tiistai 31. joulukuuta 2013

TOP-5 kirjat 2013

Pähkinäkukkulalla on nyt takana ensimmäinen kokonainen kirjavuosi ja on aika rankata sen parhaimmisto. Kirjan julkaisuvuodella ei ole väliä, mukaan pääsevät kaikki ne teokset jotka esittelin vuonna 2013 kirjailijan kotimaasta tai genrestä riippumatta. Ehdokkaat ovat siis:

Joyce Carol Oates: Blondi
Helena Waris: Talviverinen
Jan Guillou: Sillanrakentajat
Anna Godbersen: Erheitä
Johanna Sinisalo: Sankarit
David Mitchell: Pilvikartasto
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Elisabet Aho: Valkea kuin uni
Kari A. Sihvonen & Aapo Rapi: Kuolleiden urheilijoiden seura
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Stephenie Meyer: Vieras
Patricia A. McKillip: Unohdettu Ombria
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki
Elisabet Aho: Lilly
E L James: Fifty Shades -Sidottu
Kristiina Vuori: Siipirikko
JRR Tolkien: Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Panu Rajala: Unio mystica -Mika Waltarin elämä ja teokset
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..."
Mika Waltari: Turms, kuolematon
Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä
Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa
Andrei Pajanne: Autuaiden saari
Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Leif GW Persson: Ken lohikäärmeen surmaa

Yhteensä 28 luettua kirjaa. Huomattavasti vähemmän kuin peruskirjabloggaajalla, mutta juuri se määrä minkä muilta ajanvietteiltäni ehdin lukea. Yllättävän monta kirjailijaa edustettuna vähintään kahdella teoksella. Top vitosta valitessani ratkaisevinta oli se millainen fiilistä kirjasta jäi minulle ja on yhä, mitkä näistä lukisin uudelleen tai mitä suosittelen kysyttäessä.

Viime vuoden lempikirjani, linkkeineen alkuperäisiin esittelyihin, ovat:


Sija 5. Helena Waris: Talviverinen
Talviverinen pääsee mukaan listalle syksyn uusintaluennan ansioista, jolloin kävin koko trilogian läpi. Rakastuin Pohjankontuun jo Uniin piirretyssä polussa ja menetin sille lopullisesti sydämeni saavuttaessani toistamiseen Talviverisen lopun, hetkellä jona kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Talviverisestä tuli ihana huipennos vanhojen mahtien suojelemalle tarinalle eikä sen alkuperäisestä, pirstalemaisesta vaikutelmasta ollut enää tietoakaan. Toimii varmasti myös vielä kolmannella lukukerralla. Lue sinäkin, lue koko setti kerralla nyt kun se on saatavilla.


Sija 4. Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..."
Ville Haapasalo on ilmiö myös Suomessa, viimeistään tämän kirjan ansiosta. Onko tarina totta vai ei, sillä ei ole väliä kun kirjan parissa viihtyy tekstin ja ulkoasun lumoissa. Autenttisen kokemuksen takaamiseksi tämä pitäisi lukea kellarissa pipo päässä, vodkaa naukkaillen ja käden haroessa suolakurkkuja suoraan purkista.


Sija 3. Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Kliimaksia kliimaksin perään, piti otteessaan alusta loppuun sekä kampitti Sinisalon uusimman. Spoilaamisen pelossa ei enempää ylistystä, vaikka sitä ansaitsisi.


Sija 2. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Muisto vedestä
Joitain päiviä sitten Teoksen FB-sivulla oli katkelma Teemestarin kirjaa. Tunnistin tekstin heti, en vain enää muistanut kuinka kaunista se oli. Yllätyin, vaikka ei olisi pitänyt. Muistan edelleen sen ensimäiseltä lukukerralta mieleen jääneen lauseen. Nyt tuntuu siltä, ettei tarinan kokeminen uudelleen enää riitä, vaan tämä pitäisi saada myös omaan hyllyyn. Sisäinen romantikkoni kaipaa yleensä tarinaan siirappia, tässä sellainen olisi ollut jo liikaa.


