perjantai 31. lokakuuta 2014

Kirjallinen kiekkokierros: Lahti

Timo Sandberg: Mustamäki

Lahti, Suomen Chicago, oli jo 1920-luvulla jännä paikka elää. Sen jälkeen on tapahtunut paljon: keskustan kivitalot on hyvin pitkälti purettu, mäelle pystytettiin radiomastot ja suureen suppaan mäkimonttu. Kirkko, tori ja kaupungintalo ovat edelleen saman suoran linjan varrella, missä voi yhdellä vilkaisulla nähdä maallisen, rahallisen ja hengellisen vallan keskukset. Sopivan tuulen tulleen hiivatehtaan tuoksu ylettyy Niemestä muuallekin ja ulkopaikkakuntalaiset ihmettelevät miksi olemme "Lahesta". Kotikaupunkiin liittyy aina omat tunteensa joten odotin innolla mitä sillä on kerrottavana kirjallisesti, kun sukelletaan kieltolain ja pirtun salakuljettajien aikaan.
Otso Kekki piti kiinni tytön käsivarresta. Silti hän ei saanut silmiään irti punatukkaisesta naisesta, jonka silmissä välähti kiukku.
Kekki ei ollut nähnyt naista ennen. Hän kävi alueella harvoin, koska Reunapalsta kuului Hollolaan. Kekki tunsi kuitenkin hyvin ylikostaapeli Volasen ja tiesi, ettei tämä pannut pahakseen, jos hän tekisi tiedusteluja. Kaikkia toimenpiteitä varten piti kuitenkin esittää Hollolan poliislle virka-apupyyntö.
- Mitä tämä nyt tarkoittaa? Vera kivahti. - Ei Eliisa mitään pahaa ole tehny.
- Ei siitä ole kysymys. Tyttö löysi ruumiin ja minä haluaisin vain hiukan kysellä siitä.
- Miksi sinä sitten purista sen lapsen käsi?
- Ettei se taas livahda karkuun.

Mustamäki on viime vuonna julkaistu ja Vuoden johtolanka -pakittu teos. Se kertoo uskottavasti ja elävästi kansalaissodan jälkeisestä elämästä Lahdessa sekä rikoksesta ja rangaistuksesta. Metsästä löytyy ensin yksi ruumis ja heti perään toinen. Etsiväkonstaapeli Otso Kekki haluaa syylliset nalkkiin vaikka poliisin johto pistäisi miehen mieluummin jahtaamaan viinan salakujettajia. Kirjan muina henkilöinä nähdään oikein mukava otos lahtelaisia ja kauempaa tullutta väkeä.

Lahti herää henkilöineen kirjan sivuilla eloon tavalla, mitä en ole vielä lukenut. Olen kuitenkin lukenut muutamia tänne seudulle ja samoihin aikoihin sijoittuvaa teosta. Mustamäki pyyhkii tunnelmallaan lattiaa näillä aiemmilla kirjoilla. Kansalaissodan jälkeinen aika muodostaa pienen mustan aukon Suomen historiamuistiini. Kirja muistutti, ettei sota ole koskaan ohi kun rauha on julistettu eikä veljesviha unohdu edes vuodessa. Ei tarvitse kuin edustaa väärän seuran väreissä, niin jupakka on jälleen valmis. Tätä lukiessa oli välillä pakko ihmetellä, miten Suomi pysyi itsenäisenä ja ennen kaikkea edes jollain tapaa yhtenäisenä valtiona 1920-luvulla.

Kirja keskittyy rikosjuonen ympärille, mutta se tarjoaa myös aimo annoksen ihmiskohtaloita. Juoni ja tarina on rakennettu huolella, ilman ylimääräisiä koukeroita ja helpon oloisesti. Tätä oli ilo lukea ja tarinaan eläytyi mukaan. Monessa kohdassa aloin miettiä mitä itse tekisin tai miten olisin kokenut tapahtumat. Tutut paikat toki auttoivat eläytymään tarinaan, mutta uskon tämän viihdyttävän lukijaa vaikkei Lahdessa ole koskaan käynytkään. Tykkäsin ja suosittelen!

Mustamäki pukee Kiekkokaupunkien kirjakierros kaudella 2014-2015 lukuhaasteessa ylleen turkoosin pelipaidan. Tällä kertaa lukijan ei tarvinnut matkata fanibussilla Isku Areenaa kauemmas. Pelicansin luistin kulki hyvin ottelun alusta aivan loppusummeriin. Tässä ei tarvittu jatkoaikaa tai voittolaukauksia, kolmen pinnan voitto hoidettiin tyylipuhtaasti kotiin kuudenkymmenen minuutin esityksellä. Lukija myöntää katselleensa peliesitystä turkoosien lasien läpi, tietenkin. Toisaalta viihdyttävä ja ajatuksia herättävä ottelu, johon eläytyy mukaan ei voi olla huono esitys. Hyvä Lahti, hyvä Pelicans!


