sunnuntai 31. elokuuta 2014

Havaintoja vaihtoaition takaa

29.8. Pelicans Kick off

Tiedättehän sen tunteen kun menossa on jo perjantain viimeinen työtunti ja sitten iskee äkillinen forcemajööri, kello tikittää, homma on hoidettava... ja kelloa vilkuillessa se alkaa tikittää vielä nopeammin. Pelicans Kick off eli kautta edeltävä fanitapahtuma oli alkanut Isku Areenalla klo 16:15 ja  ehdin pelipaikalle jokseenkin puolitoista tuntia myöhemmin. Hallin aulassa oli vielä muutama vieras ja pelaajat poseerasivat viimeisissä fanikuvissa. Tiesin ja ymmärsin olevani auttamattomasti myöhässä -melkein.
Vili Sopanen ei ollut ilman luistimia tarpeeksi nopeajalkainen, joten vaihdoin muutaman sanan hänen kanssaan ja sain napattua todisteeksi kuvankin. Vilille ei ehkä sattunut ihan paras mahdollinen kuvausilme, tilanne ei (luullakseni) ollut niin väkinäinen kuin hymynpoikanen antaa ymmärtää. Minusta oli mukavaa saada Kick offista irti edes jotain, etten mennyt paikalle turhan takia. Perjantai oli pelastettu. Jätin illan matsin Lukko - TuTo väliin: nälkä ajoi kotiin ja hoitamaan pakolliset ruokaostokset.


30.8. Pelicans - TuTo 4-1 (harjoitusottelu)

Kolmipäiväinen Easton-turnaus päättyi lauantaina kotijoukkueen ja turkulaisen Mestisjoukkueen kohtaamiseen. Easton-turnaus on ollut vuosia se lahtelaisten oma turnaus elokuussa. Muistaakseni turnauksessa on aiemmin ollut useampi joukkue ja se on muistuttanut enemmän turnausta loppuotteluineen. Nyt mentiin kolmella joukkueella ja kolmella matsilla to-la. Toivottavasti Easton-turnaus saataisiin herätettyä jälleen kunnolla henkiin, jonkinlaista pientä buustausta tapahtuma kaipaa nykyisestä. Esimerkiksi Rauman päivässä läpivedettävä Pitsiturnaus on huippusuosittu vuodesta toiseen.

Saavuin eilen hallille kymmenisen minuuttia ennen matsin alkua ja hetken mielijohteesta otin paikkani  Pelicansin vaihtoaition takaa. Samalla tein uusia havaintoja kun pääsin seuraamaan pelaajien työskentelyä lähempää kuin koskaan. Moni asia oli vilahtanut aiemmin TV-kuvissa, mutta joko ne avautuivat aivan uudella tavalla tai sitten yksityiskohtiin ei ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota. Jos haluat paikan vaihtoaition takaa, niin suosittelelen riviä neljä. Siinä on pehmustetut penkit, kun taas aivan vaihtoaition takana olevalla kolmosella on ravintolapäädystä tutut muovipenkit eikä näkyvyys kentälle ole yhtä hyvä.
Maali!!! Sibir-ottelussa Isku Areenalla soi maalilauluna jotain ihmeen tusinahiphoppia ja pelikatkoilla mitä sattuu -musaa. Nyt oltiin palattu siihen mitä kaudella on totuttukin kuulemaan ja maalin jälkeen kauittimista puski Bryan Adamsin We're gonna win.

Pelicansin vaihtoaitiossa oli pelaajien lisäksi laskujeni mukaan seitsemän muuta tyyppiä. Keskellä kolme valmentajaa valko-turkooseissa takeissa sekä molemmissa reunoissa kaksi tummatakkista huoltomiestä. Pelaajilla oli penkillä selkeä istumajärjestys, mikä vaihtui erien välillä samalla kun hyökkäyspäätykin. Näytti siltä että pakit olivat aina siinä päässä penkkiä mikä oli lähempänä omaa maalia. Uusi havainto minulle, mutta varsin looginen sellainen.

