maanantai 28. heinäkuuta 2014

Superhyvät vauvasukat

Jos lähipiiriin on tulossa perheenlisäystä, tässä on mainio lahjaidea!
Novita Syksy 2012, suunnittelija Minna Metsänen. Lanka: Novita Wool.
Novitan lehti kehuu sukkien pysyvän hyvin "vilkkaammankin vauvan jaloissa". Kuulemani käyttökokemukset tukevat tätä, eli tässä on superhyvät vauvasukat. Ryppyvarsi tehdään oikeilla ja nurjilla silmukoilla, joten malli onnistuu jokaiselta joka osaa kutoa villasukan.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Sanomalehdistä kirjan päähenkilöksi

Tove Jansson: Muumipapan Urotyöt

Muumi-kirjat ovat edenneet jo neljänteen osaan. Tällä kertaa päästään vihdoin lukemaan Muumipapan muistelmia, joita on kirjoitettu aiempien tarinoiden taustalla.
Muumipapan tarina alkaa löytölasten kodin portailta. Sanomalehtiin ja paperipussiin kääritty pieni Muumipeikko ei mukaudu löytölasten kotia pitävän Hemulin sääntöihin:

Eräänä yönä näin unta, että tervehdin Hemulia häntä väärässä kulmassa, nimittäin seitsemänkymmenen asteen. Kerroin hauskan uneni Hemulille ja kysyin, suututtiko se häntä.
- Unet ovat roskaa, hän sanoi.
- Mistä sen tietää? minä tivasin. - Ehkä se Muumipeikko josta näin unta on oikea ja se Muumipeikko joka seisoo tässä on vain tädin unta?
- Valitettavasti ei! Sinä olet kyllä olemassa, sanoi Hemuli väsyneesti. - Minä en jaksa sinun kanssasi! Minä saan sinusta päänsärkyä! Mitä sinusta oikein tulee tässä epähemulimaisessa maailmassa?
- Minusta tulee kuuluisa, selitin totisena. - Ja aion muun muassa rakentaa talon pienille löydetyille hemulilapsille. Ja he saavat kaikki syödä siirappivoileipiä vuoteessa ja pitää tarhakäärmeitä ja haisunäätiä sen alla!

Muumipappa ottaa eräänä päivänä jalat alleen ja lähtee etsimään seikkailua sekä kuuluisuutta. Nuoren Muumipapan ystäviksi päätyy henkilöitä, joiden jälkikasvu on myöhemmin Muumipeikon ystäviä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei Muumipapan seikkailuista puutu kun eteen tulee vanhoja tuttuja sekä uusia ja outoja otuksia. Pieni kirjoitusvirhekään jokilaivan kyljessä ei haittaa jos se vain on merikelpoinen. Kaltaisteni vertikaalisesti rajoittuneiden lukijoiden riemuhetki koetaan kirjan loppupuolella kun Pikku Myy saadaan vihdoin mukaan tarinaan.

Muumipapan urotyöt täydentää Muumien maailman hahmogallegiaa ja valoittaa mukavasti tapahtumia menneisyydestä. Jäin miettimään Nuuskamuikkusen ja Pikku Myyn sukulaisutta, mikä mainitaan kirjassa... mitä kautta he ovat sukua? Onko Mymmeli Nuuskamuikkusen äiti vai kuka?

Satujen ystävänä on ihanaa lukea tapahtumista joita fysiikan tai logiikan lait eivät kahlitse. Muumien lukemiseen tulee nyt kuitenkin tauko, sillä vuoroa odottaa pari paksumpaa romaania. Jonain päivänä palaan jälleen Muumilaaksoon...


perjantai 18. heinäkuuta 2014

Seikkailu hehkuu kuin rubiini

Tove Jansson: Taikurin hattu

Mystinen hattu, pilvillä purjehtimista, viidakko Muumitalossa ja purjehdus hattivattien saarelle. Sitä on luvassa ennen Taikurin hatun loppujuhlia ja taikatemppuja. Muumien tarina jatkuu edelleen viihdyttävänä ja hauskana. Tässä kirjassa tavataan ensimmäisen kerran Mörkö sekä hauskasti replikoivat Tiuhti ja Viuhti, joilla on oma salaisuutensa.
- Äiti, sanoi Muumipeikko, keksi meille jotakin tekemistä! Me vain riitelemme, ja on niin kuuma!
- Niin, rakas lapsi, samoi Muumimamma. Minä olen huomannut sen, ja tuntuisi hyvältä, jos te olisitte jonkin aikaa poissa näkyvistä. Ettekö voisi muuttaa pariksi päiväksi luolaan? Siellä on vilpoisempaa, ja voitte tyyntyäksenne lekotella meressä vaikka koko päivän jos haluatte.
- Saammeko nukkuakin luolassa? Muumipeikko kysyi ihastuneena.
- Tietenkin! sanoi Muumimamma. Älkääkä tulko kotiin ennen kuin olette jälleen kilttejä!