PS: Jos haluat hyvää luettavaa tai paikanpäälle kiekkomatsiin, niin synttäriarvontaan ehtii vielä osallistua 3.11. klo 08:00 asti.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Synttäriarvonta

Pähkinäkukkula täyttää marraskuun alussa vähemmän pyöreät kaksi vuotta! Silloin aloittaessa eniten jännitti miten tätä ehtii tai jaksaa pitää ja riittääkö ideoita vielä edes vuoden kuluttua. Aika on mennyt nopeasti ja ideoita on vielä varastossa. Blogi lähti liikkeelle omana ajanvietteenä ja harrastuksena -sitä se myös yhä on- mutta ilokseni tänne on löytänyt tiensä myös minulle ennestään tuntemattomia lukijoita. Se lämmittää kovasti mieltäni!

Synttärien kunniaksi pidän jälleen pienen arvonnan ja jaan elämyksiä kahdelle onnekkaalle. Tällä kertaa palkinnot ovat lätkän ja lukemisen maailmasta:


Lippu Pelicans-TPS otteluun. Näe & koe kun Lasch ja Smolenak palaavat Isku Areenaan!


Adam Johnsonin koskettava, Pulitzer -palkittu lukuelämys The Orphan Master's Son. Bloggasin kirjan aiemmin tänä vuonna otsikolla "Kauneus, rakkaus, uhraus, vapaus". 


Osallistut arvontaan kun jätät kommentin ja kerrot tavoitteletko molempia vai jompaa kumpaa palkintoa. Arvon reiluuden nimissä kaksi voittajaa ja toiveidenne mukaan niin että lipun saa joku joka haluaa ja pääsee pelipaikalle ja kirja päätyy lukutoukalle. Mikään ei tietenkään sitten estä voittajaa antamasta palkintoa eteenpäin vaikka kaverille. :)

Kommentin lisäksi jätä nimi/nimimerkki ja yhteystietosi eli sähköposti tai Twitterin @-nimi. Tämä on erityisen tärkeää jos jätät "nimettömän" kommentin, sillä muuten en voi tavoittaa sinua jos arpaonni on myötäinen. Sähköpostia ei ole pakko laittaa näkyville kommenttikenttään, voit lähettää sen oikeassa reunassa olevalla postilomakkeella (näkyy sivun täysversiossa blogiarkiston alla) nimen/nimimerkin kera. Muista kuitenkin jättää myös varsinainen kommentti millä osallistut arvontaan.

Jos sinulla on oma blogi tai kotisivu, yhteystietoa ei tarvitse ilmoittaa erikseen. Olettaen, että Bloggerin yms. käyttäjänimen kautta pääsen sivullesi ja sähköposti löytyy sitten sieltä.

Jos taas tunnen sinut hyvin entuudestaan, niin eiköhän se yhteystietokin löydy jotain.

Lähetän palkinnot voittajille perinteisenä postina ja yhteystietoja (nimi, osoite, sähköposti) käytän ainoastaan voittajien tavoittamiseen ja palkintojen lähettämiseen. En luovuta niitä eteenpäin ja deletoin arvonnan jälkeen minulle muutoin kuin blogin kommentteihin annetut yhteystiedot.


Osallistumisaika päättyy maanantaina 3.11. klo 08:00. Päivitän voittajat tähän postaukseen myöhemmin samana päivänä. Onnea arvontaan!

Kommentit näkyvät vasta kun olen ne hyväksynyt, joskus siinä voi mennä useampikin tunti. Ei siis hätää jos osallistuminen ei ihan heti näy tuossa alla. Testasin anonyymiä kommentointia blogiini ja vaikka olen ottanut sanavahvistuksen pois, niin silti sitä vaadittiin. Liekö sitten Blogger itse päättänyt ohittaa asetukseni sillä liikkeellä on valitettavan paljon kommenttiroskapostia. Jännä juttu... älkää siis peljästykö jos joudutte todistamaan olevanne ihminen eikä robotti. :)

***
ARVONTA ON PÄÄTTYNYT

Kiitos osallistujille! Palkinnot menivät seuraavasti:

Pelicans - TPS lippu: @Welho83
The Orphan Master's Son: Annami

Onnea voittajille! Laitan teille twiittiä ja sähköpostia. :)

torstai 23. lokakuuta 2014

Kirjallinen kiekkokierros: Tampere

Salla Simukka: Jäljellä & Toisaalla

Emmi on vähän nobody, sellainen mitäänsanomaton, huomaamaton ja kartettava yksilö. Sitten Emmi päättää kadota, jotta hänet huomattaisiin edes hetkeksi. Suunnitelma toimii, kunnes Emmi ymmärtää olevansa ainoa ihminen jäljellä. Tulevaisuuden Tampere on tyhjä, autio, vailla ihmisiä. Katoaminen ei enää olekaan niin hyvä ajatus, alkaa selviytyminen. Mitä on tapahtunut?
Jäljellä ja Toisaalla kertovat yhden tarinan kahdessa osassa. En halua spoilata juonta sen enempää. Ratkaisua on käytetty jo moneen kertaan ja vaikka jälkimmäistä osaa lukiessa tietää mitä on tulossa, on siinäkin tarpeeksi yllätyksiä ja uusia juttuja. Nuorille kirjoitettu tarina sopii hyvin myös aikuisille, pystyin samaistumaan sen päähenkilöihin ja pohdin mitä itse tuossa tilanteessa tekisin.

