keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Reitti sydämen luo

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Mutta nyt, vuosia myöhemmin, minun oli pakko ajatella, että Karim ja minä olimme erilaisia jollain erityisellä tavalla - ja että se tuntui olevan hirvittävän merkityksellistä ihmisille, jotka olivat tarpeeksi vanhoja ymmärtämään, mikä on tärkeää. Kiedoin käteni keinulaudan ympärille ja painoin otsani sitä vasten. Minä oli muhajir, jossa oli hitunen pataaniverta, Karim taas oli bengalilainen ja... punjabilainen? Sindhiläinen? Vai mikä? Minä mietin. Varmaan punjabilainen, ajattelin. Hänellä oli sukulaisia Lahoressa. Näinä aikoina, kun sisällissotaan suhtauduttiin vain kaukaisena muistona jolla ei ollut mitään tekemistä meidän nykyisen elämämme kanssa, Karimin punjabilaisuus nostattaisi kansakunnan etnisellä taistelukentällä varmaan enemmän intohimoja kuin hänen bengalilaisuutensa. Mutta oliko tällä kaikella oikeastaan mitään tekemistä Karimin ja minun kanssa? Tarkoittiko erilainen etninen tausta tosiaan sitä, että meissä oli syvällä sisimmässämme jotakin perinpohjaisen yhteensopimatonta?
Kaunis.

Se on ensimmäinen Kartanpiirtäjästä mieleen tuleva sana. Kansikuva on kaunis ja niin on tarinakin. Se vei minut kolmelle eri vuosikymmenelle ja kahdelle mantereelle. Suurin osa kirjasta tapahtuu Pakistanin Karachissa, kaupungissa josta minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä, ei ainakaan selkeää sellaista. Korkeintaan jokin haalea ajatus ja vielä vähemmän tietoa Pakistanin historiasta.

Kartanpiirtäjän voi hyvin lukea vaikkei tuntisi Pakistania tai Karachia. Riittää kun tutustuu lukiessaan kirjan päähenkilöihin Raheeniin ja Karimiin. Nuori tyttö ja poika ovat olleet toistensa parhaat ystävät syntymästä saakka ja heidän vanhemmillaan on pitkä yhteinen historia. Valitettavasti vain historia toistaa itseään: on levottomuuksia ja uusi (sisällis)sota uhkaa Pakistania. On myös sydämen levottomuuksia jotka uhkaavat toistaa vanhempien tekemiä virheitä. Ja tuon enempää en paljasta juonesta.

Yllätyin kovasti siitä, millaiseen Pakistaniin Kartanpiirtäjä minut vei. Karachi on väkivaltainen, eloisa, riehakas ja elosteleva sekä ennen kaikkea koti kirjan päähenkilöille. Hekään eivät vastanneet oletuksiani. On aivan omaa typeryyttäni että kuvittelin heidät niin kovin erilaisiksi kuin itseni -ja kuinka väärässä olinkaan...

Kirjan yksi teema on ennakkoluulot ja niiden kohtaaminen. Siinä mielessä Kartanpiirtäjä iski minua kannella suoraan naamaan, mutta se teki sen lempeästi. Kamila Shamsie kertoo Raheenin kautta jännittävän ja hauskan tarinan, missä huumori toimii hyvin vakavien aiheiden vastapainona ja hankilöhahmot tuntuvat pian alkusivujen jälkeen omilta perheenjäseniltä. Tyylikin on raikkas, sillä en ole lukenut samaan tapaan kirjoitettua kirjaa pitkään aikaan.

Kartanpiirtäjä ehti lojua aivan liian pitkään omassa hyllyssäni ennen kuin tartuin siihen. Älä pelästy tarinan maantieteellistä sijaintia, unohda ennakkoluulot ja lähde matkaan etsimään uusia reittejä!


Kartanpiirtäjä on helmikuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Muutama sana kaukalourpoilusta

Kauden alla Lahen Turkoosin kannattajapäivänä Pelicansin päävalmentaja Petri Matikainen pyysi antamaan palautetta. Tässä sitä on. Oma henkilökohtainen näkemykseni, ei Lahen Turkoosin virallinen kanta. Puhun myös suoraan, sillä olen pitänyt valmennusjohdon tavasta ilmaista asioita kiemurtelematta.

Eilen moni katsoja jätti Pelicansin ja SaiPan kohtaamisen kesken jo toisen erän jälkeen tai poistui kolmannessa hyvissä ajoin ennen päätössummeria. Jään aina pelin loppuun, oli taululla sitten kuinka rumat lukemat tahansa. Haluan nähdä tapahtuuko viimeisillä minuuteilla mitään mielenkiintoista ja kannustaa omaa joukkuetta hävitynkin matsin jälkeen. Eilen viimeiset neljä minuuttia näyttivät mitä tapahtuu kun kontrolli katoaa täysin. Pelicans otti kaksi viiden minuutin jäähyä pelirangaistuksilla ja kakkosen käytösrangaistuksella. Takkiin tuli murskalukemin 2-9.

