sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Mustalaisneito ja tumma orjatar

Ildefonso Facones: Paljasjalkainen kuningatar

Ihastuin jo monta vuotta sitten Ildefonso Falconesin esikoiseen Meren katedraaliin. Se on yksi lempikirjoistani ja sellainen mitä suosittelen aina silloin tällöin luettavaksi. Kirjailijan toinen teos Fatiman käsi ei enää hurmannut minua ja vähältä piti ettei tämän kolmannen suomenkielinen julkaisu pari vuotta sitten mennyt kokonaan ohi. Paljasjalkainen kuningatar oli harmillisesti samanlainen pettymys kuin Fatiman käsikin, joten ei haitannut vaikken lukenutkaan sitä heti julkaisun jälkeen. Aikaa vajaan kahdeksansadan sivun lukemiseen vierästi aivan liikaa, mutta nyt urakka on onneksi ohi ja kirja palautuu kirjastoon.
Paljasjalkainen kuningatar sijoittuu 1700-luvun puolivälin Espanjaan. Se kertoo kahden naisen ystävyydestä ja kohtaloista. Milagros on nuori mustalaisneito ja Caridad Kuubasta Espanjaan saapuva juuri vapautettu orja. Kummankaan vähemmistön elämä ei ole helppoa ja naisen asema oli tuohon aikaan valitettavan usein miesten käsissä. Kirjan alkuasetelma on mielenkiintoinen, samoin päähenkilöille valitut taustat. Tarinassa on mukana vaarallisia tilanteita ja tunteia, suurta tragediaa ja kauheita julmuuksia. Intohimoa. Varsin perinteinen nykyaikana kirjoitetu historiallinen romaani.

Tällä kertaa vain en syttynyt tarinalle missään vaiheessa. Alku oli vielä lupaava, mutta sitten ainoastaan lueskelin kirjan loppuun ja -mikä on pahin merkki siitä etten välitä lopputuloksesta- selailin kirjaa jo pidemmälle ja aivan lopustakin. Silloin kun tarina vie mukanaan ei ole yksinkertaisesti aikaa tai halua pilata loppua lukukokemusta etukäteen.

Ei Paljasjalkainen kuningatar toisaalta mitenkään läpeensä huono kirja ollut. Joku toinen saattaa pitää siitä paljonkin ja ihastua tarinaan. Se on kerrottu jo moneen kertaan aiemminkin, eikä siinä mitään. Tällä kertaa vain tarinassa ei ollut minulle sitä tiettyä erityistä juttua mikä olisi saanut sen tuntumaan aiemmin lukemattomalta. Ja pakostakin se vaikutti kokemukseeni.

Eipä tästä enempää, nyt kohti uusia tarinoita....

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Mitä söisin lätkämatsissa?

Viime keväänä kirjoitin mitä kaikkea Pelicansin ottelutapahtuma tarjoaa jääkiekon lisäksi (linkki juttuun). Itse ottelun jälkeen toiseksi kiinnostavin asia Isku Areenalla on minulle ruoka. Ja tämä on aiemmin lupaamani kirjoitus sen tiimoilta.


Tarjolla on syötävää monenlaista

Isku Areenalla on myynnissä erilaista pikaruokaa ja pientä syötävää. Katsotaanpa muistanko ulkoa kaikki vaihtoehdot: lihapiirakka (nakeilla tai ilman), hot dog, lihamuki, grillimakkara, sämpylä, munkkeja, pullaa, popcornia, karkkia, jäätelöä. Juomaksi mehua, kahvia, teetä, kaakaota, virvoitusjuomia sekä alkoholipitoisia. Hmm, aika lyhyt lista... Näiden lisäksi on ollut erilaisia kokeiluja. Esimerkiksi vaasalaista (ilman perunoita) sai yhdessä ottelussa. Ja opiskelijoiden teemaotteluissa oli tonnikalapastaa. Perhepäivänä spagettia. Ja jotain varmasti unohtui.