Kokonaisuutena Jäljellä ja Toisaalla on yhtenäisempi kuin Simukan kehuttu ja kohuttu Lumikki-trilogia. Ei sekään huono ollut, ei todellakaan, mutta tämä vain meni omalla asteikollani vielä piirun verran paremmaksi. Molemmissa on myös satuviittauksia. Kun huomasin sen Jäljellä -kirjan kuvauksesta olin ensin vähän hämmästynyt (mitä, taasko?) ja sitten iloissani, sillä viitattukset olivat eri saduista ja istuivat piirun verran luontevammin tähän tarinaan. Mutta se vertauksista näiden kahden kokonaisuuden välillä.

Kirjoissa on vain vähän reilut kaksisataa sivua per opus, mutta tarinaan mahtui paljon juonenkäänteitä ja myös tyhjäkäynti oli minimissä. Lukukokomuksena nämä olivat intesiivisiä. Jälkimmäisen osan ahmin suunnilleen vuorokaudessa, tiistainen junapaluu Helsingistä seminaarista kului nopeasti tulevaisuuden Tampereella.

Lue, lue nämä! Lainaa Jäljellä ja Toisaalla yhtä aikaa, sillä haluat aloittaa toisen heti kun olet lopettanut ensimmäisen. Ja jos mahdollista, niin älä kurkista mitä kerrotaan Toisaalla kannen sisällä vielä kun on lukematta mitä on Jäljellä.

Jäljellä ja Toisaalla ovat Kiekkokaupunkien kirjakierros kaudella 2014-2015 -haasteen Ilves ja Tappara. Tampere tarjosi kaksi erittäin viihdyttävää ottelua. Luistin liikkui jouhevasti erästä toiseen ja syötöt napsahtivat kohdilleen. Näitä oli ilo seurata alusta loppuun ja ottelut päättyivät voittoihin jo varsinaisella peliajalla eli annan molemmille kirjoille täydet kolme pistettä. Sentään "95 nevöfoget" -tasoisia matseja nämä eivät olleet, mutta selvää dominointia jäällä ja pisteet tulivat näissä runkosarjan otteluissa täysin ansaitusti. Kirjallinen kiekkokierros jatkuu seuraavaksi mastokaupungissa. Millaisen esitykseen pystyy Pelicans?

PS: Maanantaina on vuorossa jälleen Pähkinäkukkulan synttäriarvonta, pysy kuulolla!

lauantai 18. lokakuuta 2014

Pohjoisen näätäeläimen nylkemistä lauantai-illan ratoksi

Pelicans - Kärpät 4-2

Pelicansilla on viime aikoina mennyt hieman heikommin ja sain siitä tällä viikolla tarpeekseni. Päätin, että asenteeni jokaiseen otteluun lähdettäessä on voittaminen, oli tilanne sitä ennen ollut ihan mikä tahansa. Niin tänäänkin, kun Oulun Kärpät saapui Lahteen. Ottelu oli samalla Etäkärppien (Etelä-Suomen kärppäfanit) 10 -vuotis juhlapeli. Tänne saatiinkin bussilasteittain kannattajia sekä Kärppien omat cheerleaderit Oulusta asti.

Ja mikäs sen makoisampaa kuin pilata moiset juhlat nappaamalla täydet kolme pistettä!

Oikeasti sympatiseeraan Kärppiä, ainakin niin kauan kuin eivät pelaa Pelicansia vastaan. Oulu on ollut kotikaupunkini joitain vuosia, mutta lahtelainen kiekko ehti sydämeeni ensin eikä sieltä lähde. Kevään 2012 pudotuspelisarja Kärppiä vastaan, se game seveniin mennyt ja huikeaan kotivoittoon päättynyt, on paras turkoosi kiekkomuistoni tähän asti.

Mutta takaisin tähän iltaan. Pelin ensimmäisestä puoliskosta ei oikein jäänyt kerrottavaa, se oli Kärppien peliä se. Ikävä välikohtaus oli Adam Masuhrin jääminen turkoosin jyrän alle laitataklauksessa aivan ensimmäisen erän lopulla. Taklaukset kuuluvat peliin, mutta puhtaat ja reilut taklaukset. Tuo töötti näytti mediakuution hidastuksessa todella pahalta. Vielä pahempaa teki katsoa Masuhrin yritystä poistua omin jaloin kaukalosta -lääkäriä ja taluttajaa siihen tarvittiin. Pikaista toipumista hänelle!

Omalle joukkueelle viiden minuutin jäähy (se kärsitään loppuun asti vaikka vastustaja mättäisi maaleja liukuhihnalta) sekä ulosajo ovat yhtä fiksuja temppuja kuin oman raajan irti sahaaminen tylsällä puukolla: siinä ei ole mitään järkeä eikä se hyödytä ketään. No, Kärpät sitten iski ottelun ensimmäiset maalit.
Kun Kärpät teki maalin, Etäkärpät meni piiloon.
Ja sitten Pelicans havahtui taistelemaan. Jos Jere Myllyniemi ei olisi ollut hereillä jo matsin alusta asti ja napannut kiekkoja maagisella tatsilla, niin kärppien johto olisi ollut ainakin neljä maalia. Kaksikin voi tuntua pahalta, mutta oikealla asenteella ja kunnon viimeistelyllä se on pikkujuttu. Kotijoukkue oli sulkasatonsa unohtanut ja näytti mistä kana- siis pelikaani pissii. Kuvainnoillisesti. Kaksi nopeaa maalia ja kolmanteen erään päästiin tasalukemissa. Peli alkoi alusta.