Sija 1. Andrei Pajanne: Autuaiden saari
Se tunne, se koputtelee yhä ajatuksiani, hyppii trampoliinilla aivosaarellani, puhaltelee siellä saippuakuplia ja kurottelee kohti tähtiä. Omena maistuu kielellä...
Luenko enää koskaan vastaavaa mielikuvituksen sekä rakkauden ilotulitusta? Kohtaanko milloinkaan ensimmäisten joukossa yllättävää tarinaa? Onneksi tämän voi lukea uudelleen. Nyt pitää vielä rauhoittua, unohtaa ja tulla löydetyksi taas joskus myöhemmin.



Näillä ajatuksilla kohti kirjavuotta 2014!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Yllättävän hyvä dekkari

Leif GW Persson: Ken lohikäärmeen surmaa

Yhdeksän henkilöä, joista vain yksi oli oikea poliisi. Muuten joukkoon kuului täydellinen suomalaisjuntti, chileläinen, venakko, nuori nokikana, lepakko, tanhupetteri, sekä vanha kunnon Lars Puupää Alm, vaikeasti kehitysvammainen jo syntyessään. Mihin poliisikunta oikein oli menossa, Bäckström ajatteli.
En yleensä lue dekkareita. Edellinen kosketukseni genreen oli kesältä 2010, useamman sattuman kautta. Olin kymmenen kilometrin korkeudessa ja pukeutunut t-paitaan missä luki "Jag hör röster". Ei ehkä se järkevin valinta lentokoneeseen... ja kuinka ollakaan: Qantasin stuertti osasi ruotsia, aloitti small talkin ja kuultuaan kotimaani katosi hetkeksi. Mies palasi mukanaan suomenkielinen pokkari Kuolema kulisseissa, jossa oli kolme Maria Lang -dekkaria. Kaveri luki ne ensin, enkä ihastunut itsekään. Tykkään arvoituksista silloin kun voin lukijana olla mukana ratkomassa sitä. Mutta en vain jaksa innostua siitä kenties kaikkein perinteisimmästä salapoliisiromaanista missä etsivä kokoaa epäillyt lopussa yhteen ja kertoo miten rikos tehtiin ja paljastaa syylliseksi sen kaikkein vähiten epäilyttävän henkilön.

Ken löhikäärmeen surmaa oli kaverin suositus samalla kun lainasin Turms, kuolemattoman. Leif GW Perssonin nimi oli minulle jotenkin etäisesti tuttu. Kirja odotti lukuvuoroa parisen kuukautta ja päätin tarttua siihen Autuaiden saaren jälkimainingeissa. Ikuinen rakkauskertomus kolkuttaa yhä takaraivossa ja kaipasin kovasti jotain aivan muuta luettavaa. Enkä siinä suhteessa joutunut pettymään lukemaani:

Ei ole helppoa olla Ruotsin paras (*ironiaa*) poliisi Evert Bäckström. Lääkäri on määrännyt miehen alkoholittomalle ja terveelliselle ruokavaliolle juuri kun ratkaistavaksi tulee tapaus mikä vaikuttaa tavalliselta juoppomurhalta. Keissi paljastuu paljon laajemmaksi ja sekalainen poliisikunta yrittää ratkaista sitä kilpaa ja toisiaan nokitellen. Jokaisella on oma suosikki epäiltyjen joukossa, mutta kuka on oikeassa ja ymmärtää vihjeet?

Perusdekkari siis kyseessä, mutta erittäin viihdyttävästi kerrottuna ja herkullisilla hahmoilla -jos vain sopeutuu kirjan räävittömään tyyliin. Jollain kummalla tavalla Evert Bäckströmistä ei voi olla pitämättä, ei vaikka mies olisi saanut syytteet vähintään työpaikkakiusaamisesta, rasismista, seksuaalisesta häirinnästä sekä virka-aseman väärinkäytöstä, mikäli kollegat olisivat kärryillä hänen ajatuksistaan tai kaikista tekemisistä. Toisaalta, ei Bäckström ole tarinan ainoa salakavala poliisi, eikä se tarinan fiksuinkaan tyyppi. Sellaista ei taida edes olla olemassa.