Tämä valikoima on saatavilla meille tavallisille katsojille. Yleensä olen syönyt lihapiirakan tai lihamukin virvoitusjuoman kera. Pienempään nälkään grillimakkaraa, karkkia, sämpylää tai joskus popcornia. Lämpimänä juomana maistuu parhaiten tee.
Vaasalainen (ilman perunoita) oli syötävissä 19.9.2015. Karmeeta!
Yleensä olen käyttänyt ruokailuun ja juomiin rahaa 5-8 euroa per matsi. En tiedä kuinka paljon keskivertokatsoja käyttää, siihen osaisi vastata joku laskelmia tehnyt henkilö Pelicansin toimistolta. Maksimissaan kymmenisen euroa on ollut sellainen sopiva summa käytettäväksi yhden ottelun aikana syömiseen ja juomiseen. Fanituotteet menevät sitten eri budjetista ja niitä ostan huomattavasti harvemmin, mutta se on oma juttunsa, hieman myöhemmin.

Aitioissa, Loungessa ja Klubiravintolassa on hienommat tarjoilut ja niissä saa parempaa, ns. oikeaa ruokaa. Harkitsin viime kaudella muutaman kerran Loungea, mutta noin viidenkymmenen euron sijoitus -siis ottelulipun lisäksi- oli minusta liikaa siitä paketista. Tilaisuus koitti 13.3. kun kausikorttilaiset pääsivät sinne syömään ennen peliä kymmenellä eurolla.
Pelicans Lounge.
Lounge on oma, muilta suljettu tila Isku Areenan radiomäkien puoleisessa päädyssä. Halli sijaitsee rinteessä, joten Lounge jää tavallaan maan alle. Loungen asiakkaat seuraavat ottelun tavallisessa katsomossa, joten siinä mielessä kokemus eroaa esimerkiksi aitioista. Loungen asiakkaille on normaalisti ohjelmaa, minun siellä ollessani ainoastaan ruokailu. Yllättävän harva oli lähtenyt silloin hallille syömään, joten sain olla hetkisen aikaa ihan yksin Loungessa ennen kuin sinne saapui lisää väkeä. Olin tosin varsin ajoissa liikkeellä ja porukkaa saattoi saapua sinne lisää myöhemmin. Ruoka maistui erinomaisesti ja vatsa täynnä oli mukava siirtyä takaisin rahvaan puolelle, valmiina kannustamaan oma joukkue voittoon.
Loungessa tarjottiin pekonikanaa.
Ruokailun rutiineista

Saavun mielelläni Isku Areenalle hyvissä ajoin ennen ottelun alkua. Viikonloppuna ja monesti arkisinkin jo heti ovien auettua eli tuntia ennen. Siinä ajassa ehtii jopa tulla kiire jos haluaa muuten vain kierrellä hallia, piipahtaa fanishopissa, vaihtaa kuulumisia -sekä tietenkin syödä jotain. Ottelut alkavat viikonloppuisin sopivasti ruoka-aikaan, joten silloin on joka tapauksessa nälkä. Arkisin taas työpäivän jälkeen on nälkä silloinkin.

Ennen ottelua ruokailuun on myös eniten aikaa. Menen lihamukin tai lihapiirakan kanssa yleensä omalle paikalle ja katson siinä samalla alkulämmöt. Ensimmäisellä erätauolla on minusta aivan liian ruuhkaista jonottaa kioskille ja toisella erätauolla on jo aika myöhäistä syödä mitään isompaa ja harvemmin siihen aikaan enää edes tulee iso nälkä. Pientä evästä toki voi käydä hakemassa.

Ottelun aikana keskittyminen on täysin pelissä, joten yritän jo senkin takia hoitaa syömiset pois etukäteen. Tarvitsen kaksi kättä taputtamiseen ja sylin on oltava tyhjänä sen varalta että oma joukkue tekee maalin. Olen se jokseenkin ainoa pöljä katsomossani joka tuulettaa maaleja seisten, myös läpi runkosarjan. Se refleksi tulee selkärangasta.
Lihis tällä kertaa nakilla.


Mitä söisin mieluiten lätkämatsissa?

En muista enää kuinka monta lihamukia tai lihapiirakkaa söin viime kaudella. Ne olivat valintani aina isompaan nälkään ja taisin jonkin verran vuorotella niitä. Molemmat maistuvat ja varsinkin uuden lihamukin kastikkeet ovat onnistuneet. Ja ne ovat täydellistä roskaruokaa.