Kättelyn aikana jäin tottumuksesta paikoilleni, aikomuksena taputtaa joukkueelleni kun he poistuvat pukukoppiin. Parin selkärangasta tulleen läpsähdyksen jälkeen jätin homman sikseen. Ei ollut mitään syytä taputtaa ja sen ymmärsivät pelaajatkin. Ei tuttuja eleitä kannattajille, katseet suoraan kaukalon ovelle ja nopeasti ulos. Tavallisen (murska)tappion jälkeen on suhteellisen helppoa suunnata fokus kohti seuraavaa matsia ja unohtaa mennyt. Eilinen esitys sen sijaan ei nollautunut edes yöunilla.

Kaukalossa pitää taistella, sinne ei mennä häviämään ja kovaakin saa pelata. Mutta pitää olla reilu, kunnioittaa vastustajaa ja niellä tappio kun sellainen tulee vastaan jo hyvissä ajoin ennen loppusummeria. En seuraa jääkiekkoa nähdäkseni pelaajien loukkaantuvan kaukalossa, en varsinkaan tahallisen ajojahdin seurauksena. Sillä kun kaksi pelaajaa taklaa tarpeettoman kovaa ja holtittomasti ja kolmas törmäilee kaukalossa kaikkeen mihin osuu, on ainakin minulle turha väittää että koko tapahtumaketju oli puhdas vahinko.
Toisen erän lopulla ottelu oli jo ohi.
Kuka sitten mahdollisesti käskytti ja ketä? Aivan sama, sillä lopputulos merkitsee enemmän. Minulle joukkue on joukkue ja tekee asiat yhdessä. Jos valmennus käskyttää, onko pelaajan aivan pakko totella? Ei ole, hän tekee valintansa kaukalossa. Tai jos pelaajat tekevät jotain pelisuunnitelman vastaista, on valmennuksen asia korjata tilanne. Joku tekee aina valinnan suuntaan tai toiseen, kaukalossa tai penkin takana. Lopputulos kuitenkin heijastuu koko joukkueeseen vaikka mahdolliset rangaistukset kärsivät lähes aina yksilöt. Voidaan kyllä joukkuettakin sakottaa ja rangaista.

Tällä kaudella Liigassa on ollut harmillisen paljon kurinpidon käsittelyyn edenneitä tilanteita. Joku tilastonikkari osaisi kyllä vastata nopeasti kuinka monta tapausta on ollut yhteensä ja mikä on suhde vaikkapa pariin viime kauteen verrattuna. Omalle joukkueelle niitä tilanteita on tullut paljon, kokonaisuuskin on huolestuttava. Kyseessä on kuitenkin pelaajien turvallisuus. En nyt kuitenkaan puutu enempää koko Liigan tilanteeseen, pysytään Pelicansissa.

Joukkue oli edellisen kerran isosti otsikoissa kaukalon nurjempien tapahtumien vuoksi hopeakaudella. Ottelussa HIFK:ta vastaan uusittiin Liigan yhden ottelun jäähyennätys kun viimeistä minuuttia pelattiin arviolta puolisin tuntia. Silloin tilanne oli kuitenkin aivan toinen: molemmat joukkueet olivat mukana. Tapahtumaketjun aloitti yksi taklaus, sitä seurasi spontaani nujakka ja pari aloituksista alkanutta joukkotappelua. Näihin laitettiin jäälle joukkueiden suurimmat pelaajat jotka sitten yhteistuumin repivät toisiaan paidasta, painivat ja vaihtoivat nyrkiniskuja. Jokainen noihin osallistunut pelaaja aivan varmasti tiesi mitä oli tekemässä. Ketään ei tarvinnut taluttaa pois kaukalosta, eikä kukaan tarvinnut tikkejä. Jääpussia mustelmiin korkeintaan. Että siinä mielessä tapahtunut sai liikaa huomiota nimen omaan kaukaloväkivallan takia. Eipä se fiksua ollut tai mitenkään esimerkillistä, mutta asia oli helppo unohtaa ja hyvin sujuneet peliesityksetkin auttoivat siinä.

Eilinen taas oli yksipuolinen ajojahti ja siinä sattui vastustajaan. En minä sellaista halua nähdä enää milloinkaan. Pelaajia ajaa kaukaloon intohimo ja rakkaus lajiin, sen pitäisi riittää.


Entä mitä seuraavaksi? Miten päivä, elämä ja jääkiekko tästä jatkuvat?

