohitin sen. B ja D katsomoiden luukuille olisi päässyt heti. Olin viimeksi B-katsomossa ja aiemmin olen istunut niin paljon D katsomossa että jätin nekin väliin ja jonotin pienen hetken lippua A katsomoon. Myyjä oli "mitä suosittelet" kysymyksen kuultuaan hyvin mukana pelissä ja mietittyään parin paikan väliltä sain lippuni. Itse en suostunut tekemään lopullista päätöstä. :)

Katsomo A1 on Isku Areenan pitkällä sivulla, radiomastojen puoleisessa päädyssä. Pelicans hyökkää tähän päätyyn 2. erässä. Paikka on melkein kaukalon toisessa päädyssä, mutta päätä kääntämällä siitä näkee hyvin sinne toiseen päätyyn. Rivi 11 on mukavan korkealla muttei liian kaukana jääästä.

Katsomopaikkani plussat ja miinukset:
+ pehmeä penkki
+ päätyverkko ei paljoa häiritse näkymää jäälle
+ naistenhuone heti katsomoa vastapäätä
+ lyhyt matka hakea lihis tai grillimakkara
+ lähellä paljon muitakin ruoka- ja juomapaikkoja
+ vierasfanien showta pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä
+ pelaajat tulevat matsin jälkeen myös tähän päätyyn kiittämään faneja
- kotijoukkueen hyökkäyspääty vain yhdessä erässä
- vierasfanien kannustus kuuluu välillä paremmin kuin turkoosien
- päädystä katsoen toinen pääty on aina kauempana
- fanishoppi on siellä toisessa päädyssä ja käytävä sinne joskus hyvinkin ruuhkainen

Pikatuomio: hyvä paikka, tykkäsin.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Lätkää, lääkäreitä ja rahasäkkejä

Bernd Brückler & Risto Pakarinen: Elämää KHL:ssä

Nuo muutamat ensimmäiset ottelumatkat olivat ikimuistoisia, eikä vain siksi että ne olivat ensimmäisiä lajissaan, vaan koska ne olivat erityisiä jopa KHL:n standardien valossa. Ensimmäinen lentomatkani Venäjällä tapahtui harjoituskauden aikana. Aivan kuten kaikkialla muuallakin, meille tehtiin pintapuolinen turvatarkastus poistuessamme bussista ja siirtyessämme kiitoradalle. Mutta sen sijaan, että olisimme nousseet koneeseen sen etuosaan liitettyjä rappuja pitkin, nousimme koneeseen takaa.
Kun sanon takaa, en tarkoita koneen takaosassa sijatisevaa ovea. Tarkoitan, että nousimme koneeseen "James Bond pahis" -tyyliin, eräänlaista autoramppia pitkin. Kyseinen lentokone, kaksimoottorinen Antonov An-26 oli valmistettu Neuvostoliitossa vuosien 1969 ja 1985 välillä. Vuonna 2009 lentäessämme sillä harjoitusotteluun kone oli siis vähintään 25 vuotta vanha.
Bernd Brückler on itävaltalainen jääkiekkomaalivahti, joka pelasi KHL:ssä kahdessa eri seurassa vuosina 2009-2012. Yhdessä suomalaisen kiekkotoimittajan Risto Pakarisen kanssa kirjoitettu teos kurkistaa kulissien taakse ja kertoo millaista on kiekkoammattilaisen elämä kun pelipaikka on Euroopan kovimmassa sarjassa. Elämää KHL:ssä on ilmestynyt aiemmin tänä vuonna englanniksi nimellä "This is Russia" ja tämä suomennos elokuussa. Pointsit kirjan alaotsikolle, mikä rimmaa mukavasti blogini alaotsikon kanssa!

Elämää KHL:ssä on viihteellisempi kuin kesällä lukemani kiekkopaljastuskirja Kummolan kääntöpiiri. Ja se oli myös odotettavissa. Brücklerin tarina ei kuitenkaan ohita KHL:ssä esiintyviä ongelmia tai outouksia, joista monet ovat perinnettä neuvostoajoilta. Kirja on jaettu lukuihin teemojen mukaan, mikä on toimiva ratkaisu. Vaikka tarina sitten liikkuukin ajassa edestakaisin se ei haittaa yhtään, lukija pysyy hyvin mukana.

Parhaiten minulle jäi mieleen tarina autonkuljettaja Jurista sekä elämä bazassa. Pidän venäläisestä ruoasta mutten ole nyt aivan varma haluaisinko sittenkään syödä bazan baabuskan ruokia, en ainakaan niitä lähimetsästä poimittuja sieniä, seljanka menisi kyllä. Toisaalta, olen syönyt maittavan lounaan rautatietyöläisten lepotuvassa Siperiassa. Muutakaan ruokapaikkaa ei sillä hetkellä löytynyt. Jännä kokemus sinänsä, ruokalaan piti hiippailla sisään ja ulos koska osa työläisistä nukkui huoneissaan käytävän varrella.