Mistä päästäänkin pieneen ongelmaan: en enää yksinkertaisesti pysty syömään tulevalla kaudella vastaavaa määrää epäterveellistä höttöä. Edessä on kolmekymmentä kotiottelua runkosarjaa, toivottavasti vieraspelejä sekä pleijarit ja kaipaan niihin kipeästi vaihtelua ruokailuun. Haluan jo tuttujen vaihtoehtojen rinnalle jotain terveellisempää syötävää. Kunnollista ruokaa. Ja järkevään hintaan. Mutta olen myös valmis maksamaan kunnon ruoasta tai terveellisestä pikaruoka-annoksesta jonkin verran enemmän kuin esimerkiksi lihamukista.

Loungetason ruokailu kympillä oli mukava kokemus, erityisesti ruoan suhteen. En tosin kaipaa erityistä omaa, suljettua tilaa syömiseen enkä halua maksaa siitä turhaan. Söisin kunnollisen ruokani mielelläni missäpäin hallia tahansa: omalla paikalla, faniaulassa, Lämärissä, käytävillä -kunhan sellainen olisi saatavilla.

Toinen mietinnän arvoinen asia annoksen saatavuuden lisäksi on tapa millä se tarjoillaan. Käytössä on vain kaksi kättä ruoan ja mahdollisen juoman kuljettamiseen ja syömiseen. Esimerkiksi lihamukin ja virvoitusjuoman kanssa se ei ole ongelma: muki kumpaankin käteen ja omalle paikalle tai jonnekin pöydän ääreen syömään. Omalla paikalla juoma on pakko laskea lattialle syömisen ajaksi, mutta se ei ole mikään ongelma. En todellakaan kaipaa sinne mukitelinettä. Tärkeintä on tarjoilla ruoka ja juoma sellaisissa astioissa yms. että ne on helppo kuljettaa ja pitää hallussa kun syö ja sen pitää onnistua tarvittaessa myös yhdellä kädellä.

Viime kevään fanireissulla Helsinkiin jouduin hetkellisesti pulaan ruokani ja juoman kanssa. Sattuneesta syystä minulla ei ole kuvaa eväistä. Virvoitusjuoman muki oli jotenkin ohuempaa ja heppoisempaa materiaalia kuin mihin olin tottunut ja se meinasi livetä käsistä kun tartuin mukin yläosaan. Kaksi päällekkäin aseteltua pizzapalaa taas sai kuljettaa omalle paikalle astetta varovaisemmin kuin vaikkapa kourassa hyvin pysyvän lihapiirakan. No, on Isku Areenallakin ollut oudosti pakattua ruokaa. Parisen vuotta sitten myynissä ollut wrap oli kääritty niin löysästi että puolet sen sisällöstä lupsahti pois kun sen otti rasiastaan.
Hartwall Arenalla saa salaattia.
Vietin vuodenvaihteessa yhden päivän Helsingissä nuoren MM-kisoissa. Ohjelmassa oli kaksi ottelua ja molempia ennen piti saada jotain täyttävää syötävää. Lipesin ensin hampurilaisateriaan ja toisella kerralla otin caesar-salaatin. Oli ihanaa löytää edes yksi roskaruokamätöstä poikkeava ateria. Lahdessakin on ollut tarjolla salaattia. Lätty & Lämäri  jäi lopulta minulta ostamatta hallilla, vaikka maistoinkin sitä kotioloissa. Ehkä lihapiirakka houkutteli silloin sittenkin enemmän kun kävin hallilla nykyistä harvemmin. Nyt kausikorttiaikana kaipuu vaihteluun korostuu kun hallilla viettää enemmän aikaa.

Mietin vaihtoehtoja ja ruokaisa salaatti olisi suosikkini uudeksi syötäväksi Isku Areenalla. Ja miksei sitä(kin) voisi tarjoilla helposti mukista? Jos salaattia edes saisi, niin siinähän voisi vaihdella eri makuja kauden aikana. Salaatin lisäksi minulle kelpaisi oikeastaan mikä tahansa vähemmän roskaruokamainen syötävä. Sen ei edes tarvitse olla ravintoarvoiltaan täysin esimerkillinen, kunhan on maistuva ja helposti syötävä. Wrap, tortilla tai vaikka pitäleipä jollain asiallisella täytteellä. Ehkä. Jätän asian lopullisen ratkomisen keittiömaailman asiantuntijoille.