Kahden ensimmäisen erän kannustuksen voitti vierasjoukkue, onneksi lahtelainen yleisö heräsi päätöserässä mukaan menoon. Näin sen pitääkin mennä. Vaikka täyteen katsomoon ja finaalikevään kaltaiseen hulinaan on vielä matkaa, yksikin askel oikeaan suntaan on tärkeä. Me teemme tätä yhdessä: kannustamme, elämme, koemme, unelmoimme.
Seisomakatsomossa ollaan lähellä Isku Areenan kattoa.
Kolmas erä oli meidän. Jälleen nopeat kaksi maalia ja näätäeläimen ainakin henkinen selkäranka katkesi. Yritys oli kova, myös Etäkärppien katsomossa, mutta turkoosi sydän vei voiton. Ja se maistui, maistuu yhä edelleen niin saakutin makealle!

Etäkärpille turvallista kotimatkaa, hieno jengi teillä! Tervetuloa uudelleen!

Kotijoukkueelle suurkiitos ja onnittelut voitosta!!! Tällä tunteella jaksaa leijua vielä huomisenkin.


Paras paikka?
Tänään paikkani oli seisomakatsomon eturivissä. Lipun hinta 13,50e toimituskuluineen.
Näkymä jäälle pelin aikana kun kuva on otettu suunnilleen kasvojen korkeudelta ja ilman zoomia:
Seisomakatsomo on Isku Areenan piippuhyllyllä ja täällä aloitin Pelicansin otteluiden seuraamisen jo divariaikoina. Opiskelijalipulla pääsi halvalla sisään ja hallissa oli niin vähän porukkaa että katsomossa mahtui istumaan ja näkyvyys oli hyvä. Sittemmin olen vältellyt tätä vertikaalisen rajoitteeni takia: en yksinkertaisestä näe teidän normaalipituisten ihmisten takaa niin kovin hyvin, en ainakaan koko kaukaloa. (Vanhanmallisissa leffateattereissa alleni kasattiin koko porukan takit jotta näin valkokankaalle enkä katsellut elokuvan lisäksi pitkien ihmiten päitä. Onneksi nykyään katsomot on porrastettu joten se haitta poistui.)

Tänään kuitenkin ostin Isku Areenan lippuluukulta paikan seisomakatsomoon. Numeroituja paikkoja ei ole, joten nopeat syövät hitaat ja pääsevät eturiviin kaiteiden taakse. Muut menevät taemmas minne mahtuvat. Toisaalta, aivan viime hetkillä saapumalla saa ihan hyvän reunapaikan. Menin katsomoon puolisen tuntia ennen pelin alkua ja ilokseni pääsin vielä eturiviin. Sain pitää paikan koko matsin ajan, kiitos herrasmiehen joka päästi minut siihen takaisin käytyäni ostamassa erätauolla lihiksen. Olin jo hyväksynyt sen tosiasian että menetän paikkani kun laitan nälän kuriin.

Tämä oli ensimmäinen paikka tällä kaudella mistä näin kaukalon ja pelitapahtumat esteettä matsin alusta loppuun. Erittäin hyvin verrattuna edellisen pelin yhdeksän euroa kalliimpaan istumapaikkaan mistä ei nähnyt oikein mitään.

Katsomopaikkani plussat ja miinukset
+ täysin esteetön näkymä jäälle
+ edullisin aikuisen lippu
+ seisominen on terveellisempää kuin istuminen
+ seisomakatsomon tunnelmaa ei koe istumapaikoilla
+ korkealta näkee hyvin, eikä seisomakatsomo ole liian kaukana
- ei numeroitua paikkaa, menet minne mahdut
- et välttämättä aina pääse eturiviin

Pikatuomio: paras paraspaikka -kanditaatti tähän mennessä.

torstai 16. lokakuuta 2014

Kirjallinen kiekkokierros: Helsinki

Mona Leo: Elämä rakastaa sinua

Tämän kirjan päätin lukea jo melkein vuosi sitten, vaikkei minulla ollut aavistustakaan kirjailijasta, kirjan nimestä tai julkaisuajankohdasta. Työnimenä oli silloin "mitä tahansa Imogen Books julkaisee seuraavaksi", kiitos viime vuoden parhaan lukuelämykseni Autuaiden saaren.

Elämä rakastaa sinua on pieni kirja: hieman alle sata sivua. Se on julkaistu 1940 ja uudelleen kirjailijan hieman lyhentämänä 1970. Nyt julkaistu suomennos perustuu jälkimmäiseen versioon. Mona Leo oli suomalainen ja kirjan tapahtumat sijoittuvat sodan aikaan jonnekin päin Eurooppaa. Ina on sairaanhoitaja joka saa kuolleen ystävänsä Marien jälkeen jättämät muistiinpanot ja saa niistä lohtua. Elämä rakastaa sinua koostuu näistä kirjoituksista ja Inan ajatuksista.
Aloitin lukemisen viime viikon alussa. Luin pienissä pätkissä ja etenin vajaan kolmasosan verran kunnes huomasin etten ollut ymmärtänyt mitään. Laitoin kirjan suosiolla syrjään ja vietin joitain päiviä Westerosissa. Aloitin uudelleen sunnuntaina ja tällä kertaa pääsin loppuun asti seuraavana aamupäivänä.