Liikenneruuhkiin juuttumisen ja vessattoman bussin vastapainona KHL:ssä on sitten mahdollista maistaa VIP elämää ja saada Euroopan muihin sarjoihin verrattuna hulppeaa palkkaa. Palkan maksu tosin saattaa tapahtua aiemmin sovitusta tavasta tai ajasta poiketen...

Kirjassa on muutamia kuvia, mutta jostain syystä ne ovat mustavalkoisia. Värilliset olisivat toimineet paremmin. Kuva Nizni Novgorodin risteyksestä on kyllä varsin hupaisa ja tuo mieleen venäläiset törmäilyvideot.

Olen muuten nähnyt Brücklerin pelaavan Sibirin KHL-paidssa, Lahdessa 24.8.2011 harjoitusottelussa Pelicansia vastaan. Pelicans voitti matsin rankkareilla 3-2. Tässä pelin tiimellyksessä nappaamani kuva Brücklerin torjuntatyylistä:
Mutta takaisin kirjaan. Elämää KHL:ssä on sujuvasti kirjoitettu ja antoisa tarina, jonka parissa viihtyy mainiosti. Luin tämän perjantaina alusta loppuun vain muutamalla tauolla. Kirja keskittyy toki jääkiekkoon, mutta se on helposti lähestyttävä vaikkei seuraisi lajia yhtä aktiivisesti kuin minä. Elämää KHL:ssä ratkaisee myös joululahjaongelman jos vain lähipiiristä löytyy joka on kiinnostunut lätkästä, urheilusta tai venäläisestä elämänmenosta. Suosittelen!

lauantai 20. syyskuuta 2014

Kirjallinen kiekkokierros: Jyväskylä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Jyväskylä. Kaupunki, joka ohitetaan matkalla pohjoiseen. Ei sen suurempia kokemuksia. Eikä kiinnostustakaan. Ei ennen kuin luin Harjukaupungin salakäytävät:

Hän oli siis vieraantunut vaimostaan, perheestään ja elämästään. Miksi? Koska oli rakastunut toiseen. Ei keneenkään todelliseen ihmiseen, vaan succubukseen, joka oli noussut hänen muistoistaan.
Se tavallaan helpotti asioita. Ei ollut olemassa mitään rakastajatarta tai luvatonsa suhdetta, josta jäädä kiinni. Ongelma oli rajattavissa hänen päänsä sisälle.
Hänellä siis oli mielenterveysongelma.
Se tunne, kun olet hamstrannut päärynöitä juuri ennen kirjan lainaamista.
Olli Suomisen ei kannattaisi tehdä diagnooseja itse, eikä varsinkaan googlettamalla. Facebook nyt on vihoviimeinen paikka etsi vastauksia. Keski-ikäisen kustantajan päiväjärjestys menee sekaisin kun lapsuuden kesät palaavat miehen elämään ja entinen ihastus kirjoittaa menestysromaanin cinemaattisesta elämästä. Entisen heilan seuraavan kirjan, maagisen kaupunkioppaan, julkaiseminen on loistava idea, aina siihen asti kunnes kässärissä kerrotaan Jyväskylän alla risteilivistä salakäytävistä. Ja niitähän Olli Suominen ei haluaisi... muistella? Vaiko unohtaa?

Tutustuin Pasi Ilmari Jääskeläiseen kesällä lukemalla miehen esikoisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Lumikko ja Harjukaupunki ovat voittaneet Kuvastajan. Ja minähän pidin molemmista kirjoista. Harjukaupunki hyödyntää samoja elementtejä kun Lumikkokin: on aikuisten välistä julmaa peliä, menneisyyteen jäänyttä arvoitusta sekä outoja tapahtumia meille niin tutussa maailmassa. Tarina on kuitenkin uusi ja erikoinen, se ei ole edellisen kopio. Jääskeläinen osaa kirjoittaa uskottavia maailmoja ja hahmoja. Jyväskyläkin tuntuu nyt houkuttelevalta.

Tämä kirja tosin oli verkkaisempi. Lumikko oli pakko ahmia, Harjukaupunkia luki rauhallisemmalla temmolla. Ensin se ärsytti ja tuntui siltä ettei asiaan eli niihin salakäytäviin päästä oikein millään. Sitten rauhoituin ja napsin tekstistä vinkkejä tulevasta sekä menneestä -ja se kannatti. Juuri ennen kuin Olli sitten sukelsi salakäytävään, sillä kohtalokkaalla kerralla, minä tiesin. Eikä tieto haitannut kirjan lopun lukemista, enhän vielä tiennyt että miten...

Harjukaupungin salakäytävien julkaisusta on jo sen verran aikaa, että rohkenen pohdiskella ja spoilata kirjan loppua -tai oikeastaan sen ideaa. Viimeisen lauseen jälkeen seuraavalla sivulla nimittäin lukee: "Tästä teoksesta on painettu kaksi versiota, joiden loppuratkaisut poikkeavat toisistaan, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman loppuratkaisun hän on käsiinsä saanut. Vaihtoehtoisen lopun alkaen 52. luvusta voi lukea osoitteessa" ja sitten se nettiosoite. Tiesin tämän jo etukäteen. Asia harmitti kesällä, tässä välissä kuitenkin hyväksyin sen ja luin kirjan alusta loppuun sen kummemmin sitä miettimättä. Luku-urakan päätteeksi toki tarkistin millainen vaihtoehtoinen loppu on tarjolla. Ja pidin enemmän kansien välissä olevasta.