Ja mielellään söisin myös ihan oikeaa, tavallista kotiruokaa. Isku Areenan ravintola Lämäri tarjoaa arkisin lounasta. Olen pariin kertaan sitä syönyt ja hyvää on! Jos ruokaa jää yli lounaalta, niin voisiko sitä tarjota vielä ennen peliä valmiina annoksina sopuhintaan? Järkevä ja kannattava, täysin pimeä idea vai jotain siltä väliltä? En osaa sanoa.

Se on toki vielä sanottava, että kävisin hallilla vaikka siellä tarjoiltaisiin ainoastaan grillimakkaraa ja olutta. Söisin vain jossain muualla, mutta mieluiten laitan pelipäivinä osan ruokarahoistani oman joukkueen kassaan.

Ensimmäinen harjoitusottelu on muuten jo 5. elokuuta eli aivan nurkan takana. Jestas, miten nopeasti aika on mennyt. Nähdään silloin Isku Areenalla!


***
Edit. klo 19.41
Painettuani julkaisunamiskaa muistin erään erittäin oleellisen asian: Pelicans ja paikallinen leipomo Sinuhe julkistivat toukokuussa yhteistyösopimuksen (juttu Pelicansin sivulla). Sen verran sain ongittua tähän lisätietoa somessa, että asia vaikuttaa hallin tarjontaan myös tavallisten katsojien puolella. Jään odottamaan mitä saamme syödä!

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Huumetta lukijalle, romaanin muodossa.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Olen melkoisessa kusessa.
Tämä on harkittu mielipiteeni.
Kusessa.
Se minkä piti olla elämäni hienoimmat kaksi kuukautta, muuttui painajaiseksi kuudentena päivänä.
En edes tiedä lukeeko tätä kukaan. Ehkä joku löytää nämä muistiinpanot lopulta. Sadan vuoden päästä.
Tiedoksi: en kuollut kuudentena päivänä. Muu miehisto varmasti luuli niin enkä voi syyttää heitä. Kenties minulle järjestetään kansalinen surupäivä ja Wikipedia-sivullani lukee: "Mark Warney on ainoa Marsissa kuollut ihminen."
Osittain valvottu yö painaa hieman päälle. Syy on eilen lainaamani Yksin Marsissa -kirjan. En vain pystynyt laskemaan sitä käsistä ennen kuin sain sen luettua. Ilman vähän aikaa sitten tehtyä elokuvaa tuskin olisin kiinnostunut kirjasta. Jostain kumman syystä odottelin useamman kuukauden ja melkein jo katsoin elokuvankin ennen kuin ryhdistäydyin ja lainasin kirjan. Se oli sitten menoa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien!

Tottakai tiesin kirjan idean: astronautti Mark Warney jätetään yksin Marsiin kun muu tutkimusretkikunta evakuoidaan. Kyse on puhtaasti erehdyksestä: toiset luulevat -aivan oikeutetusti- että Mark on kuollut. Ja säännöissä sanotaan ihan selvästi että Marsissa kuolleet jätetään sinne. Onnettomuuden jälkeen Mark tulee tajuihinsa ja huomaa kaamean totuuden. Sen jälkeen elämä Marsissa on selviytymistä ja ongelmien ratkomista yksi toisensa jälkeen. Ihan ensimmäiseksi on mietittävä mistä saada lisää ruokaa, sillä Marsista ei pääse pois aivan hetkessä, ei vaikka pelastusretkikunta lähtisi matkaan nopeasti. Ja olisi myös hyvä saada kommunikaatio pelaamaan Maahan ja takaisin. Ihan vain ilmoittaa että on vielä elossa.

Minulle kirjan lukemista ennen elokuvaa suositeltiin sillä, että siinä selitetään tekniset ja tieteelliset ratkaisut ja ongelmat paljon tarkemmin. Kirjan luettuani -ja elokuvaa näkemättä- uskallan olla samaa mieltä. Elokuva tulee varmasti olemaan kirjaan verrattuna jonkinlainen pettymys, mutta se ei haittaa. Kirja vain oli niin uskomattoman hieno lukuelämys, etten vaihtaisi sitä pelkkään elokuvaan. Ja tämän jälkeen elokuvan voi katsoa sen tulkintana, arvioista päätelleen ilmeisen onnistuneena sellaisena.