Reilu neljäsataa sivua oli mukaansa tempaavaa luettavaa ja toimi juuri ajoituksensa takia, se oli täydellistä vastapainoa rakkauskertomukselle. Kirjassa on myös mukavasti Suomi -viittauksia ja juoni pysyy ihan uskottavasti kasassa genren koukerot huomioiden. Mikään maailman paras kirja Ken lohikäärmeen surmaa ei ole, mutta sopii sairaan huumorin ja nokkelan sanailun ystävälle vaikkapa rantalukemiseksi. Loppuratkaisu on hieman liian perusdekkarimainen, osittain senkin takia että murhaajaan viittaava ratkaiseva vihje on ollut ilmeisen mahdoton kääntää suomeksi molemmissa merkityksissään ja murhaaja vetäistään esille takavasemmalta.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Pukin konttiin neulottua

Jouluaatto meni ja oletan että paketit on jo avattu, enkä pilaa enää kenenkään jännitystä. Tässä siis katsaus pukin pikku apulaisen tämän joulun aikaansaannoksiin.

Novita 7 Veljestä lehti 2012, suunnittelija Minna Metsänen. Lanka: 7 Veljestä.
Pipon saaja halusi sinimustan pipon. Käytin mustaa sekä sinisen kirjavaa raitalankaa, mikä teki lopputuloksesta kaksiväristä pirteämmän. Kuvio on aiemmin huivista tuttua siksakkia, helppo ja nopea tehdä.

Novita Syksy 2011, suunnittelija Anna-Maija Immonen. Lanka: 7 Veljestä.
Pitkät kynsikkäät helmineuletta. Tehty toiveen "harmaat tai keltaiset kynsikkäät" perusteella, ja jos minulle ei esitä ihan ehdotonta väritoivetta, on lopputulos yllä olevan kaltainen. Näitä varten kyselin mittoja lahjan saajan kädestä, jotta sain aikaan mahdollisimman hyvin istuvat kynsikkäät. Varrella on pituutta niin paljon, että ne yltävät kyynärpäihin.

Novita Syksy 2010, suunnittelija Minna Metsänen. Lanka: 7 Veljestä.
Muksulle tehty villatakki. Alkuperäinen ohje on tehty kirjavasta langasta, mutta juuri sitä sävyä ei ollut enää saatavilla ja halusin kokeilla toteutusta hieman eri väreillä. Pienelle ihmiselle on kieltämättä mukava neuloa kun saa äkkiä valmista!

Novita Kevät 2013, suunnittelija Susanna Mertsalmi. Lanka: Kelo ja Teddy.
Tästä kuvasta ei välttämättä ihan heti hoksaa mitä siinä on, nimittäin kaulaliinan ja hupun yhdistelmä. Huppu on tuossa ylhäällä niin että kasvot katsoisivat vasemmalla. Ja kaulaliina on hieman taiteltuna alempana. Kuvassa ei ole optista harmaa, vaan huppu on kiinni kaulaliinan melkein toisessa päässä. Kun tämä puetaan päälle, kiedotaan tuo pidempi liinapää kaulan ympärille ja lyhyempi saa olla edessä.
Ja vielä lähikuvaa pörröisestä huppuhuivista. Alkuperäinen ohje on yksivärinen. Keloa ja Teddyä ei löytynyt yksi yhteen lahjan saajan lempiväreissä, joten yhdistin mustan Teddyn ja vihreänkirjavan Kelon. Vielä lankakaupassa yhdistelmä arvelutti, huomasin kuitenkin pian että toimivat moitteetta yhteen ja lopputulos on ihanan paksu ja pehmeä.


Nyt voikin ruveta suunnittelemaan seuraavan joulun neulelahjoja...

maanantai 23. joulukuuta 2013

Lumikki paahteessa

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

"Olipa kerran tyttö, jolla oli salaisuus."

Lumikki Anderssonin tarina jatkuu helteisessä Prahassa. Valkea kuin lumi on suoraa jatkoa Punainen kuin verelle. Rentouttava irtiotto Suomesta ja edellisistä tapahtumista, maisemanvaihdos Keski-Eurooppaan muuttuu arvoituksen ratkonnaksi sekä eloonjäämiskamppailuksi kun Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka kertoo olevansa hänen sisarensa. Arvoituksen keskiössä on myös salaperäinen, eristyksissä elävä uskonlahko. Näiden jälkeen lukija laskee nopeasti yhteen ja pystyykin jo päättelemään kirjan juonen, eikä siinä ole Punaisen kaltaisia yllätyksiä vaan tapahtumat etenevät kuten lukija ennakoi.
Jälleen erittäin pätevä ja kaunis kansikuva.
Valkea kuin lumi ei kuitenkaan ole huono kirja. Simppelin juonen puutteet korvaa sujuva kerronta, johon uppoutuu mielellään. Uskonlahko -jutun rinnalla kulkee myös toinen, Lumikin menneisyyttä avaava mielenkiintoinen tarina. Valkeassa on myös hitunen erotiikkaa. Monista aikuisten kirjoista poiketen nämä kohtaukset on kirjoitettu kauniisti, eikä lukijan tarvitse tuntea myötähäpeää kirjailijaa kohtaan -tämä on tasokasta kirjallisuutta, ei mikään Fifty Shades of Grey jonka jo pelkkä mainitseminen tuntuu loukkaukselta Salla Simukkaa kohtaan. Valkea on viihdyttävä ja nopeasti luettu jatko Lumikin tarinaan, mutta  aivan alussa olisin luottanut enemmän lukijan muistiin ja jättänyt Punaisen juonilyhennelmän pois.