Mutta: onko kirjasta todella painettu kahta versiota, vai ainostaan tämä, jonka loppu löytyy netistä? Kustantajan sivulla kirjalla on kaksi sivumäärää, mutta ilmoitetaan ainoastaan yksi ISBN-numero. Esimerkiksi Jonathan Strange & herra Norrell on julkaistu mustalla ja valkoisella kannella, molemmissa on oma ISBN.

Kumman version Harjukaupungin salakäytävistä sinä olet lukenut painettuna?


Osallistun Harjukaupungin Salakäytävillä Kiekkokaupunkien kirjakierros kaudella 2014-2015 lukuhaasteeseen ja kuittaan sillä Jyväskylän suoritetuksi. Lätkämatsissa on aina tarjolla 0-3 pistettä, annan kirjalle näistä 2 pinnaa. Se oli kuin pienen hakemisen jälkeen saavutettu jatkoaikavoitto. Ei täydellisen dominoiva pelisuoritus, mutta vahva kirjallisen kiekkokauden avaus.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Hurmaamaton huivi

Huh sentään! Jo juhannusta ennen aloitettu turkoosi huivi on viimeinkin valmis, kuvattu sekä lauantaina myös testikäytetty. Nättihän se on, mallikin yksinkertainen, mutta virkkaaminen oli yhtä tuskaa...
Novita Kevät 2013, suunnittelija Sisko Sälpäkivi. Lanka: Novita Säde. 
Lähikuva kuviosta.
Novita Säde on kohtuullisen säikeistä lankaa pienillä paljeteilla. Ehkä minulla oli käytössä liian pieni virkkuukoukku, tekniikka hakusessa tai hermot liian kireällä kun virkkaus meni väkertämiseksi. Koukku osui työhön huonosti ja repi mukanaan vääriä säikeitä. Paljetit tökkivät langan kulkua.

Olin varannut huiviin neljä kerää lankaa. Kolmannen kerän kohdalla päätin että tämä on nyt tässä, neljättä en enää virkkaa, otin siitä ainostaan hapsut. Huivista tuli suhteellisen lyhyt ja kuiten tarpeeksi pitkä ylettämään hyvin kaupan ympäri. Hopeisia paljetteja löytyy edelleen ympäri kämppää ja harkitsen vakavasti teenkö enää ikinä mitään paljettilangoista. En ainakaan virkkuutyötä.

Seuraavaksi haluan talvikäyttöön uudet lapaset, pipon ja kaulahuivin. Kutomalla.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Tyttö hiutaleista ja unelmista

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Alaska 1920-luvulla. Kypsällä iällä uudisraivaajiksi lähteneet Jack ja Mabel sinnittelevät pakkasen ja erämaan armoilla. Pohjoisessa kesä on kaunis ja lyhyt, mutta pariskunta on vieraantumassa toisistaan. Jälkikasvua ei ole, Jack raataa päivät maatilan töissä ja Mabel on eristäytynyt mökkiin: hän haluaisi liittyä jään alla kieppuvan lehden matkaan, upota hyiseen virtaan.

Sataa ensilumi. Jack ja Mabel tekevät pihaan lumesta pienen tytön, antava sille lapaset ja huivinkin. Lapsi antaa heille paljon enemmän, hän alkaa liikkua heidän pihapiirissään ja kertoo nimensä. Tyttö on Faina.
Aiemmin keväällä lukemani Valo valtameren yllä kertoo tarinan samoista lähtökohdista: lapseton pariskunta luonnon armoilla, tapahtumapaikkana vain majakkasaari Australiassa. Se ei aivan vastannut suuriin odotuksiini, joten Lumilapsen lukeminen siirtyi alkusyksyyn. Turhaan, sillä Lumilapsi on näistä parempi ja taianomaisempi. Kaunis, sydäntäsärkevä tarina. Kirja on ollut Pulizer -ehdokkaana 2013 ja hävinnyt loistavalle The Orphan Master's Son'ille. Olisin itsekin laittanut teokset tähän järjestykseen.

Erityisesti minua viehätti Lumilapsessa se, että se on häpeilemättä aikuisille kirjoitettu satu, joka hyödyntää olemassaolevia satuja. Fainan ilmestyminen Jackin ja Mabelin elämään on vasta alkusysäys tarinalle. Kuka Faina on, mistä hän tulee ja mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä? Alaskassa talvi on pimeä ja pakkanen kohtalokas, mutta vielä kohtalokkaampi voi olla ihmisen usko satuihin. Tai ehkä kyse onkin juuri kohtalosta...

Lumilapsi on katkeransuloinen tarina, se selviää jo alussa. Vaikka loppuratkaisua pedataan jo varhain, onnistuu tarina yllättämään. Juoni on varsin yksinkertainen, tai ehkä se vain tuntuu yksinkertaiselta sillä tapahtumat soljuvat toisiinsa nin luonnollisesti. Tarina on loistava erimerkki siitä miten toimivaan kertomukseen ei tarvita suuria, koko maailmaa järisyttäviä tapahtumia. Muutama uskottava hahmo rittää kun arkiset tapahtumat maustaa ripauksella taikaa.