Maalien valossa ottelun voitto oli selvä. Jäällä esitys oli erityisesti kaksi ensimäistä erää nihkeämpi. Ylivoima takkusi ja laukaukset menivät ohi tai moken suojuksiin. Toisaalta ei omalla maalillakaan nähty vaaratilanteita. Voitto on aina voitto vaikkei nätisti tulekaan.
Vaihtoaition reunassa nökötti rivissä jos jonkinlaista varamailaa. Ja yllätyksekseni niitä vaihdettiin tiuhaan tahtiin läpi ottelun, ei ainoastaan silloin kun maila meni pelikelvottomaksi. Olen ymmärtänyt että jokaisella pelaajalla on oma tapa käyristää lapa ja laittaa erkkaa. Nopeasti laskettuna tuossa onkin varamaila per nuppi ja muutama ylimääräinen. Ehyen mailan vaihtaminen toiseen jäi nyt mysteeriksi. Ehkä mailoissakin on sitten eroja, vähän kuin suksien voiteluissa. Mailojen vieressä päivystänyt kaveri joka tapauksessa osasi ulkoa rivin sisällön ja ojensi pyydettäessä nopeasti oikeanlaista pelivälinettä.
Olet varmasti nähnyt TV:ssä miten pelaajat ottavat juomaa, sylkevät osan siitä vaihtoaition lattialle ja pyyhkivät naamaa sekä visiiriä kesken pelin. Juomapullot ja käsipaperi ovat vaihtoaitiossa hyvässä järjestyksessä. Organisointi on mutkattomasti sujuvan suorituksen perusta. Sen sijaan roskien heittely ja -nyt kun sen näkee- matolle sylkeminen... ällöä! Olkoonkin muovimatto.
Pelaajien kypärissä takaraivoa koristaa pieni kotimaasta kertova lippu. Ei aavistustakaan kuinka kauan käytäntö on ollut voimassa, ajatus on mukava. Pelicans -kypäristä ehdin bongta ottelussa neljän eri maan liput.
Pelin aikana vedettiin muutamat pikku painit, mutta lopussa käteltiin sopuisasti. Seuraava otteluni Isku Areenalla onkin kolmen pisteen tosipeli, toivottavasti jo kotiavauksessa perjantaina 12.9. kun vastustajaksi tulee HPK. Kaikki silloin mukaan ja mökki tukkoon!


PS: edellisessä kiekkojutussa manasin pyörätelineen puuttumista Isku Areenalta. Kuinka ollakaan bongasin sellaisen perjantaina, siitä parkkipaikalta hallin edestä. Hirtin edelleen pyöräni kiinni aitaan, se oli kuitenkin lähempänä radiomastojen puoleista päätyä ja lipunmyyntiä.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Operaatio Helsinki

Jere Laine: Sota 2016

Olin jo melkein unohtanut tämän erittäin ajankohtaisen ja hieman aiemmin tänä vuonna ilmestyneen teoksen. Onneksi se oli laitettu sopivasti tyrkylle kirjaston hyllyyn. Tapahtumat eivät nimittäin jätä kylmäksi ja alkavat lahtelaisten kesäisessä olohuoneessa vappuna 2015:
Vuotta myöhemmin tunnelma on toisenlainen ja vappu jää juhlimatta. Maailmanpoliittinen tilanne on kauniisti sanottuna (edelleen) viturallaan ja ilmenee konfliktina Suomen ja Venäjän välillä. Pohjolan lintukodossa herätään todellisuuteen jonka piti olla pelkkää painajaista: syttyy sota. Vastaako yksi suomalainen yhä kymmentä venäläistä ja miten puolustetaan maata jossa varuskuntia on lakkautettu urakalla, puolustusmäärärahojen vähentämisestä puhumattakaan? Vihollisen edetessä on syytä huolestua lisää kun kukaan ei tule apuun.