Mutta takaisin kirjaan.

Mark Warney on aivan ihana hahmo kirjan päähenkilöksi. Ei sillä tavalla ihana, vaan paras mahdollinen valinta kun lukijan pitää samaistua yksin toisella planeetalla kamppailevaan henkilöön. En olisi missään nimessä jaksanut lukea lähes neljääsataa sivua tosikosta tiedemiehestä. Kun Mars vittuilee Markille, hän vittuilee takaisin. Joko Marsille tai sitten kaikille muille ihmisille täällä maassa. Muutenkin kirjassa on rutkasti aina tilanteeseen sopivaa huumoria.

Jatkuva kuoleman uhka taas liimasi kirjan käteeni kuin hartsi. Taisin käydä eilen jossain vaiheessa suihkussa, ainakin heräsin aamulla puhtain hiuksin. Ja jääkaapista on hävinnyt ruokaa, joten olen syönytkin jotain. Alkuyöstä havahduin porraskäytävästä kuuluviin ääniin kun postinjakaja hoiti työtään. Yöllä valvoessani olen lukenut lehden useimmiten heti kun se on saatavilla, tänään se ei käynyt mielessäkään. Lehti sai odottaa normaalia vuoroaan eli aamiaista.

Yksin Marsissa leikkasi vajaan kahdentoista tunnin mittaisen aukon todellisuuteeni ja vietin sen tiiviisti naapuriplaneetallemme. Kirja on uskomattoman hienosti kirjoitettu ja äärimmäisen intensiivinen lukea. Tieteellisiä ja teknisiä selityksiä ei kannata pelätä etukäteen, ne kerrotaan mukavan helppotajuisesti ja ihmeen sujuvasti osana tarinaa.

Lue, lue, lue ja lue Yksin Marsissa! Heti.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kiekkoelämää kaukalon ulkopuolella

Marika Kakko: Lätkässä -Kiekkoperheen elämää

Tämän kirjan valitisn luettavaksi kansikuvan perusteella päädyttyäni ensin oikealle kirjaston hyllylle. Lätkässä on julkaistu 2010. Muistan kyllä miten tästä oli aikanaan juttua lehdissä, mutta kirja jäi lukematta sillä se ei käsittele jääkiekon peluuta, vaan kaikkea muuta mitä pelaajat ja heidän perheensä kohtaavat kaukalon ulkopuolella. Millaista arki on, kun parisuhteen toinen puolisko on ammattiurheilija ja työajat sen mukaisia? Lätkässä kerrotaan vaimojen ja tyttöystävien kautta, mutta ääneen päästetään myös muutama pelaaja.

Aloitin lukemisen sillä ajatuksella että tässä on tällainen kevyempi kesäkirja. Sivujakin on vain hieman alle 200. Kirjan ensimmäinen puolisko esittelee kirjan "lätkävaimot" eli kuka tapasi kenet ja milloin, missä he ovat asuneet, missä joukkueissa mies on pelanut, onko lapsia ja niin edelleen. Samalla kerrotaan miten parisuhde ja perhe-elämä joutuu mukautumaan miehen työn aikatauluihin ja millaisia haasteita siinä on. Kun perheen yhteisiä vapaapäiviä on vain yksi viikossa, niin monesti se tärkein tukirinki ja ystävyyssuhteet löytyvät toisten kiekkoilijoiden vaimoista ja perheistä.