Lumilapsi vie lukijan menneisyyteen ja ennenkokemattomaan, Jackin ja Mabelin maagiseen hetkeen:

Sinä iltana heille syntyi lapsi jäästä, lumesta ja kaipauksesta.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Kauden avaus Isku Areenalla

Pelicans - HPK 4-3 vl

Viime kauden tulta syöksevät putket oli vaihdettu savukoneisiin ja sci-fi henkinen hengennostatusvideo letkeämpään meininkiin. Nyt on tosi kyseessä ja pisteitä jaossa! 
Alkuvideo oli ehkä hieman liian pitkä tai rauhallinen minun makuuni, mutta hyväntuulinen. Videon lopussa tykkäsin muiden joukkueiden logoja hajottavasta Pelicans -kiekosta. Toisen erätauon lopulla ja kolmannessä erässä en saanut selvää pikkuoravaäänellä puhutuista videoista. Olivatko ne hauskoja vai eivät?

Ai niin, oli siellä pelikin... tasaväkistä vääntöä, HPK aloitti maalinteon ja Pelicans ahdisteli sen jälkeen vieraita. Toisessa erässä tultiin tasoihin ja ohi. Yleisöä oli harmillisen vähän, vain 3653 silmäparia sekä yksi nalle (kts alempaa, en tiedä kenen se on).
Pakollinen lihis.
Parhaana yksilösuorituksena mieleen jäi Joel Mustosen nappisyöttö ylivoimalla toisessa erässä. Myllyniemi syötti pitkän keskialueelle Mustoselle. Homma näytti menevän mönkään mutta Mustonen käänsikin syötön toiselle turkoosipaidalle ja HPK oli ohitettu keskialueella erittäin näyttävästi.

Ensimmäisellä erätauolla hain syötävää sekä keskiviikkona paikallisen sanomalehden välissä jaetun Pelicans kausilehden. Se olikin pikaisella vilkaisulla iloinen yllätys: aikakausilehden kokoinen ja oloinen julkaisu. Varsinaisia kausikirjoja ei vielä ollut fanishopissa.
Zamboni höylää viimeisen siivun ennen voittolaukauksia.
Kolmannessa erässä Pelicans pääsi jauhamaan viiden minuutin ylivoimaa, mikä tuotti tulosta neljän minuutin jälkeen ja johto oli jo 3-1. HPK kiri tasoihin iskemällä maalin ensin typerän jäähyn aikana ja sitten ilman maalivahtia. Ymmärrän jotenkin sen jos pakon edessä joutuu purkamaan kiekon huolimattomasti ja napsahtaa reunan yli. Mutta nyt se nakattiin kaukalon poikki vastapäisen reunan yli suoraan klubikatsomoon kun peliä oli jäljellä reilut kolme minuuttia. Huh!

HPK:n tasoitus latisti tunnelmia omassa pääkopassa ja jatkoajan odottelu tuntui lähinnä turhauttavalta. Joukkue sen sijaan päätti näyttää esimerkkiä ja luisteli jatkoajalle energisesti voitto-osumaa hakien. Yleensä sanotaan katsojien olevan se kuuden kenttäpelaaja, nyt tunnelman sytyttäjinä olivat pelaajat itse. Hyviä tilanteita, ei maalia, joten voitto haettiin voittomaalikilpailun kautta. We're gonna win pärähti soimaan ja Myllyniemi steppasi jäällä ratkaisevan torjunnan jälkeen.
Nallekin oli päässyt peliin ja juhlimaan voittoa.
Onnellinen loppu illalle ja tärkeät pisteet. Taistelu pojasta jatkuu huomenna Espoossa!


Paras paikka?
Tänään paikkani oli B2 katsomo, rivi 9, paikka 110. Lipun hinta 27,50 euroa toimituskuluineen.
Näkymä jäälle pelin aikana kun kuva on otettu suunnilleen kasvojen korkeudelta ja ilman zoomia:
B2 katsomo on Isku Areenan viimeksi remontoidussa, hyppyrimäkien puoleisessa päädyssä. Katsomon takana on tilava faniaula mistä löytyy anniskelualue sekä fanishoppi. Lähimmät WC:t ovat nurkan takana, oikealla näkyvän katsomon takana. Pelicans hyökkää tähän päätyyn 1. ja 3. erissä.

Katsomopaikkani plussat ja miinukset:
+ pehmeä penkki ja hyvin jalkatilaa
+ suurempi todennäköisyys nähdä läheltä kotijoukkueen maalit
+ fanikatsomo vieressä luo tunnelmaa
+ pyöräteline suhteellisen lähellä ulko-ovea
+ verkon takana ei tarvitse pelätä kiekkoja
- lihiksen tai makkaran joutuu hakemaan toisesta päädystä
- muikkuverkko rajoittaa näkyvyyttä
- kaukalon toinen pääty on kaukana

Pikatuomio: ensimmäinen kerta B-katsomossa ja menen joskus uudelleen.