Muumimamma ja Muumipappa ovat kirjallisuuden cooleimmat vanhemmat ikinä. Heiltä löytyy yösija ja ruokaa pienimmällekin Muumitaloon saapuvalle otukselle eikä kummallakaan ole mitään sitä vastaan jos oma jälkikasvu lähtee seikkailemaan. Mukaan suorastaan tyrkytetään eväät ja villahousut. Jos rannalta löytyy hylätty laiva osaa Muumipappa purjehtia ja ottaa koko köörin mukaan seikkailuun. Muumilaakson väki välittää toisistaan pienistä vioistaan huolimatta ja erityisesti niiden takia. Ovet pidetään yölläkin auki -ainostaan lähsitöllä liikkuva ilkeä mörkö saa kasaamaan esteitä ulko-oven eteen.

Voi mansikkahillo sentään, miksi luen näitä vasta nyt?

torstai 17. heinäkuuta 2014

Lukumaratonin antia

Eilinen lukumaraton tuotti seuraavan tuloksen:

Hopea-arkun metsästäjät 165 sivua
Muumipeikko ja pyrsötähti 156 sivua
Taikurin hattu 104 sivua
>>> yhteensä 425 sivua

Taikurin hattua en ehtinyt lukea loppuun, muiden opusten esittelyt jutun lopuksi.
Aamulla pilvinen taivas.
Viikonlopun ennustus povasi vielä hellettä, todellisuus lukumaratonin sääksi Lahdessa oli muutamaa vajaa 20 astetta ja pääosin pilvinen sekä sateinen. Eli täydellinen sää viettää aikaa kirjojen parissa. Suoritukseni alkoi aiotusti puoliltaöin unten mailla ja heräiltyäni aloitin Hopea-Arkun metsästäjillä. Iltapäivällä siirryin Muumipeikkoon ja pystötähteen. Kun aikaa oli jäljellä viitisen tuntia, oli Taikurin hatun vuoro. Kirjan olisi saanut helposti luettua maratonin aikana loppuun keskittymällä pelkästään siihen. Keksin kuitenkin illalla muutakin tekemistä, joten loppuun asti en päässyt. Laitoin hanskat tiskiin kymmentä minuuttia vaille puolenyön ja totesin että se oli siinä.

Yli neljäsataa sivua on kuitenkin määrällisesti suurempi saavutus kuin etukäteen arvelin. Pienikokoisten (ja Muumien tapauksessa myös kuvitettujen) kirjojen valinta maratonille oli hyvä ratkaisu. Suorituksena useamman kirjan lukeminen loppuun tuntui nopeammalta ja helpommalta kuin jos olisin päässyt tiiliskiven puoliväliin. Päivän tapahtumia miettiessä se ei, loppujen lopuksi, eronnut merkittävästi sateisesta lomapäivästä. Ilman maratonia olisin joka tapauksessa lukenut, mutta aikaa olisi mennyt myös tv-sarjoille jakson tai parin verran.
Illalla sinitaivas.
Piipahdin suoritukseni aikana useamman kerran Twitterin puolella ja ilokseni muitakin osallistujia oli liikkeellä #lukumaraton'illa. Yhdessä lukeminen oli hauska kokemus ja osallistun mielelläni joskus uudelleen. Lukutoukan ruokalista -blogille kiitokset emännyydestä!

*****

Tuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät

Tukkilaistyömaan palkkarahat anastetaan ja rosmojen perään lähetetään varsin sekalainen serurakunta: perähikiälle komennuksen saanut upseerikokelas, tohelo velho-oppilas, maankiertäjä, kirkonmies sekä änkyttävä jäljittäjä. Takakansi lupaa Hopea-arkun metsästäjistä: "synkkiä korpimaita samotaan niin Kalevalan kuin rillumareinkin hengessä". Kirjan kapoinen olemus puolestaan kertoo, ettei tässä nyt käsittämättömän pitkälle retkelle olla lähdössä.
Aloitin Hopea-arkun metsästäjät aamiaisella.