Lumikin tarina on päätöstä vaille valmis. Odotan ja toivon että Musta kuin eebenpuu olisi sarjan paras osa. Sen kerronta jatkaa toivottavasti -ja varmasti ellei ihmeitä tapahtu- samalla tasolla ja toivon juonen olevan vieläkin parempi kuin Punaisessa tai Valkeassa. Esittelyn perusteella en ole vielä erityisen innostunut, maltillisen odottava korkeintaan. Ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka erittäin varmalta ja osaavalta pohjalta Salla Simukka lähtee päätösosaan. Ainakin luvassa on niitä kaipaamiani satujuttuja, joita Valkeassakaan ei viljelty kovin runsaasti.

Yhtä tärkeä kuin sankari, jopa tärkeämpi tarinan kannalta, on hänen vastavoimansa. Paha. Mahtava, käsittämätön, julma, puistattava pahuus, joka vetää kansan huomion puoleensa magneetin tavoin. He tahtoisivat kieltää pahan olemassaolon, mutta samalla se kiehtoo heitä. He ahmivat pahuutta, kunnes voivat pahoin. He haluavat että joku tulee ja poistaa pahan. He haluavat sankarin.
Tehokasta sankaritarinaa ei kuitenkan synny ilman sivullisia uhreja. Joidenkin on kuoltava, jotta pelastetut olisivat sitäkin arvokaampia.
Vasta kuolema tekee todellisen sankaritarinan.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Toista kertaa kirveen terällä

Eilen oli jälleen Pelicans -pelipäivä. Edellisestä vierailusta Isku Areenalle oli vierähtänyt yli jo kuukausi. Tästä menee kiitos loistavasti ajoitetulle lomamatkalle (ups, varasinpa reissun juuri sille viikolle kun Kärpät tulee Lahteen) ja vähemmän toivotulle tuliaiselle (sairastuminen esti jo aiotun Hifk -pelin). Sanotaan että hyvää kannattaa odottaa. No, ei aina. 

Ennen pelikaanianalyysiä muutama ei-niin-kiekollinen bongaus Isku Areenalta:

Kun aukaisee silmät ja katsoo ympärilleen voi huomata yllättäviä asioita. Huomasin vihdoin Snackpointin pöperöt Areenan valikoimissa. Tätä ennen olin syönyt pelkkiä lihiksiä ja kaivannut Lättyä & lämäriä, mutta vihdoin tiedän mistä sen saa, nimittäin A-katsomojen takaa. Etsivä löytää kun lähtee hieman kauemmas kiertelemään.

 Tämä fanishopin mallinukke... oli pakko napata kuva. Pahoitteluni, mutta stailaisin sen uudelleen. Olen kyllä käytettävissä jos kutsu käy!

Raaka-aine esiintyi erätauolla. Hyvä meininki. Ei hassumman kuuloista musiikkia.


Lahtikiekon Hall of Fame jäi melkein näkemättä. Olisikohan sen voinut sijoittaa vielä keskeisemmälle paikalle kuin pääaulan takanurkkaan? Kieltämättä tyylikkäämmän näköinen kokoelma kuin Tampereen jääkiekkomuseon vastaava.


Pelicans - Tappara 1-4

Kauteni alkoi kirvesrintojen vierailulla Lahteen ja se myös päätti kotiottelukauteni ennen joulutaukoa. Kun niskassa on jo 9 tappiota, niin ei se mairittele turkoosia sydäntä. Jäällä nähtiin muutamaa yksilöä lukuun ottamatta niin flegmaattinen joukkue, että häviö oli täysin ansaittu. Ketutti hävitä ja niin ketutti varmasti joukkuettakin.