***
Ja jos haluat osallistua Liigaan myös lukemalla, niin kurkkaapa Oksan hyllyltä blogin juttu Kiekkokaupunkien kirjakierros kaudella 2014-2015. Kyseessä on paras lukuhaaste ikinä! Aloitin keskiviikkona oman taipaleeni Jyväskylästä. Tervetuloa mukaan!

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Haluatko kirjaston käyttäjien näkevän tietosi?

Piipahdin eilen Lahden pääkirjastolla lainaamassa kirjan hyllystä. Samalla huomasin että noudettavat varaukset on siirretty tiskin takaa hyllyyn lainausautomaattien viereen. Uusi varaushylly on virkailijoiden tiskin lähettyvillä, mutta käytävän toisella puolella, poikittain tiskiin nähden. Kirjojen välissä on kuitti, missä on ylinnä asiakkaan nimi, jonka perusteella oikean varauksen voi noutaa hyllystä.

MUTTA: siinä kuitissa on myös (ainakin) asiakkaan osoite. Hyllyssä, mistä kuka tahansa voi sen napata.

Eihän siinä mitään, jos yhteystietosi löytyvät puhelinluettelosta, Finderista ja mistä niitä nyt nykypäivänä saakaan. Jos taas yhteystietosi ovat salaiset, niin asia onkin vähän toinen. Menin pääkirjaston infotiskille ja pyysin selitystä asiaan. Keskustelun päätteeksi sain esimiehen yhteystiedot ja laitoin hänelle illalla sähköpostia. Ilmaisin huoleni siitä, miten kirjastossa käsitellään asiakkaiden henkilötietoja.

Sain tänään aamupäivällä vastauksen:

Kiitos palautteesta.

Kyseessä on asiakkaiden toiveista toteutettu varausten itsepalvelunoutokokeilu. Monet asiakkaistamme ovat asiakkaina myös kirjastoissa, joissa on jo pitkää n ollut ko. palvelu itsepalveluna. He kokevat jonottamisen asiakaspalveluun pelkkää varausten noutoa varten huonoksi palveluksi. Usein asiakas kokee kiusalliseksi myös sen, että työntekijät näkevät heidän varauksensa niitä noutaessa ja ovat nyt olleet todella kiitollisia tästä uudesta palvelusta.

Valitettavasti vanhentunut kirjastojärjestelmämme ei anna mahdollisuutta käyttää esim.  koodia varauksissa.

Yleensä ihmisten osoitteet ovat julkisia (kts. puhelinluettelo) ja Lahdessa on paljon saman nimisiä henkilöitä, jotka pitää pystyä erottamaan toisistaan.  Varaustietokuitissa osoite on niin alhaalla, ettei se näy muille asiakkaille.

Varausten noutopisteen sijainti mietittiin tarkkaan juuri siitä näkökulmasta, että asiakaspalvelussa työskentelevät pystyvät valvontakameran ohella tarkkailemaan aluetta ja puuttumaan tilanteisiin, joissa näyttää, että asiakas ei ole oikealla asialla ko. hyllyn luona.

Viikon aikana tullut asiakaspalaute on ollut pääsääntöisesti kiittävää.


Pakko myöntää, että vastaus kirvoitti lounaspöydässä melkoista ihmetystä sekä huutonaurua.

Omia huomioitani vastauksesta:

Ymmärrän itsepalvelun helppouden, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mikäs siinä kun kirjan voi noutaa ilman jonotusta, sopii kyllä. Mutta miten kiusallista on se, kun toiset asiakkaat näkevät että naapurin Pirkko varasi nyt Kama Sutran ja parisuhdeoppaan? Virkailija näkee kirjan joka tapauksessa laittaessaan sen varaushyllyyn, olettaisin että heillä on vaitiolovelvollisuus asian suhteen. Kiusallisen, omalla nimellä varustetun lainan noutaminen avoimesta hyllystä ei ole minusta vähemmän kiusallista kuin tiskin takaa. Koodin käyttö ratkaisisi tämän, harmi ettei järjestelmä taivu siihen.

Kyllä, osoitteet ovat yleensä julkisia, mutta myös salaisia. On myös ihmisiä joilla on turvakielto. Tässä ei nyt voi käyttää yleistystä. Kun kävelin eilen hyllyn ohi, osa kuiteista oli niin että niistä näkyi muutakin kuin pelkkä nimi. Miksi samannimiset ihmiset on eroteltava toisistaan vielä osoitteellakin? Saapuneesta varauksesta tulee ilmoitus, missä kerrotaan mikä kirja hyllyssä odottaa. Oletan, että itsepalveluna pystyy lainaamaan vain sen kirjan minkä on itse varannut, muutenhan systeemissä ei olisi mitään järkeä.

En ollut eilen noutamassa varausta, vaan menin hyllyn luo uteliaisuuttani ja vietin siinä hetken. Kukaan ei puuttunut toimintaani. Olisin halutessani pystynyt nappaamaan mukaani kuitteja ja asiakastietoja. En todellakaan tehnyt näin.