Viime hetkellä Tonteri tajusi, että hän ei itse ollut valmistautunut kuulon suojaukseen millään tavoin, joten hän pudotti radion penkalle ja työnsi yksinkertaisesti sormet korviinsa. Suojaan hän ei halunnut kuitenkaan painautua, sillä uteliaisuus oli aivan liian kova.
Samalla kun Kesälä yhdisti viimeiset johdot ja ilmoitti olevansa valmis, yli joen tulleen vaunun johtaja käänsi kiikarin suoraan Tonteriin. Kari Tonteri näki paljaallakin silmällä, miten johtaja huusi nakkipipon kautta kurkkumikillä sisäiseen radioon tulikomentoa vaunun konekivääriampujalle. Tilanne tuntui koomisen hidastetulta, ja vänrikki Tonteri virnisti poikamaisesti samalla, kun näytti kansainvälisellä käsimerkillä ensin halveksuntansa, sitten heti perään räjähdystä kuvaavan kahden käden symbolin.
Sitten kesälä toisti:
Lähtee...
Sarjana räjähtävät telamiinat olivat jotain uskomattoman kaunista, Tonteri ajatteli jälkeenpäin.
Sota 2016 on toimintavetoinen kirja. Ammukset lentävät ja kiväärit papattavat kun ryssä pitää pysäyttää keinolla millä hyvänsä. Tällaisen armeijaa käymättömän siviilin silmin luettuna Sota 2016 kuvataan realistisesti ja taktiikan ymmärtää vaikkei kaikkia termejä tunnekaan. Sotaa ei, onneksi, ihannoida: se on julmaa aikaa täynnä julmia kohtaloita. Ja konfliktin tausta on pelottavan uskottava. Kerronta etenee tasaisesti kuin panssarivaunu ja kirjan pituus on juuri sopiva. Hyppäys edellisestä lukemastani kirjasta tähän, genrestä, ajasta ja paikasta aivan toiseen tarinaan oli onnistunutta vaihtelua. Äijämäinen meno paskavitseineen osui ja upposi.

Jere Laine (eläkkeellä oleva Puolustusvoimien kapteeni) on päättänyt käyttää kirjassaan hyvin pitkälti oikeita nimiä silloin kun kyseessä on politiikko tai muuten kaikkien tuntema henkilö. Ratkaisu on oikea, sillä muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen sijoitettu sotajuttu menisi ehkä koomiseksi tai ainakin menettäisi uskottavuuttaan jos valtionpäämiehinä toimisivat jotkut muut kuin Niinistö ja Putin. Rintamalla on sitten enemmän keksittyä hahmogalleriaa, eniten esille pääsee kirjan päähenkilö, lahtelainen yliluutnantti Juhani Teräs.

Kirjan naiskiintiön täytteeksi on valikoitunut varsin mielenkiintoinen "täti". Mukavaa, että hänenkin näkökulmansa on otettu mukaan. Sen sijaan miesten joukosta ei nyt löydy Tuntemattoman kaltaisia velikultia tai heidän kuolemattomia lauseitaan. Teräs on ainoa joka erottuu sotilaiden joukosta ja hänkin on pettymyksekseni perinteinen eronnut juopporetku. Silti jokainen sodassa 2016 kaatunut tuntuu pahalta. Lukukokemus on ahdistava ja takaraivossa jyskyttää "mitä jos?".

Toivottavasti tämä pysyy fiktiona kansien välissä.

Hauska yksityiskohta ja yhteys kirjaan löytyi tosielämästä. Olin juuri ennen kirjan aloittamista viettämässä iltaa Lahden satamassa, samassa ravintolalaivassa johon Juhani Teräs seurueineen päätyy ja vieläpä siellä alakerran kabinetissa mutta ihan asiallisissa tunnelmissa. Sota 2016 ansaitseekin lahtelaisena teoksena ylimääisen kunniamerkin lukukokemusteni joukossa. Tuttuja tapahtumapaikkoja lukee aivan erilaisin tuntemuksin kuin tuntemattomia, oli ne kuvailtu miten hyvin tahansa. Kirjan kansikin erottuu edukseen julman kauniina.

Kapteeni käskee: Lue!