Mutta eivätkö pelaajat haluaisi mieluummin voittaa? Mitä siellä kopissa pitää tapahtua jotta ajatus voittamisesta muuttuu jälleen teoksi ja todeksi? Koska kiekko lakkaa polttamasta lavasta ja syötöt osuvat jälleen kohdilleen? Milloin meillä on voittava, haamutorjuntoja tekevä maalivahti?


Katsomossa näkyi paljon turkoosia, valitettavasti vain tyhjien penkkien muodossa. Matsin jälkeen tunteet purkautuvat pettymykseen myös twitterissä, jossa useampikin lahtelainen purki turhautumista ja vaati valmentajaa vaihtoon. En tekisi vielä sitä liikettä, mutten toisaalta tiedä:

Onko valmennuksella ja pelaajilla toistensa luottamus?
Yhdessä on kivempi edetä yhteisen asian eteen kuin yksin, vaikka jokainen viime kädessä vastaakin omasta osuudestaan kaukalossa. Pelicans -perhettä koetellaan ja lujaa.

Horjuuko perhe vai seisooko se yhtenä rintamana?
Perheeseen lasken myös fanit, vaikken pystykään itse näyttämään sitä paras mahdollista esimerkiä huutamalla ääntäni käheäksi jokaisessa kotipelissä. Yritän kuitenkin kovasti pitää asenteen positiivisen puolella ja lähteä uuteen pelipäivään puhtaalta pöydältä voittoa kohti ja twiittailla mukavia.

Ja vielä vähemmän osaan kertoa:

Miten tämä kelkka käännetään kohti pleijareita?
Toivo ei ole menetetty, ainostaan pisteitä. Mutta jotain on tapahduttava.

Huominen määrää paljon, tai ainakin sen lähdetäänkö joulutauolle tappioputkessa vai ei...

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Rakkaudesta, merestä ja tähdistä

Andrei Pajanne: Autuaiden saari

Tätä kirjaa ei voi kuvailla järjellä, se pitää ottaa vastaan ja kokea sydämellä.
Tämä on sekä suositus että varoitus.

Kirjoitin Autuaiden saaresta jo kirjamessujutussa ja nyt olen saanut sen luettua. Oikeastaan luin kirjan viimeiset lauseet jo sunnuntaina, mutta muutaman päivän hengähdystauko sekä ajatusten kokoaminen sen jälkeen oli tarpeen. Ja silti ei saa sanottua kaikkea. Tämä juttu on kirjoitettu samalla periaatteella kuin aiemmatkin kirjajuttuni, mutta sen lisäksi laitoin kommenttina ajatuksia ja huomioita tarinasta ja henkilöistä -näihin sisältyy huomattavia juonipaljastuksia, joten lue ne vain jos kirja on jo sinulle tuttu. Kirjailija toivoi palautetta ja tarina herätti paljon ajatuksia, joten annan sitä mielelläni.
Ensimmäinen signeerattu kirjani!
Mutta asiaan: messujen jälkeen odotukset tätä kirjaa kohtaan olivat suuret, toisaalta pelkäsin hankkineeni tiiliskiven painon verran jotain mikä vain ei voi saavuttaa tajuntaani. Halusin niin kovasti lukea hyvän tarinan. Nähtyäni Autuaiden saaresta pari ylistävää arviota (joista uskaltauduin oikeastaan lukemaan vain otsikot), laitoin sormet ristiin ja toivoin olevani samaa mieltä kriitikoiden kanssa. Sitten huokaisin syvään, otin kirjan hyllystä ja aloin lukea...