Tänään vastauksen saatuani soitin välittömästi omaan lähikirjastoon ja varmistin että sinne varaukset saa edelleen vain ja ainoastaan  tiskin taakse. Sain ystävällistä palvelua ja jo tekemäni varaukset vaihdettiin saapumaan sinne. Olen turvassa, kukaan ei saa tietojani kirjaston hyllystä ellen niitä sinne itse vahingossa laita.
                                                                                                                                                                                                                   
Sitten totesin ettei tämä edelleenkään voi olla näin ja pirautin Tietosuojavaltuutetun neuvontapuhelimeen. Sain jälleen ystävällistä palvelua. Virkailija ei voinut ymmärrettävästi suoraan puhelimessa ottaa kantaa asiaan, hän kehoitti tekemän kirjallisen selvityspyynnön. Osoitetietojen käyttäminen yksilöintitietona, varsinkin kun ne ovat kaikkien nähtävillä, on kuulemma ”jännää”.

Noudatin ohjetta ja jään odottamaan mikä on Tietosuojavaltuutetun virallinen kanta.


Nyt minua kiinnostaa tietää onko Lahden pääkirjaston menettely muiden mielestä järkevä? Entä miten varausten itsepalvelunouto on hoidettu muissa kirjastoissa? Minulle tämä tilanne on uusi.

Lopuksi todettakoon, ettei tämä nyt vaikuta yhteistyöhöni kirjaston kanssa. Annan edelleen lukuvinkkejä, sillä rintamalla kaikki on toiminut mainiosti.


***
Lisäys 28.1.2015. Tässä linkki jutun jatko-osaan Lahden pääkirjasto ja asiakkaan tietosuoja -uutta kerrottavaa.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Turkoosi kausiennakko 2014-15

Keväällä jäätiin näihin tunnelmiin ja kuviin:
No, ainakin Rodoksella... kotimaassa pelaajien hokkarit eivät ole lepäilleet enää pitkään aikaan. Harjoituskausi on taputeltu, nyt on tosipelien aika! Luvassa on runkosarjallinen laitataklauksia ja heti perään playoffien verran kiekonriistoja.


Pähkinäkukkula elää mukana!

Seuraan kauden aikana paikan päällä niin monta Pelicansin ottelua kuin vain ehdin, ja kirjoitan jokaisesta matsista jutun tänne blogiin. Nämä otteluraportit on tarkoitettu paikkaamaan sitä asiantuntevien blogien, Etlarin kiekkouutisten sekä Jatkoajan juttujen välimaastoon jäävää koloa. Vähemmän analyysiä, enemmän tunnetta. Fanin elämää sekä huomioita hallin käytäviltä, huumori on sallittua. Matsieväätkin pitää kuvata, ellei nälkä pakota syömään niitä saman tien.

Jo tuttujen kotiottelujen lisäksi on luvassa -ensimmäistä kertaa blogini historiassa- vieraspelimatka ja se suuntautuu marraskuussa Ouluun. Homma on suunniteltu jo niin pitkälle, että enää ainoastaan äkillinen förcemajööri voisi estää reissun. Edellisestä Raksilassa nähdystä lätkämatsista onkin jo kymmenisin vuotta, joten nyt on hyvä aika tehdä paluu entisen opiskelukaupungin kiekkopyhättöön.

Tiistain ja torstain ottelujen jutut ilmestyvät erittäin todennäköisesti vasta seuraavan päivän iltana, ihan univajeen minimoimiseksi ennen työpäivää. Perjantaina ja lauantaina sen sijaan pyrin julkaisuun jo samana iltana. Ajankohtaiset ja juuri sen hetken kommenttini löytyvät Twitterin puolelta (@Tarinankertoja).

Jatkan myös viime kaudelta tuttua Lätkähaastetta. Kokeilu oli onnistunut, joten Liigakiekkoa näyttävät TV-kanavat jäävät nytkin tilaamatta. Päätös oli tänä syksynä erittäin helppo, eikä siihen tarvittu ärsytyksen aiheuttaamaa sysäystä. Näillä mennään, vaikka finaaliin asti!


Kotikatsomo on valmis, entä joukkue?

Harjoituspelien perusteella sanon että kyllä on. Peli-ilmettä suurempi huolenaihe ennen kiekon putoamista jäähän onkin pieni loukkaantumissuma. Sellainen ei koskaan tule hyvään aikaan, ehkä kauden alla on kuitenkin parempi kuin kesken harmaan marraskuun.

Joukkue on uudistunut viime kaudesta valmennusjohtoa myöten. Tuttuja naamojankin on (Jan Latvala tekee kauden päätteeksi jälleen kahden vuoden pahvin, olen siitä 99% varma) mutta uudistus on tervetullutta. Olen kaivannut jotain ekstrakivaa joukkueeseen, tuoreutta, ja nyt sitä on tarjolla. Kuherruskuukausi on vielä päällä ja suhde punnitaan kunnolla tosipeleissä. Luotan joukkueeseen, se on suurin asia minkä kauden edellä pystyn tarjoamaan.