On olemassa sydämen yksinäisyys, ei tunteiden yksinäisyyttä. Se tarkoittaa uskoa ihmisyyteen sellaisena kuin se "voisi olla" yhtyneenä selkeään ja maltilliseen ymmärrykseen siitä, että näin ei ole. Se tarkoittaa, että näkee ja ottaa huomioon kaikissa ihmisissä piilevät mahdollisuudet suurenmoisuuteen ja kauneuteen sekä odottaa kohtaavansa heidät, jos ojentaa kätensä mutta jättää silti kätensä ojentamatta.
Ina tunsi näin, ja hän pohti Marien kaiketi tunteneen samoin. Marie ei ollut koskaan tuntenut itseään yksinäiseksi, sillä Marien rakkaus oli niin suuri. Hän kirjoitti: "Olla idealisti on kuin sen vihaamista minkä ympärillään näkee, ja silti siinä sykkivän elämän rakastamista koko sielunsa voimalla, sen rakastamista, joka tämän todellisuuden säilyttää ja antaa sille olemassaolon."

Kirjassa Ina toistaa itsekseen Marien sanoja "elämä rakastaa sinua".

Ja lukijana minun teki mieli lainata Autuaiden saaren Andreasta ja todeta: "tämä ei ole totta".

En nimittäin ymmärtänyt miten Marien kirjoitukset lohduttivat Inaa sodan keskellä. En yksinkertaisesti päässyt sisälle useimpiin tarinoihin ja ne muutamat jotka ymmärsin perustelivat sodan välttämättömyyden ja tarjosivat lohdun vasta myöhemmin, tulevaisuudessa syntyville. Jos olisin ollut Ina, riutunut siellä hävityksen keskellä, niin olisin halunnut sen sodan, mielettömyyden ja shitin loppuvan nyt ja heti.

Ei Elämä rakastaa sinua läpeensä huono kirja ollut. Siinä oli muutamia mukavia ja oivaltavia kohtia, kokonaisuus vain ei tavoittanut sisintäni. Tälle kirjalle on varmasti oma lukijankuntansa tuolla jossain, en vain kuulu siihen porukkaan. Mutta näinhän se menee: jos ei ota riskejä eikä lue uusia kirjoja / kirjailijoita, niin ei voi löytää uusia kirjaystäviä.

Viime vuonna aloittanut Imogen Books on tuottanut minulle yhden upean lukuelämyksen ja yhden hudin. On hienoa, että Suomesta löytyy rohkeasti omaa juttuaan toteuttavia kustantajia. Imogenin lisäksi olen lähiaikoina tutustunut Osuuskummaan sekä Kuoriaiskirjoihin. Imogenilta toivon jatkossakin rohkeaa heittäymistä rakkauden maailmaan. Luen jossain vaiheessa myös kirjan numero kolme. Miten olisi vaikkapa haikean kaunis ja ehkä hieman tummasävyinen tarina ilman sanaa rakkaus ja sen johdannaisia? Vai onko joku jo kirjoittanut sellaisen? Jos on, kerrothan minullekin mistä sen löytää!

Kirjallinen kiekkokierros on nyt vienyt minut Jyväskylän ja Oulun kautta Mona Leon kotikaupunkiin Helsinkiin ja on ottelun pisteiden aika. HIFK:n esitys jäällä jäi harmillisesti haluttomaksi surffailuksi ja pelissä oli liikaa kiekonmenetyksiä. Edes valmentajan alkuminuuteilla ottama aikalisä ei piristänyt peliesitystä joten pistesaldoksi tästä jää pyöreä nolla. Jyväskylässä myönnetystä kahden ottelupisteen lukuelämyksestä on tultu tasaisesti pohjille. Matka jatkuu Tampereelle ja toivon Ilveksen ja Tapparan kääntävän kirjallisen kiekkokierroksen kurssin, vaikkei kumpikaan kuulu suosikkijoukkueisiini...

torstai 9. lokakuuta 2014

Pingviini pukeutuu turkoosiin

Lähdin kohtuullisen suurin suunnitelmin testaamaan keväällä pingviinivillapaidan ohjetta, vääntämään siitä suomenkielistä versiota sekä kutomaan valtavaa määrää paitoja öljyonnettomuuksien uhreiksi joutuneille lentokyvyttömille linnuille. Tarinan ensimmäisen osan ohjeineen voit lukea tästä linkistä.

Nyt puolisen vuotta myöhemmin minulla on valmiina kaksi uutta pingviinivillapaitaa:
Lanka: Novita Wool.
Ei aivan sitä mitä ajattelin. On ollut vähän muutakin tekemistä, kaikenlaista. Aina vaan ei jaksa. Alkuperäistä kahta paitaa en kuitenkaan kehtaa postittaa, joten oli pakko tehdä pari lisää. Nämä ja ne aiemmat lähtevät Australiaan.