lauantai 16. elokuuta 2014

Oodi kaupungille

Mark Helprin: Talvinen tarina

- Herra Marratta, Virginia vastasi melkein vakavana. - Minä uskon, että muutaman vuoden kuluttua muutkin kuin kukko kiekuvat kahta tuhatta. Kaikki kiekuvat sitä.
-Siksikö että se on tasaluku? Hardesty kysyi ja siirtyi lähemmäksi.
- Ei, Virginia sanoi melkein vapisten, sillä hän halusi Hardestyn tulevan lähemmäksi mutta häntä pelotti. - Ei siksi että se on tasaluku.
- Siksikö että nämä kummalliset talvet lakkaavat?
- Siksi että nämä kummalliset talvet lakkaavat.
- Ja kaupunki muttuu?
- Niin, kaupunki muuttuu.
- Entä jollei se muutu?
- Se muuttuu.
- Miksi?
-Vaikkei yhtään mitään tapahtuisi, huojennus muuttaa kaiken, samoin kuin odotusten vaikea kouliminen. Se muuttuu, sen minä tiedän. 
Vuosikymmeniä aiemmin New York oli roistojen, herrasväen, automobiilien, rekiretkien, huijarien sekä kylmien talvien kaupunki. Peter Lake on murtovaras ja Beverly Penn kuolemansairas. Kahden sielun rakastuminen aloittaa vuosikymmeniä kestävät tapahtumat, mitkä ovat jo ensimmäisiltä sivuiltaan asti hengästyttävää luettavaa. Ihmeellisiä tapahtumia kaupungissa, jossa pilviverho voi tuhota tai luoda jotain. Aurinko ei ole pelkästään valoa sarastuksen ja iltahämärän välissä.

Talvisen tarinan takakansi -ainakin tämä lukemani leffakansiversio- antaa ymmärtää koko kirjan olevan Peterin ja Beverlyn tarinaa. Se onkin vain alku, ja tarinassa on monia muitakin henkilöitä. Peter ja Beverly pysyvät kuitenkin lukijan ajatuksissa aivan kirjan loppuun asti. Toisaalta ymmärrän miksi takakanteen on valittu varsin suppea kuvaus: Talvinen tarina on juoneltaan ja idealtaan niin moninainen, ettei sitä kannata lähteä avaamaan liikaa etukäteen. Parasta on antaa lukijan kokea se itse.

Lukukokemuksena Talvinen tarina oli hämmentävän ilahduttava. Lähes 900 -sivuisena se vaati kärsivällisyyttä ja tarinan ilmaisu pakotti lukemaan sen rauhallisesti nautiskellen. Tätä ei ole tehty ahmittavaksi. Mark Helprin on kirjoittanut Talvisen tarinan rakastelemalla tekstinsä ja tarinansa kanssa. Sellainen tunne minulle tuli ja se oli mukava tunne enkä kokenut olevani tirkistelijä, ainoastaan onnellinen saadessani lukea lopullisen tuotoksen.

Talvisen tarinan alussa on sisällysluettelo, josta osien ja lukujen nimistä voi saada pientä osviittaa tulevista tapahtumista. Liikoja odotuksia ja arvauksia ei kannata tehdä: vielä 20 sivua ennen loppua en osannut arvata miten kirja päättyisi.

Talvinen tarina on ilmestynyt alun perin 1983. Se kuvasi silloin oman aikansa menneisyyttä ja tulevaa, nykypäivänä luettuna kokonaan menneisyyttä. Menneisyyttä, jossa magia jaksaa kantaa vuosikymmenten läpi, eikä vuosituhannen vaihtuminen tuota pettymystä tai absurdeinkaan tapahtuma syö Talvisen tarinan uskottavuutta. Mitä vain voi kertoa, kun tuntee kaupungin salaisuudet ja valkean hevosen.

Ilman elokuvaa kirja olisi jäänyt minulta täysin pimentoon. Ja onneksi en käynytkään katsomassa elokuvaa, sillä siihen on ymmärtääkseni tehty liikaa muutoksia kirjan tapahtumiin. Onneksi Talvinen tarina oli hyllyssä kun aloitin kesäloman. Onneksi luin sen.

Talvinen tarina on elokuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

torstai 14. elokuuta 2014

Helpotusta koti-ikävään

Hani, mä olen kotona! Long time no see (no, ei ainakaan sisäpuolelta) Isku Areena!

Eilinen päätti pitkän kuuman sekä ennen kaikkea lätkättömän kesäni. Pelicans avasi harjoituskauden kotihallissa kaukaa Siperiasta tullutta jengiä vastaan.


Pelicans - Sibir Novosibirsk 5-3 (harjoitusottelu)


Tästä lähtee!
KHL:ssä pelaava Sibir on tuttu vastustaja: joukkue on pelannut ennenkin kauden alla Lahdessa. Pisteitä harjoitusotteluissa ei jaeta, mutta senkin edestä pelikokemusta kesän harjoittelun jälkeen. Katsojille puolestaan on jännittävää nähdä oma joukkue ensimmäistä kertaa tositoimissa. Huomio kiinnittyy erityisesti uusiin hankintoihin ja joukkueen yleisilmeeseen. Jos luistin kulkee, alkaa vasen käsi ojentaa jo jäälle Kanada-maljaa.
Taukokortti oli kierrätetty keväältä.
Illan turkoosi teema jäällä oli varovaisen alun jälkeen rohkea pelaaminen, eikä vastustajaa lähdetty turhaan kumartelemaan. Muutaman tunnustelun jälkeen Isku Areenan uusi joustokaukalo pääsi toimiin. Ne kunnolliset pommit kuitenkin jätettiin vielä varastoon.