Kirjan tämä osuus olikin hyvin pitkälti tuttu jo naistenlehtien sivuilta. Toki sillä erolla, että kirjassa asioihin päästään kerralla useamman henkilön kautta ja lehtihaastatteluja syvällisemmin.
Kirjan toinen puolisko oli minulle antoisampi. Viimeistään tässä vaiheeessa kiekkoperheiden tarinat viedään pois mukavuusalueilta ja monen ennakkoluuloissa olevat käsitykset glamour-elämästä ja jatkuvista juhlista ammutaan alas. Pidin erityisesti siitä että kirjassa muistetaan myös meitä faneja. Naiset kertovat mielipiteensä julkisuudesta sekä faneista ja pelaajiin kohdistuvasta kritiikistä. Jos joku haukkuu puolisoa ja hänen työntekoaan, mahdollisesti vieläpä lasten kuullen, on minusta täysin OK sanoa ettei se tai nimmarin (nykyään kai lähinnä selfieiden) pyytäminen ihan joka paikassa ole kivaa. Minusta tämä on hyvä muistutus. Vaikka jääkiekko antaakin meille faneille paljon, niin voisimme vastavuoroisesti antaa pelaajille sen vähän vapaa-ajan mikä heille jää. Edustus- ja fanitilaisuudet toki erikseen ja olenkin vetänyt rajan pelaajien kanssa jutteluun niihin. Jos joskus näen pelaajan jossain hänen vapaa-ajallaan, niin olen kuin en olisi tätä huomannutkaan.

Suurin osa kirjan tarinoista kerrotaan omilla nimillä. Muutama nainen esiintyy kirjassa nimettöminä ja se heille suotakoon. Kyseessä on ehkäpä kirjan negatiivisimmat kokemukset ulkomailta ja ymmärrän että on ollut tärkeämpää saada ne mukaan kirjaan, edes nimettöminä. Kertomus Venäjältä on aika karua luettavaa ja sisältää mustaa huumoria. Minusta se on myös yksi kirjan mielenkiintoisimpia kohtia.

Tämä kevyeksi luulemani kesäkirja oli antoisampi lukuelämys kuin ensin ajattelin. Pääsin kurkistamaan seuraamani lajin kulissien taakse. Jäin harmittelemaan ainoastaan kirjan keskittymistä jääkiekkoa pelaaviin tai valmentaviin miehiin ja heidän naispuolisoihinsa. Vaikka eletään 2010-lukua, niin jääkiekon maailma on edelleen valitettavan ennakkoluuloinen ja vanhanaikainen. En esimerkiksi tiedä yhtäkään liigatasolla pelaavaa avoimesti ei-heteroa kiekkoilijaa. Sama ongelma on monen muunkin urheilulajin kohdalla, toivottavasti asiat korjaantuvat jossain vaiheessa. En tarkoita, että asiasta pitäisi tehdä sen kummempaa numeroa. On vain väärin joutua esittämään olevansa jotain muuta kuin on, sen pelossa, että esimerkiksi joukkuetoverit tai fanit eivät siitä pitäisi.

Mutta takaisin Lätkässä -kirjaan. Tässä vaiheessa siihen olisi voinut ottaa edes vertailun vuoksi yhdenkin jääkiekkoa pelaavan naisen ja hänen puolisonsa. Ehkä joku tarttuu myöhemmin tähän aiheeseen ja tekee siitä oman kirjansa.
Lätkässä on harmillisesti tällä hetkellä ainoa löytämäni edes jollain tapaa Pelicansiin liittyvä kirja. Kirjaston hyllyssä on muiden kotimaisten seurojen historiikkejä ja kaikkea muuta jääkiekkoon liittyvää luettavaa, mutta kunnollinen turkoosi kirja sieltä puuttuu. Tuleva kausi on Pelicansin seurahistorian 20. joten olin vähän odotellut julkaisua sen tiimoilta, mutta edes huhua sellaisesta ei ole vielä tullut vastaan. Ja julkaisulla tarkoitan ihan oikeaa kirjaa, en esimerkiksi kausijulkaisun paksumpaa versiota.

Onneksi syksyllä ilmestyy lahtelaisen Marko "Jarna" Jantusen elämäkerta Läpi helvetin. Tyyliltään tämä on viime aikoina julkaistuista kiekkokirjoista lähempänä Ruutua kuin Selännettä. Läpi helvetin on lahtelaisen kiekon ystävälle ehdottomasti syksyn odotetuin kirja ja luen sen hetimiten kun se vain on saatavilla.