Toivottavasti myös joukkue luottaa omaan tekemiseen. Tästä tulee hyvä kausi.


Tulevan kauden tärpit

Runkosarjassa on kuusikymmentä kohtaamista ja tässä ovat niiden helmet. Näitä matseja ei kannata missata!

PE 12.9. Pelicans - HPK
Kauden avaus. Ei tarvitse selitellä enempää miksi se piletti on hankittava.

PE 03.10. Pelicans - Sport
Liigatulokkaan ensimmäinen peli Lahdessa. Muistan divariajoilta kohtaamisen, jossa Pekko otti yhteen Sportin kannattajien kanssa. Pekolta revittiin (maskotti)pää ja tunteet viilenivät vasta kun Pekko poistettiin katsomosta. Pelin jälkeen Sportin kannattaja halasi järjestysnaista ja antoi tälle tikkarin. Tällä kaudella kohtaamisissa on toivottavasti toisenlainen meininki.

LA 18.10. Pelicans - Kärpät
Etäkärppien 10-vuotis juhlapeli. Se show on nähtävä, samoin kotijoukkueen voitto!

LA 29.11. Kärpät - Pelicans
Lähtekää jooko joku muukin Raksilaan niin ei tarvitse siellä yksinään huudella...

LA 13.12. Pelicans - TPS
Lasch, Smolenak, Koskiranta, Pikkarainen, Suikkanen... hopeakauden jengi on jälleen yhdessä, mutta hunajata-paidoissa. USA -huudot ja standing ovationit Läässille! On siellä joku Nummeliinikin.

Ti 27.01. Pelicans - HIFK
Hifkin ensimmäinen vierailu Lahteen on vasta tammikuussa.

TO 12.02. Pelicans - SaiPa
Viime keväänä Lappeenrannasta tuli bussilasteittain faneja lauantaipeliin. Torstaina ei ole luvassa samanlaista tungosta, mutta SaiPaa vastaan on nähty viihdyttäviä pelejä.

10.03. Pelicans - Kärpät
Runkosarjan viimeinen kotiottelu. Toimii hyvänä lämmittelynä ennen pleijareita.


Isku Areenan paras paikka?

Vuosi sitten virkkasin kauden aikana pehmusteen turkoosiin keinutuoliin, nyt on uuden tehtävän aika. Aion valita peleissä (istuma)paikkani eri puolilta katsomoa ja kauden lopuksi julistan Isku Areenan parhaan paikan. Onko se pitkällä sivulla, päädyssä, ylhäällä, alhaalla vai missä ja mitä se maksaa... jää nähtäväksi. Kunkin ottelun paikkatiedon, näkyvyyden sieltä sekä fiilikset laitan tuoreeltaan mukaan jo otteluraporttiin.

***

En tee rankingia Liigan parhaista pelaajista tai lähde arvuuttelemaan runkosarjan lopullista järjestystä. Ei itsestäänselvyyksiä kannata turhaan vatvoa. On vain yksi, turkoosi joukkue.

Ja tässä on yhteinen päämäärämme:

Nähdään Isku Areenalla, kannustetaan Pelicans voittoon!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Jääsydänlapset

Mika Wickström: Lapsia liukkaalla jäällä

Perheiden oli aluksi vaikea käsittää, että heidän poikansa todella saisivat kaiken vastikkeetta. Erityisen liikuttava oli pienen somalipojan kommentti: "Saako mustatkin pelata jääkiekkoa?" Kun Ville vastasi, että tietenkin, niin poika varmisti: "Saako oman mailankin?"
Vuonna 1996 Ilkka ja Ville Turkka perustivat Vantaalle jääkiekkojoukkueen. Päiväkodeista valittiin mukaan poikia, joiden tausta ei ollut mukavaa luettavaa: avioeroja, mielenterveysongelmia, oppimisvaikeuksia, rahavaikeuksia, kehityshäiriöitä... Juuri niitä lapsia joiden todennäköisyys joutua syrjäytetyksi yhteiskunnasta oli suuri. Ilkka ja Ville sitoutuivat kasvattamaan poikia kahdentoista vuoden ajan, aina täysi-ikäisiksi asti. Syntyi Icehearts, joukkue jonka tärkein tehtävä on opettaa jotain muuta kuin fläppitaululle piirrettyjä kuvioita. Ensimmäisissä harjoituksissa kukaan ei osannut luistella ja maine "sossujenginä" seurasi hallin käytävillä. Ilkan, Villen ja Iceheartsin tarinasta tuli kuitenkin menestys, Lapsia liukkaalla jäällä kertoo miten.

Iceheartsin toiminta, ainakin ideatasolla, oli minulle entuudestaan tuttua ja avautui nyt paremmin kirjan kautta. On suorastaan käsittämätöntä, miten hädässä olevia lapsia pompotellaan luukulta toiselle kun tarjolla olisi parempi, toimivampi ja pitkäjännitteisempi vaihtoehto: Icehearts. Joukkueen menestyminen on toissijainen seikka, tärkeintä toiminnassa on lasten yhdessäolo, sosiaalisten taitojen kehitys sekä aikuisen Icehearts kasvattajan läsnäolo. Kasvattaja on mukana koulussa (lapset ovat usein erityisluokalla) ja tekee yhteistyötä niin kodin, koulun kuin viranomaistenkin kanssa.