Ajatus kahdesta pienestä pingviinistä, suosikkijoukkueeni väreihiin pukeutuneena lämmittää sydäntä. :)

maanantai 6. lokakuuta 2014

Kirjallinen kiekkokierros: Oulu

Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et muuten tätäkään usko..."

Yksi viime vuoden ihania kirjayllätyksiä oli Ville Haapasalon varhaisvuosista Venäjällä kertonut "Et kuitenkaan usko..." Sen jatko-osa "Et muuten tätäkään usko" ilmestyi nopeasti ja saman kaartin tekemänä, tottakai. Tämä oli Teemun lisäksi minulle se syksyn odotettu uutuus ja pakkohankinta omaan hyllyyn. Edellisessä osassa Ville Haapasalo kävi teatterikoulun ja nousi tähdeksi. Mutta mitä tapahtui 2000-luvulla kun suomalaisetkin oppivat tuntemaan miehen?
"Et muuten tätäkään usko..." on nopealukuinen ja idealtaan sekä toteutukseltaan täysin identtinen kuin "Et kuitenkaan usko..." Ajatusmaailmaltaan se on vakavampi ja niitä uskomattomia tarinoita on vähemmän. Ville kertoo elämästään yhtenä venäjän kuuluisimmista ihmisistä ja kaipaa jo eläkkeelle. Samalla käsitellään Ukrainan kriisi ja suomalaisten ennakkoluulot itänaapuria kohtaan. Nämä vakavammat kohdat ovat tarinan parasta antia ja valottavat monien asioiden taustoja enemmän kuin olen koskaan ymmärtänyt uutisista. Kirjan haastattelut on tehty Georgiassa Villen 30 päivää -ohjelman kuvausmatkalla ja näiden sarjojen kulisseista kuullaan myös juttuja.

Ensimmäinen "Et muuten tätäkään usko..." jälkimaku oli ei jälkimakua. Ei oikeastaan yhtään sellaista huippukohtaa kirjasta tai kuvaa mikä olisi jäänyt mieleen (jos kansikuvaa ei lasketa). Jotenkin tuli sellainen fiilis, että tämä on tehty hieman liian nopeasti. Ei sentään hutiloiden, mutta liikaa edellisen osan menestykseen luottaen. Lukuja on enemmän ja ne ovat lyhempiä: moni loppuikin kesken ennen kuin ehti edes alkaa. Juha Metso on napannut jälleen hienoja otoksia, mutta ne jäivät etäisemmiksi kuin edellisen kirjan kuvat. Kauko Röyhkällä on hyviä huomioita ja kysymyksiä omissa repliikeissään, mutta ne eivät pääse samalla tavalla lentoon. Voi, kunpa tätä jatko-osaa olisi tehty edes vuoden verran pidempään!

Osallistun "Et muuten tätäkään usko..." -kirjalla Kiekkokaupunkien kirjakierros kaudella 2014-2015 lukuhaasteeseen. Teoksen varsinainen kirjoittaja Kauko Röyhkä on Oulusta, joten tarina edustaa kirjallisessa kiekkomaailmassa Kärppiä. Lätkämatsin pistepotista annan kirjalle vain yhden. Peliesitys ei nyt enää vakuuttanut. Se jaksoi kantaa varsinaisen peliajan loppuun, muttei voittoon asti. Yllätysmomentumi oli jo käytetty ja seuraavaan otteluun Kärppien hyökkäysketjun Haapasalo - Röyhkä - Metso on keksittävä uusia kikkoja jos haluavat voittaa lukijan puolelleen.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Vuoden odotetuin (urheilu)kirja

Ari Mennander: Teemu

Selailen lukemaani ja palaan vielä hetkeksi kotimaan kirkkaimman kiekkotähden uran ja elämän vaiheisiin. Selailu on päättyä jo kansikuvaan, tekisi vain mieli käännellä kirjaa, siitäkin huolimatta että se on varsin kookas ja painava teos.
En tunne Teemu Selännettä, en ole edes koskaan tavannut häntä. Pienen miettimisen jälkeen tulin siihen tulokseen että minun on täytynyt nähdä hänet livenä jääkiekon MM-kotikisoissa 2003. Muistikuvat yli kymmenen vuoden takaisesta turnauksesta ovat jo hyvin haaleat ja sen mitä muistaa ensin, unohtaisi niin paljon mieluummin. Tiedätte mitä matsia tarkoitan. Teemulle se on uran pahin painajainen.

Aloitin jääkiekon aktiivisen seuraamisen kun Teemu oli pelannut jo muutaman kauden NHL:ssä. Ehkä olin kuullut Teemun nimen jo sitä ennen, kukapa ei olisi. Suurin mielenkiintoni on ollut kotimaisessa Liigassa sekä leijonakiekossa, joten Teemun pelit jäivät aluksi maajoukkuetta lukuun ottamatta näkemättä. NHL-pelaajat pääsivät mukaan Naganon olympialaisiin 1998. Muistan yhä sen haastattelupätkän missä suomipaitaan pukeutunut japanilainen itkee tavattuaan Teemun. Kuitenkin vasta aivan viime vuosina aloin ymmärtää miten merkittävästä kiekkoilijasta on kyse. Tämä tapahtui Stanley Cup voiton jälkeen, mutta onneksi ennen kuin Teemun ura päättyi. Heräsin joulukuussa 2011 aamuyöstä seuraamaan ottelua Winnipeg - Anaheim ja näin mitä "standing ovation" todella tarkoittaa. Sel8nne -elokuvan olen katsonut ainakin kahdesti. Tuorein muistoni on Sotshista eikä sitä pronssiottelun jälkeistä haastattelua olisi voinut tehdä kukaan muu kuin Kaj Kunnas. Teemulle jos kenelle soi mitalin siitä ottelusta.