"Te siis tapasitte munkin idän keisarikunnasta", isä Jeremias kummasteli. "Se on todella kiinnostavaa. Olen lukenut paljon Idän kirkosta, mutta heidän hartaudenharjoituksiaan en ole koskaan päässyt näkemään. Poikkesivatko ne suuresti Yliherran kirkonmenoista?"
"No nyt mun täytyy pastorille myöntää, että mää en ihan kovasti ole kirkossa käynyt", Aapo sanoi ja teki heti perään siunauseleen, "vaikka uskova mies muuten oonkin. Vaan ei se Kutkutin paljon kirkonmenoja miettinyt. Irstas ja rasvanen ukko se oli, semmonen liuhuparta. Nuoren lihan perässä sinne oli tullu, vaikka munkithan mun tietoon elää selivvaatissa. Mää siitä sille sanoinkin, mutta kun se vaan mussutti omalla kielellään niin määhän potkasin sitä kulkusille."
"Kulkusille?" isä Jeremias ihmetteli. "Onko heillä kulkusia kaavuissa, sellaisesta en olekan kuullut. Ja kuinka te nyt sillä tavalla potkaisitte, niillähän on varmasti jokin syvästi uskonnollinen merkitys..."
"No ei niille kulkusille", Aapo sanoi vaivaantuneena. "Siis niinkun perhekalleuksille."
"Kantoiko hän siis mukanaan sukunsa pyhäinjäännöksia? Sellaisten esineiden potkiminen on nyt ainakin suuri loukkaus!"
"Munille", Aapo ähkäisi. "Mää potkasin sitä munille. Ja mää kovin toivon, että pastori ei seuraavaksi kysy että minkä linnun munia ne oli."
Isä Jeremias hiljeni, ja hänen poskensa punehtuivat. Taavatti katsoi Aapoa nyrpeästi.
"Et sä sitä kyllä potkinut", Taavetti sanoi. "Jouduttiin me sen kanssa napit vastakkain sit loppujen lopuksi, mutta..."
Aapo huitaisi kädellään.
"Älä nyt viitti pilata hyvää tarinaa."
"Kuulkaa", isä Jeremias sanoi varovasti, "yksi asia minua jäi vaivaamaan. Mainitsitte, että munkki oli nuoren lihan perään. Mutta eivätkö idän munkit ole vegataristeja?"
Hopea-arkun metsästäjät lunasti odotukset ja oli hauska sekoilu Hurlannin kuningaskunnan metsissä. Palkkarahojen etsintä eteni vauhdilla eikä loppuratkaisu ollut sitä mitä ensimmäisenä olisi odottanut. Huumori on vaikea laji, ja tällä kertaa se naurattaa. Kiitos kuuluu ennen kaikkea (toisinaan ronskienkin) vitsien perustamiselle kirjan maailmaan ja hahmoihin. Pelkkä irrallinen piereskely ihan vaan piereskelyn ilosta ei olisi toiminut. Kunniamaininta myös hahmojen käyttämille murteille ja puhetyyleille. Ei niiden tarvitsekaan olla yksi yhteen kopioita oikeista murteista, tärkeintä on että ne ovat uskottavia hahmojensa suussa.

Hopea-arkun metsästäjät julkaissut Kuoriaiskirjat oli minulle uusi tuttavuus. Ensitapaaminen taas sen verran miellyttävä että luen jatkossakin heidän tuotantoaan. Suosittelen!



Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Piisamirotta kohotti kuononsa kuistin ikkunaan ja tuijotti synkkänä ulos pimeyteen. - Tämä ei ole mikään luonnollinen sade, hän sanoi.
- Eivätkö kaikki sateet ole luonnollisia, ihmetteli Muumimamma.
Piisamirotta oli hetken hiljaa, sitten se kastoi surullisena viiksensä palmuviiniin ja sanoi: - Ei sitä koskaan tiedä... Ilmassa on jotain kummallista - aavistuksia... Minusta on tietenkin aivan yhdentekevää tapahtuuko jotakin vai ei, mutta on aivan varmaa, e t t ä jotakin tapahtuu.
- Jotakin kauhetata? kysyi Nipsu hätkähtäen.
- Ei sitä koskaan tiedä, sanoi Piisamirotta uudelleen. Maailmankaikkeus on niin suuri ja maailma niin hirveän pieni ja kurja...
- Minusta tuntuu, että meidän on parasta mennä nyt nukkumaan, Muumipeikon äiti sanoi äkkiä, sillä hän huomasi, että Nipsu alkoi väristä.
Niin käpristyi jokainen omaan erikoisasentoonsa odottamaan unta ja lämpöä.
Mutta aina aamuun saakka sadepilvet kiitivät taivaalla ja tuuli pieksi märkää puutarhaa ja satoi ja satoi ja satoi...
Matka Muumilaaksoon alkoi mansikoiden kera.
Luonnonmullitus Muumilaaksossa alkaa sateella ja muuttuu kuivuudeksi. Pyrstötähti on tulossa, selvittää Muumipeikko yhdessä ystäviensä kanssa. Vaan eipä hätää, Muumit selviävät mistä tahansa ja ennen pahinta on aikaa herkutella kakullakin.