En polta raitahuivia tai fanipaitaani. En heitä kausikorttia lumihankeen. Enkä julista jääväni pelipäivänä kotiin. Eilen ei tapahtunut mitään mikä saisi minut pukeutumaan johonkin muuhun väriin kuin turkoosiin. Kannattajuudesta luopuminen ei ole yhdestä lapasista lähteneen ottelun arvoista. En hyväksy tapahtunutta, mutta en myöskään hylkää joukkuetta. Olemme kulkeneet yhdessä pitkän matkan ja yhdessä kuljemme jatkossakin. Se on syvällä sydämessä.

Joukkueen tiloissa on suuri huoneentaulu mihin on listattu Pelicansin säännöt ja arvot. Toivottavasti koko joukkue valmennusjohtoa myöten kävi sen edessä eilen tai viimeistään tänään ennen lähtöä Kouvolaan. Tämän hetken tärkein pointti on kirjoitettu vasempaan alakulmaan. Siinä muistutetaan mitä tapahtui. Se on myös mahdollisuus oppia ja ryhdistäytyä. Käyttäkää se mahdollisuus jo tänään KooKoota vastaan.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

TV-herkku kirjan muodossa

Jessica Fellowes: Downton Abbey -muistojen aika

Pidän historiallista draamasarjoista ja katson niistä kaikki jotka vain ennätän. Downton Abbeyn ensimmäisen kauden aloitus ei ollut vielä mitenkään erikoinen tai etukäteen paljoa mainostettu tapahtuma, olin vain oikeaan aikaan kanavalla ja pääsin nauttimaan sarjasta ensimmäisten joukossa. Jäin myös välittömästi koukkuun sarjaan, monen muun tavoin. Onhan näitä nähty, erilaisia kuvauksia yläluokan huolettomasta elosta ja jokunen kartanotarinakin palveluväen silmin kerrottuna. Downton Abbey hurmasi minut yhdistämällä nämä molemmat ja näyttämällä rosoisen pinnan kaiken loiston alla. Kuuden kauden ajan sarjan hahmoista tuli tiistai-illan ystäviäni, joille jätin haikeat hyvästit alkuvuodesta.

Onneksi sarjan pariin pystyi palaamaan kirjassa. Jessica Fellowesin (sarjan luojan Julian Fellowesin sisarestytär) kirjoittama paksu opus on läpileikkaus sarjan kuuteen tuotantokauteen.
Downton Abbey -muistojen aika on siis fanikirja. Sana aiheuttaa minussa sekä innostusta että pelkoa. Parhaimmillaan fanikirja antaa tuotteelleen lisäarvoa ja siitä saa kivan muiston. Pahimmillaan fanikirja on rahastusmielessä nopeasti kyhätty tekele, esimerkiksi nuoren juuri pinnalle ponnahtaneen popparin "elämäkerta". Downton Abbeyn fanikirja kuuluu onneksi ensin mainittuun kategoriaan. Se on paksu ja painava, ja kolmeensataan sivuun mahtuu rutkasti kuvia sekä tekstiä. Kirjaa on ilo lukea ja katsella, varsinkin kansi on yksinkertaisuudessaan näyttävä.

Olen ehtinyt katsoa sarjan läpi vain kertaalleen ja unohtanutkin jo joitain sen tapahtumia. Minulle kirja toimi nostalgisena muistelona ja pääsin kertaamaan sarjan tapahtumat sitä lukiessani. Kirja ei kuitenkaan ole pelkästään sarjan lyhennelmä. Se kertoo taustoja tapahtumapaikoista, kuvauksista, hahmoista, tekijöistä sekä oikeasta historiasta.
Kirja etenee sopivan yllätyksellisesti. Ensin esitellään isäntäväen ja palvelijoiden silmin Downton Abbeyn kartanoa sekä kuvauspaikkana toiminutta Highclere Castlea että lavasteita. Niistä siirrytään vähitellen kauemmas kartanon maille, kylään, lähiseuduille sekä muihin sarjassa nähtyihin kartanoihin. Näiden juttujen väliin on ripoteltu keskeisimpien hahmojen ja näyttelijöiden esittelyjä. Ratkaisu on toimiva, esimerkiksi kaikkien hahmoesittelyjen lukeminen yhteen putkeen olisi varmasti ollut hieman puuduttavaa.

Kirjan lopussa on lyhyet kuvaukset sarjan jaksoista, sieltä tosin puuttuu aivan viimeisen jakson kuvaus. Ilmeisesti kirja ilmestyi jo sitä ennen, joten poisjättäminen on ymmärrettävää. Mutta ehkä kirjaa olisi voinut odotuttaa hetken jotta viimeinenkin jakso olisi saatu mukaan? Hahmoesittelyistä puuttui myös ensimmäisillä kausilla alakerrassa juonitellut O'Brien, olisin mielelläni nähnyt hänetkin kirjassa.

Sarjan fanien kannattaa tutustua Downton Abbeyn elämään myös kirjan kautta. Muille suosittelen ensin sarjan katsomista, sillä kirjassa on paljon juonipaljastuksia.