Joten luonnollista myös oli, että odotukset tätä kirjaa kohtaa olivat valtaisat. Koska aihe on niin tuttu ja myy varmasti kymmeniä tuhansia kappaleita, voisi joku kyhätä Teemusta nopeasti fanikirjan mikä taitettaisiin vasemmalla kädellä. Se pelko on nyt turha, enkä mitään puolivillaista odottanutkaan, vaan laatua sekä asioita ja juttuja joita en vielä tiennyt Teemusta.

Kliseistä, mutta sitä sain mitä tilasin.

Teemu on laadukas, kattava elämäkerta, missä on rutkasti sisältöä ja ulkoasu kohdillaan. Kirja, jonka pitää mielellään hyllyssä ja ottaa aina välillä selailtavaksi. Teemu kestää useammankin lukukerran.

Tosin minulle jo ensimmäinen lukukerta oli kohtalokas ja liitti Teemun siihen pieneen joukkoon kirjoja, jotka ovat saaneet minut itkemään. Tästä on kiittäminen Ari Mennanderin (ei pidä unohtaa kirjalijaa, vaikka Teemu se päähenkilö onkin!) ratkaisua aloittaa kirja Stanley Cup voitolla. Sivulla 19 ennakoidaan ratkaisevaa loppuottelua ja silloin näkökenttä alkoi uhkaavasti sumentua. Annoin kyyneleille periksi sivulla 24, kun Teemu juhli sitä suurinta mahdollista voittoa, jonka NHL:ssä voi saavuttaa. Ja näin Teemusta tuli neljäs minua itkettänyt kirja.

Kirjan alkupuoli Stanley Cupin jälkeen on minulle se antoisin osuus, sillä tiesin niin vähän Teemun lapsuudesta ja uran alkuvaihesta. Eikä se loppuosakaan tylsä ole. Kirja on asiapitoinen sekä viihdyttävä. Tekstiä lukee teemumainen pilke silmäkulmassa. Tarina lahjakkaasta urhelijasta, josta ilman tinkimätöntä harjoittelua ei olisi milloinkaan tullut tähteä kuuluu suomalaiseen yleissivistykseen.

Teemua markkinoitiin etukäteen hieman sensaatiohakuisesti, mutta mitään musertavia juoruja kirjassa ei ole. Toisaalta miksi olisikaan? Elämäkerta ei ole se oikea paikka eikä hetki riepotella kohdetta. Niin utelias kuin olenkin, niin en jäänyt kaipaamaan sellaisia juttuja jotka ovat yksittyisasioita. Eikä "kunnollisilla" juoruilla olisi edes saanut kirjasta kiinnostavampaa.

Teemun ulkoasu on huippuluokkaa. Kirjassa on vain muutama aukeama täynnä pelkkää tekstiä, muuten päästään ihailemaan kuvia Teemun elämän ja uran varrelta. Ehdottomia suosikkejani ovat kuvat Teemun pelipaidoista: etupuoli näytetään ensin ja sivun toisella puolella on tismalleen samalla kohdalla selkämys. Ihmettelin ensin kolmipalstaista tekstiä. Kirja on kuitenkin niin suuri ja kuvitusta niin paljon, että se on ainoa järkevä ratkaisu ja silmä tottui siihen nopeasti. 

Teemu ansaitsi hienon kirjan ja sai sellaisen. Lätkäfanikin on erittäin tyytyväinen kun kirja on nyt julkaistu, mutta olisihan tätä voinut hätätapauksessa odotella vielä... ainakin yhden vuoden.

Päätän Teemun ylistyksen näihin kirjan sivuiltakin löytyviin sanoihin ja tunnelmiin:


Teemu on lokakuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus. Ja miten Teemu päätyi minulle on kerrottu Kirjaostoksilla -jutussa, jossa myös näkyy kokonaan kirjan upea kansi.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Kolme pistettä kotona kotiin

Pelicans - Sport 3-2

Perjantaisauna kävi kuumana kun Isku Areenalla nähtiin kiihkeä ottelu sarjanousija Vaasan Sportin ja toista kolmen pisteen kotivoittoa jahtaavan turkoosin joukkueen välillä. Muutama vaasalainen fani oli saapunut paikalle, tosin istumakatsomoon. Vierasfanikatsomo oli ensin tyhjänä kunnes sinne meni tai päästettiin katsojia (kyseessä on siis seisomakatsomon osa).
Ottelun alku ei vielä luvannut hyvää: Sport aloitti maalinteon. Pelicans oli hyvin mukana takaa-ajossa ja sai kieltämättä apuja Sportin jäähyistä. Tärkeää oli se, että nyt jäähyt käytettiin hyväksi ja niiden aikana päästiin tasoihin sekä johtoon. Yleisöäkin oli paikalla hieman totuttua enemmän, neljän tonnin rajaa ei kuitenkaan vielä saavutettu.