Muumipeikko ja pyrstötähti tapahtuu hieman sarjan ensimmäisen osan jälkeen. Muumilaaksoon saadaan uusia hahmoja kun Piisamirotta, Nuuskamuikkunen, Hemuli ja Niisku sekä Niiskuneiti liittyvät joukkoon. Hemuli onnistui yllättämään minut. Ensinnäkin Hemuleita onkin useita (pyrstötähdessä tavataan heistä kaksi) ja toiseksiin hahmo käyttäytyi paikoin uhma- tai murrosikäisen tavoin. Ei aivan kuten se muistamani vanhempi hassu setä.

Muumipeikko ja pyrstötähti on mielikuvituksen ja ystävyyden riemuvoittoa alusta loppuun. Maistuu näin aikuisellekin.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Nerokkaan hävytöntä huumoria

Pertti Jarla: Fingerporin naamakirja & Fingerporin naamakirja 2

Onko ensimmäinen ajatuksesi Fingerporista pölynimuria väärinkäyttävä pervertikko, Mustanaamio, herkkuosastoaan laajentava kahvilan työntekijä, juhannussima vai se alusvaatteen näköistä asua käyttävä rillipää jolle ei jäänyt neuvotteluista "selvää kuvaa"?

Jos ajatuksesi sekaantuivat välittömästi kelaamaan läpi suosikkistrippejäsi, niin onneksi olkoon, olet ihan normaali. Kaikki ok, nou hätä. Lue jatkossakin Fingerporia.

Jos taas mietit että mitähän kummaa... hanki Fingerporin naamakirja, ainakin se ensimmäinen osa. Välittömästi. Pertti Jarlan sarjakuva on hävyttömän nerokasta ja nerokkaan hävytöntä huumoria. Kuuluu yleissivistykseen.
Fingerporin naamakirja ykkösessä on kolme ensimmäistä Fingerpori albumia yksissä kansissa ja naamakirja kakkosessa kolme seuraavaa. Sarjakuvan keräily kannattaa aloittaa naamakirjoista, nämä molemmat saa yhteensä noin neljällä kympillä, kun erikseen hankittuna albumien hinta on viidentoista euron kieppeillä. Naamakirja ykkösestä on myös hieman huokeampi taskupainos. Näissä suuremmissa normaaliversioissa on kuusi strippiä per aukeama ja joka toinen aukeama on mustavalkoinen ja joka toinen värillinen.
Fingerporin naamakirja, s. 140
Nopeasti ajateltuna Fingerporin huumori on alapääpainotteista, typerää sekä erilaisia ryhmiä tai ihmistyyppejä (uskonnot, vammaiset, ulkomaalaiset, sotilaat, muut sarjakuvahahmot, lääkärit, päättäjät, jne. jne.) halventavaa. Jokaisen stripin takana on kuitenkin positiivisella tavalla kieroutunut älynväläys sanojen merkityksistä. Erittäin sivistynyttä ja fiksua, sanoisin. Ja jos jonkin stripin idea ei avaudu, sen voi tarkistaa Rautalankapori-blogista.
Fingerporin naamakirja 2 s. 79
Ajattelin ensin säästellä Fingerporin naamakirjoja huomiselle lukumaratonille. Säästellä siinä mielessä että jos tilaamani kirjapaketti vain olisi saapunut sopivasti keskiviikkona... no ei. Se kolahti lähipostiin jo eilen ja hotkaisin molemmat osat illalla. (Paketin muut kirjat eli Vuori ja Teemestarin kirja koristavat hyllyä kunnes jonain päivänä luen ne uudelleen.) Ilta-auringossa parvekkeella istuskelu Fingerporin parissa oli oikein rattoisaa, toivottavasti myös jatkuvan hihittelyni kuulleiden naapureiden mielestä.
Fingerporin naamakirja 2 s. 130
Jatkoin Fingerporien selailua tänään luettuani Sunnevan. Kirjat voi avata mistä kohtaa vain ja aina löytyy jotain hauskaa. Ehkäpä ne parhaimmat jutut ovat sen verran kieroja, että vitsistä tajuaa ensimmäisellä kerralla vain puolet. Naamakirjoja on aivan mahdotonta yrittää laittaa paremmuusjärjestykseen, helpompaa olisi viedä vajaan halot. Onneksi molemmat Fingerporin naamakirjat ovat nyt omassa hyllyssä.
Fingerporin naamakirja 2 s. 151