Autuaiden saaren päähenkilö on Andreas. Miehen elämä on pisteessä jossa hän on täysin hukassa, niin henkisesti kuin fyysisestikin: lentokone putoaa mereen ja eloon jää vain rakkauden salaisuutta vuosia etsinyt Andreas. Kun lapsuudesta tuttu tähti välkkyy pimeällä taivaalla on aika nukahtaa meren syliin... ja herätä saarella. Mikä se saari sitten on, mitä siellä tapahtuu ja miten Andreaksen käy, se on parempi selvittää itse lukemalla kirja. Mutta kokonaisuus todella on kertomus rakkaudesta ja maailmankaikkeuden historiasta sekä paljon muustakin, kuten aiemmin kirjoitin. Tarinasta nauttii eniten kun siitä tietää etukäteen mahdollisimman vähän.
Tähtiä. Lisää kansien välissä, samoin rakkautta ja merta. Sekä Meri.
Autuaiden saari on yllättävintä mitä olen pitkään aikaan lukenut. Se on hengästyttävä, kaunis tarina rakkaudesta. Se vetoaa sydämeen ja saa ajattelemaan asioita uudella tavalla kun uskaltaa antautua tarinan vietäväksi. Juuri kun luulee tietävänsä mitä tapahtuu, tapahtuu jotain odottamatonta vaikka Andreaksen kokemuksissa on niin paljon tuttua. Tuhat sivua ei missään vaiheessa tuntunut urakalta, ei vaikka kirjassa on paljon dialogia ja puhutaan yhdestä ainoasta aiheesta. Tämä on historiaa, mytologiaa, tieteiskirjallisuutta, matematiikkaa, tähtitiedettä, biologiaa, lääketiedettä ja uskontoa. Rakkautta. Kuulostaa sekametelisopalta mutta tässä on rusinat ja muut hedelmät kohdillaan, kokonaisuus toimii ja yksityiskohdat soljuvat toisiinsa kiinni. Rakkaudella.

Onneksi Autuaiden saaren kieli on perinteistä kerrontaa, ei mitään turhaa sanoilla kikkailua mikä veisi turhaan pohjaa pois suurilta ajatuksilta ja tekisi lukemisesta liian raskasta. Asiat ja sanoma selitetään ymmärrettävästi, kuitenkaan lukijaa aliarvioimatta. Tarinan matemaattiset selitykset eivät ole ihan ominta alaani, mutta pysyin hyvin kärryillä niissäkin, ainakin sen verran ettei punainen lanka kadonnut kesken matkan. Pidin erityisesti (maailmankaikkeuden) historian ja evoluutiobiologian osuudesta, mikä kohosi aikamoisiin korkeuksiin.

Kysyin messuilla Andrei Pajanteelta että eihän kirjassa nyt vaan ole liian helppoa loppuratkaisua, tyyliin "tämä kaikki oli vain unta ja se siitä" (mikä kieltämättä oli ensimmäinen ajatus kun juonena on mereen nukahtava ja tavallisesta poikkavassa paikassa heräävä mies) ja vastaus oli että ei ole. Eikä ollut. Olen siis erittäin tyytyväinen ettei minua huijattu! :) Kirjasta jäi sellainen fiilis että näin sen pitikin päättyä.

Kerrankin kävi niin, että pääsin lukemaan hienon kirjan ensimmäisten joukossa. Etsin ja löysin. Toivottavasti mahdollisimman moni muukin lukija löytää Autuaiden saaren, niin Suomessa kuin ulkomailla. Tämä tarina on universaali ja koskettaa.


Andrei Pajanne on kirjoittanut parhaan kirjan, mitä olen tänä vuonna lukenut. Suosittelen!

Kansikuvaa paperikannen alla

Hitaat ovat siivet pelon,
vahvat rakkauden,
valkeina ne kiidättävät lailla joutsenen,
saan katoavan hetken,
mut' menetän ikuisuuden,
sylissä meren,
rauhallisuuden.


-----------------------
Lisäys 26.6.2014.
Autuaiden saari on Lastukirjastojen ensimmäinen lukuvinkkini. Tarkista kirjan saatavuus.

torstai 5. joulukuuta 2013

Nainen joka kesytti hevosen, leijonan sekä suden ja teki kaiken muunkin.

Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa

Luolakarhun klaanista tuttu Ayla on matkannut jääkautisen Euroopan sekä viiden kirjan halki, saanut puolison ja lapsenkin. Nyt on aika kouluttautua zelandoniksi, sen ajan papin ja lääkärin yhdistelmäksi.  Koulutukseen kuuluu retkiä luolasta toiseen, emon laulun ja tarinoiden opettelua, valvomista, taivaankappaleiden merkitsemistä... kaikkea tätä kun odottelee hetkeä jolloin emo kutsuu palvelijakseen.
Aylan tarinan parhaat paukut on käytetty jo niissä sarjan ensimmäisissä osissa, eikä Maalattujen luolien maassa ollut oikein mitään juonellisesti kiinnostavaa. Pidin niistä muutamista kohdista joissa koulutetaan Zelandoneja ja opitaan jääkauden ihmisen maailmankuvasta:

"Neljäs pääväri on kirkas", mies sanoi. "Kirkas on tuulen ja veden väri. Kirkas voi näyttää kaikki värit, niin kuin silloin, kun katsoo tyynen lammen pintaa ja näkee siinä kuvan, tai silloin kun sadepisarat säkenöivät kaikissa väreissä auringon kilossa. Sekä sininen että valkoinen ovat kirkkaan muotoja. Kun katsoo tuulta, se on kirkas, mutta kun katsoo taivaalle, näkee sinistä. Vesi on usein sinistä järvissä ja Lännen Suuressa Vedessä, ja jäätiköiden vesi on syvää ja heleää sinistä."

Ikävä kyllä muu kerronta on pitkäveteistä ja lukijaa aliarvioivaakin toistamalla samoja asioita ja alleviivaamalla itsestäänselvyksiä:

Kaikki eivät suhtautuneet näytökseen yhtä suopeasti. Marona, joka oli itse mielellään huomion keskipisteenä, tunsi kateuden heräävän sisällään ja kääntyi sanomaan serkulleen Wylopalle: "En tiedä, kuinka kukaan jaksaa olla kaiken aikaa tuollaisten likaisten eläinten kanssa. Kun menee lähemmäs Aylaa, huomaa, että hän haisee hevoselle, ja olen kuullut että hän nukkuu suden kanssa. Inhottavaa."

Maronan nuiva, suorastaan vihamielinen suhtautuminen Aylaan tuotiin ilmi jo Luolien suojateissa ja silti kirjailija jaksaa muistuttaa siitä ärsyttävällä tavalla. Samoin Aylan erikoinen korostus, kesyn suden eläminen ihmisten kanssa... oikeastaan kaikki mainisemisen arvoinen ja vähänkin erikoinen asia Aylan matkan varrella tulee käytyä läpi uudelleen. Kirjailija on sarjaa työstäessään todella perehtynyt historiaan ja tietää millaisista punotuista astioista tai luulapioista hän kertoo. Toisinaan (tämäkin) kerronta menee liian pätemisen puolelle kohdissa, joissa kuvaillaan nykyisen tietämyksen kautta esimerkiksi kivistä siltaa joten yllä. Minun ajatukseni se heitti pois siitä maailmasta missä päähenkilöt elävät.

Luovutin Maalattujen luolien maan kanssa jo reilun kahdensadan sivun jälkeen ja luin loput kuutisensataa vähemmällä keskittymisellä, tylsien kohtien yli hypellen. Tätä vain ei pystynyt lukemaan kunnolla.

Loppuratkaisuna Maalattujen luolien maassa tarjotaan jo aiemmin luettua parisuhdekriisiä sekä nykyihmiselle itsestäänselvyyttä, tietoa siitä miten uusi elämä saa alkunsa (tämän Ayla aavisti muistaakseni jo ensimmäisessä kirjassa).  Lopun zelandonien kesäjuhlat muisttuvat kännisekoiluineen ja mustasukkaisuuskohtauksineen enemmän halpaa juhannuskomediaa kuin suurta tarinaa ihmiskunnan aamuhämärästä.

Pidin ensimmäisestä neljästä osasta, silloin joskus vuosikausia sitten kun ne luin, joten mitä ihmettä tälle sarjalle on sen jälkeen tapahtunut? Eniten minua ärsyttää ja raivostutta koko tarinan luettuani, miten sen taso laski loppua kohden ja mielenkiintoinen seikkailu muuttui tylsäksi. Ihan kuin joku olisi vienyt valtavan jäätelötötterön pikkulapselta joka on vasta ehtinyt maistella sitä -en tähän hätään keksi kliseisempää vertausta.

Niin pettynyt kuin Maalattujen luolien maahan olenkin, minun tekisi mieli noutaa kirjastosta Luolakarhun klaani ja tarkistaa kuinka paljon aika on kullannut muistojani siitä tarinasta. Haluaisin ottaa selvää miten suhtautuisin siihen tänä päivänä. En kuitenkaan tee niin, en ainakaan nyt, otan mieluummin riskin täysin uuden tarinan kanssa.