Yksi joukkue kustantaa vuodessa noin 50 000€, kirjan tietojen mukaan jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle miljoonan. Joten missä mättää, kun joukkueen tarvitsemia summia ongelmien ennaltaehkäisyyn ei meinaa löytyä mistään? Iceheartsin taloudellisia kiemuroita eli varainhankinnan vaikeutta valoitetaan lisää kirjassa.

Icehearts -toiminta on laajentunut Vantaalta usealle paikkakunnalle ja ansaitsee jokaisen saamansa julkisen tunnustuksen (esim. 2009 Suomen Urheilugaalan Vuoden kulttuuriteko urheilussa, Ilkka Turkka). Siihen verrattuna Lapsia liukkaalla jäällä on kirjana pettymys. Tarina kerrotaan noin sadassa sivussa, siinä on toistoa ja poukkoilua. Mika Wickström mainitsee kirjan jälkisanoissa eläneensä vajaan vuoden Iceheartsin mukana. Yllätyin, sillä jälkisanoihin ladattu innostustus ei aiemmilla sivuilla välittynyt minulle asti. Kirja kertoo tärkeää tarinaa, mutta Iceheartsin tarina ansaitsisi tulla paremmin kerrotuksi.

Aineesta kiinnostuneita suosittelen vierailemaan Iceheartsin kotisivulla www.icehearts.fi

maanantai 1. syyskuuta 2014

Novelleja mielikuvituksen rajamailta

Anni Nupponen: Joen jumala

Olen häpeällisen saamaton lukemaan novelleja, edellinen kerta oli parisen vuotta sitten. Ja kuitenkin pidän hyvistä novelleista. Lyhyissä ja tiiviissä tarinoissa on sitä tiettyä säkenöivää voimaa mitä pidempiin ei saa kirjoitettua, jännitettä mikä helehtää rikki jo ennen kosketusta.

Aiemmin tänä vuonna luetut Putoavan tähden prinsessa sekä Nainen ja kuningas saivat minut odottamaan vesi kielellä Anni Nupposen uusinta julkaisua.
Joen jumalassa on yhdeksän novellia. Yhdellä lauseella kuvailtuna ne ovat:

Neiti Novakin tapaus
Erilainen etsivätarina löytämisestä.

Vihreästä sylistä
Kodin voi jättää ja silti se on aina mukana.

Kirjaimet lumessa
Aviokriisi kaukaisella planeetalla ei parane ravistamalla.

Pahempi unia
Siivet suojaavat kun ihmisyys on mennyttä.

Maailman pienin
Matka lilliputista käsityskykyä suuremmaksi.

Punainen nainen, vihreä nainen
Ystävyyttä ennen kuolemaa ja sen jälkeen -yhä uudelleen.

Joen jumala
Tytön murrosikä oireilee tavallista enemmän. 

Ivianin rannat
Esi-isät kuiskivat tuulikelloissa.

Marha
Ruumiinpesijän suurin palvelus ei olekaan kuoleman jälkeinen.

Joen jumalan novelleissa esiintyy usein jonkinlaisen katastrofin tai muutoksen nähnyt maailma. Päähenkilöt kokevat kovia, uskoen johonkin parempaan mitä eivät ole vielä nähneet tai mikä on jo unohtunut. Kaivaten. Eksyen. Yllättyen. Ja samanlaiselle emotionaaliselle matkalle pääsee myös lukija. Odotin kokoelmalta sitä tuntemaani Anni Nupposta ja sen sain, fantastisia kertomuksia, sekä ilokseni myös avaruuden laitamaita. Pitäisi lukea scifiäkin useammin. 

Novelleista suosikkini olivat Kirjaimet lumessa sekä Joen jumala. Molemmat käsittelevät yksinäisyyttä yhteenkuuluvuuden äärellä, aivan erilaisissa tilanteissa, ajoissa ja paikoissa. Molemmissa nainen tai tyttö saa sen mitä haluaa, mutta onko se heille parasta? Molemmissa toteutuu hienon novellin hypnoottisuus kun lukiessa alkaa elää tarinaa keskellä lumimyrskyä tai kaivata veden äärelle.

Eivätkä Joen jumalan seitsemän muuta novellia huonoja ole, eivät todellakaan. Joidenkin loppuratkaisu tai jokin sitä edeltävä juonellinen koukku jätti hämmentyneen olon: ymmärsinkö vaiko enkö ymmärtänyt? Pettynyt en ollut. Ei novellin kuulu selitellä itseään puhki. Pieni epävarmuuden poikanen antaa vain tilaa tulkinnoille. Kuivuvan joen pohjalta voi tehdä yllättäviä löytöjä. Vesi esiintyy Joen jumalan novelleissa eri olomuodoissa. Kadonneena, viettelevänä, puhdistavana, ympäröivänä. Luettavana.

Kuukausi ehti jälleen vaihtua, ja koska pidin erittäin paljon näistä novelleista:
Joen jumala on syyskuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.