Illan teema katsomon puolella oli kerrospukeutuminen. Pyöräilin hallille fanipaidassa, sen alla oli ohut pitkähihainen ja hyvin tarkeni polkea, eikä tullut kuumakaan. Kovin kauaa ei kaukalon laidalla tarvinnut odotella ennen kuin kaivoin repusta ohuen fleecen. Kolmannessa erässä otin käyttöön kynsikkäät. Pörrösukat pysyivät repussa kotiin asti. Iso peukku kaikille niille jotka pystyivät seuraamaan matsin loppuun t-paidassa. Harvemmin jengi lähtee erätauolla ulos lämmittelemään.
Huikopalaksi pikkaisen maggaraa.
Mutta takaisin itse peliin: yllätyin positiivisesti. Luistin kulki paremmin kuin tähän aikaan olin odottannut ja peli-ilme henki yhtä aikaa sekä rauhallista osaamista että rohkeaa halua yrittää ja laittaa itsensä likoon. Ennen kaikkea jäällä oli joukkue. Tästä on vielä matkaa tiukkoihin pistetaisteluihin ja pudotuspeleihin, mutta hyvältä näyttää. Eilisen perusteella Pelicans tulee kaudella 2014-15 olemaan ennen kaikkea taisteleva joukkue. Suurista tähdistä viis, jengi on täynnä turkooseja sydämiä joista kuka tahansa voi nousta ottelun sankariksi. Enkä yritäkään väittää olevani jotenkin puolueeton kirjoittamaan edelliset lauseet.
Paikalle oli saapunut mukavasti katsojia.
Pelicansin hyökkääjistä voisi nostaa esiin useammankin miehen, mutta annan ottelun kunniamaininnan maalivahtiosastolle. Kevään 2012 finaalin jälkeen hieman pimentoon jäänyt Janne Juvonen torjui Pelicans -maalilla isännän ottein. Vilpittömästi toivon nuorukaiselle rutkasti lisää peliminuutteja tulevalla kaudella.

Sibirin näkyvin pelaaja oli #51 joka istui jäähyllä ainakin viidesti.
Hallin toisessa päädyssä oli tilaa.
Parinkymmenen minuutin matka Isku Areenalle sekä sinne saapuminen saivat minut muistelemaan kaiholla viikon takaista vierailua Ouluun: kunnollisia pyöräteitä joka paikkaan, ei turhia korotuksia risteyskohdissa. Tasaisen Pohjanmaan etuna myös helppo rullaus eteenpäin vähäisellä polkemisella. Lahdessa jokainen risteys on renkaan surma kun jalkakäytävältä pudottautuu suojatielle ja sitten takaisin. Lisäksi olen sen verran vainoharhainen pyöräilijä että haluan laittaa kulkuneuvoni kiinni. Pyörätelineeseen, aitaan, puuhun, ihan mihin tahansa ettei se lähde helpolla kenenkään muun kuin minun matkaani.

Toistaiseksi en ole onnistunut bongaamaan Isku Areenalta ensimmäistäkään pyörätelinettä tai kylttiä, mikä osoittaisi virallisen pyöräparkin. Hirtin menopelini kiinni aitaan. Lahti on kiekkokaupunki, mutta pyöräilykaupungiksi siitä ei ole. Ehkä joskus myöhemmin.
Loppukättelyt. Kiitos vierailusta Sibir ja turvallista kotimatkaa!
Huomenna perjantaina Pelicans kohtaa Bluesin. Itse en pääse pelipaikalle, mutta lähde sinä kannustamaan mastokaupungin joukkue voittoon! Matsi alkaa klo 18:30 ja lippuja saa ovelta. Aikuiset 10€, lapset 5€ ja kausikorttikin käy.

Lätkä on parasta livenä!