Jääkiekon tai muutenkin huippu-urheilun vaikutuksesta perheeseen ja muuhun urheilun ulkopuoliseen elämään kiinnostuneen kannattaa lukea Lätkässä. Kirjan jotkin kohdat voivat ärsyttää jääkiekkoa paremmin tuntevaa lukijaa liian tarkalla selittelyllä ja pienellä toistolla. Toisaalta tämä on helppo lähestyä vaikkei tuntisi aihetta entuudestaan, tarinoissa pysyy kyllä hyvin mukana. Lätkässä sopi minulle mainiosti parin sadepäivän kaveriksi kesälomalla.

Lätkässä on heinäkuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Runollinen syntykertomus

Juha Jyrkäs: Uniaika eli kertomus jumalista, käärmeistä ja ihmisistä

Viime vuonna lukemani törkeän hyvä Ouramoinen on saanut jatkoa! Tai oikeastaan esiosan. Ouramoinen oli sankaritarina valmiissa maailmassa, kun taas Uniaika on sitä edeltävä kertomus maailman, jumalten ja ihmisten synnystä sekä ennen kaikkea ihmisten ja käärmeiden välisestä konfliktista. Ja tämäkin on edelleen kirjoitettu runoksi:

Ensimmäinen päivänkoitto,
nousu auringon ihanan
oli kauneinta ikinä,
parahinta kaikin puolin;
aamunkoitot sen perästä,
tulevaiset päivännousut
olivat vain niin kuin varjo:
paljon sitä heikompia.
Ouramoinen osoitti miten hyvin Jyrkäs osaa käsitellä kieltä ja kalevalamittaa. Se on hänellä edelleen hallussa, eikä kielellä kikkailu enää hurmannut minua Uniajassa samalla tavalla kuin Ouramoisessa. Eikä se todellakaan ollut pettymys, se vain oli olettamuksena: tiesin mitä on tulossa ja luotin jo valmiiksi kirjailijan kykyyn.

Uniajan paras anti minulle oli uuden eeppisen kertomuksen luominen.

Kirjallinen maailma on täynnä Uniaikaa vastaavia syntykertomuksia. Ne lainaavat ja kierrättävät toisiaan jatkuvasti, niin keksityt tarinat kuin talteen poimitut kansanperinteetkin. Kun on lukenut muutaman, tietää jo periaatteessa miten seuraava kertomus etenee. Ei mikään helppo lähtökohta taas yhdelle tarinalle lisää.

Luin Uniajan nopeasti ja ahmimalla, kunhan olin ensimmäisen luvun verran totutellut jälleen pitkästä aikaa lukemaan runoa. Kertomuksen kunnollinen sisäistäminen ja siitä nautiskelu vaatisi vielä toisenkin lukukerran. Se on kuitenkin jo helppo sanoa, että Jyrkäs on onnistunut tavoitteessaan erittäin hyvin. Uniaika on tuoreen tuntuinen "jo kerrottu" tarina ja se oli ilo lukea. Kalevala ei tällä hetkellä ole minulla aivan tuoreessa muistissa, mutta uskallan väittää että Uniajan kertomus maailman, jumalten ja ihmisten synnystä on jotenkin järkeenkäyvämpi kuin Kalevalan versio. Yksi syy tähän on varmaankin Jyrkkään käyttämät viittaukset ihan oikeaan tieteelliseen faktaan: evoluution, maailmanhistoriaan, geologiaan ja niin edelleen. Iso käsi ja papukaijamerkki näille, tykkäsin!

...ja tästä on hyvää vauhtia tulossa koko kesän huonoin kirjaesittelyni, sillä helle on sulattanut ja jumittanut aivot. En vain saa enää irti mitään sen järkevämpää kuin että tämä on mainio kirja, hienoa että se on kirjoitettu ja se kannattaa lukea. Ehkä toinen lainaus pelastaa vielä jotain:

Uuden auringon säteissä,
lämpimässä aamunkoissa
sai venekin jo perille
uuteen ja luvattuun maahan.
Vihreänä se näkyikin,
raikkaana kuin pohjoistuuli,
ynnä kauniinkutsuvana,
ihanana ihmemaana.
Jäästä se oli vapautunut,
lumesta jo pois vetäytynyt.
Niinpä se olikin tuores,
hieno maa inehmoisille.

Myös Uniajan on kuvittanut Ari Tukiainen. Kirjan esipuheessa Juha Jyrkäs lupaa vielä kolmannen osan, mitä odotan jo innolla.

Kiitos ja anteeksi!