Välillä tunteet menivät jäällä hieman liian kuumiksi. Ottelussa oli peräti kolme ulosajoa, ensin tappelun molemmille osapuolille sekä sitten taklauksesta. Lahtelaisten Juhani Tyrväinen sai ikävän näköisesti kiekosta naamaan tai jonnekin muualle pään alueelle ja tarvitsi vähintäänkin tikkejä. Jäätä skraapattiin tämän jälkeen melkoisesti. Toivottavasti loukkaantuneille ei käynyt pahasti ja heidät nähdään jälleen pian turkoosipaidassa! 
Ottelun evääksi erehdyin ostamaan viikko siten bongaamani lihamukin. Kuvassa neljän desin mukista on jo syöty osa. Kebabliha oli välttävää, kastike kuin chilimaustettua ketsuppia eli ei aivan sitä mihin olen kebabin kanssa tottunut. Rehellisesti sanottuna ei hyvää. Kastike oli laitettu vain lihan päälle, joten se loppui annoksesta kesken. Mukin pohjalta syötynä pelkkä liha ei enää niin houkutellut ja maistui kamalan suolaiselle. Jouduin jättämään pienen osan annoksesta syömättä, onneksi otin sille kyytipojaksi limpparin janoa torjumaan. Lihamukiin laitetaan jokus mukaan myös rehuja, tässä niitä ei ollut. Makuhermoni eivät lämmenneet, seuraavalla kerralla syön jotain muuta.

Pelin aikana istumapaikkani ei ollut paras mahdollinen, mutta sen päättyessä...
...näin aitiopaikalta Jere Myllyniemen voittotuuletukset! Kahden näkemäni viime hetkien sulamisen jälkeen kolmen pisteen voitto maistui makealle myös kaukalon ulkopuolella.

Entä mitä tapahtuu ottelun jälkeen? Katsojat lähtevät kotiin, muutamat jäävät odottamaan haastatteluja ja lehdistötilaisuutta. Huoltojoukot saapuvat jäälle, samoin zamboni. Halli hiljenee odottamaan seuraavaa luistimenpiirtoa puhtaaseen jäähän.
Tapahtumien puinti ei todellakaan päättynyt loppusummeriin. Eri medioissa alkoi olla juttua välikohtauksesta Sportin vaihtoaition ja katsojien kesken. Järjestysmiehet joutuivat poistaman hallista muutaman katsojan. En nähnyt tapausta sillä olin niin kaukana ja seurasin silloin tapahtumia jäällä, jossa puitiin tappelun jälkiseuraamuksia. Joka tapauksessa en voi hyväksyä vastustajan halventamista, oli sylkijä tai nesteen heittelijä sitten katsomon tai vaihtoaition puolella. Mutta mitä tarkalleen tapahtui, kuka teki mitä ja kuka aloitti, en tiedä.

Pelicans julkisti noin viikko sitten Facebook-sivullaan 10 kultaista ohjetta kannattajille. Noudatetaan niitä, ei pelleillä vaikka miten ärsyttäisi. Jookos kookos?


Paras paikka?
Eilen paikkani oli katsomo D1, rivi 1, paikka 115. Lipun hinta 22,50e toimituskuluineen.
Näkymä jäälle pelin aikana kun kuva on otettu suunnilleen kasvojen korkeudelta ja ilman zoomia:
Vastapäinen pääty on se urheilukeskuksen puoleinen, missä olin kauden avausmatsissa ja fanikatsomo on turkoosin värin keskellä. D1 katsomo on siis radiomastojen puoleinen päädyssä ja minulle tutuin. Täällä on istuttu kausikortilla, tosin ylimmällä rivillä. Tiedostin jo etukäteen ettei alimmalta riviltä varmaan kovin hyvin näe, mutta tätä oli kokeiltava. Lähietäisyydeltä näki hyvin miten joustava pleksi jäi heilumaan taklauksen jälkeen. Maalin takana oli hyvä eläytyä maalivahdin toimintaan. Välillä kiekon edessä oli miestä ruuhkaksi asti joten respektiä kaikille jotka sen suman takaa pystyvät kiekkoja torjumaan!

Katsomopaikkani plussat ja miinukset:
+ ei tungosta, joten tavaroita voi levitellä viereisille paikoille
+ tämän lähemmäs pelaajia ei ottelun aikana pääse, ei ainakaan laillisin keinoin
+ kudit ja taklaukset tömähtävät kunnolla pleksiin
+ lihikset myydään nurkan takana
- kudit ja taklaukset tömähtävät pleksiin todella kovaa -ei heikkohermoisille!
- erittäin rajoitettu näkyvyys jäälle: mainokset, pleksin saumat ja maalivahti pahasti tiellä
- alariveillä on kylmä, kaukalo oikein hönkii jäätä
- kova,viileä muovipenkki

Pikatuomio: ei todellakaan Isku Areenan paras paikka.