Historiallisen viihteen Suomi-pioneeri

Kaari Utrio: Sunneva (yhteisnide)

Historialliset tarinat ja mielellään romantiikalla höystettynä ovat lähellä sydäntäni. Onkin ihme, etten ole aiemmin lukenut Kaari Utriota. Sopivin aloitus oli Sunneva, alun perin kahtena kirjana (Sunneva Jaarlintytär 1969 ja Sunneva keisarin kaupungissa 1970) ilmestynyt, yli 700-sivuinen kertomus mikä on genrensä ensimmäinen suomalainen edustaja. Sunnevasta ilmestyi 2012 kieliasultaan päivitetty yhteisnide. Tämä pokkaripainos päätyi luettavakseni kirjastosta.
- Olet kaunein nainen, jonka olen koskaan tavannut. Pidän kiivaudestasi. Elämä kanssasi ei liene yksitoikkoista.
Hän puristi Sunnevaa hieman lujemmin.
- Taidan mennä naimisiin kanssasi.
- Isäni ei ikinä anna minua sinulle, Sunneva sai sanotuksi.
Mies hymyili kiusoitellen.
- Luulenpa, että hän myöntyy mielihyvin kosintaani.
- Minä en myönny!
- Naisten myöntymiset ja kieltämiset eivät ole ennenkään mitään merkinneet, sanoi mies huvittuneena.
- Minun merkitsee!
Herttua katsoi häntä puoleksi ivallisesti, puoleksi hellästi.
- Saattaa merkitä. Siksi juuri pidän sinusta.
Hän taputti hävyttömästi Sunnevan takamusta.

Sunneva on ylhäinen ja käsittämättömän kaunis neito joka kelpaisi puolisoksi kenelle tahansa. Sunneva haluaa kuningattareksi, mutta suurimman ja sitkeimmän kiinnostuksen neitoa kohtaan osoittaa sisilialainen herttua Rainulf. Sunneva ei voi sietääkään miestä. Kissa- ja hiirileikki, kesyttäminen ja pakomatka toisensa perään siitä sitten seuraa. Kun Ruotsin ja Norjan hovit tai Suomen vaaralliset metsämaat eivät riitä, vie Sunnevan tarina lukijan läpi keskiaikaisen Euroopan hovien ja aina Konstantinopoliin asti.

Sunnevan kohdalla "sitä saa mitä tilaa" pitää enemmän kuin paikkansa. Tarinassa on mukana kaikki ne elementit mitä genreen kuuluu. Huonona päivänä, silloin kun haluaa lukea jotain uuttaa ja yllättävää, sanoisin että klisettä kliseen perään. Hyvänä päivänä taas ihanaa ja tuttua turvallista huttua. Sunnevaa lukiessa jokainen päivä oli hyvä päivä. Tietyllä tavalla tarinan kulun toki arvasi, ainakin loppuratkaisun, vaan eipä tuo haitannut. Sain mitä halusin ja tilasin.

Sunneva on viihdyttävä kirja, missä päähenkilö ja juonenkäänteet pitävät otteessaan alusta loppuun. Lue lempeässä kesätuulessa laiturin nokassa tai pimeän illan ystävänä vilttiin kääriytyen. Lue yhteisnide, sillä nykyaikaan päivitetty kerronta rullaa kevyesti eteenpäin ja tarinan haluaa kuitenkin lukea ilman jatko-osan etsimisen aiheuttamaa keskeytystä.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Ilmoittauduin maratonille!

Nimittäin kesälukumaratonille 16.7.  Ideana on lukea 24 tunnin aikana mitä tahansa kirjallisuutta. Tarkemmat speksit ja säännöt löytyvät Lukutoukan ruokalista -blogista.

Olen nyt kesälomalla ja päätin tehdä suoritukseni tasan tarkkaan 16.7. Aloitan keskiyöllä ja lopetan keskiyölle. Nukkumatauko on pakko pitää jossain vaiheessa, joten virkistäytyä voi aivan hyvin heti suorituksen alussa.

Tiedostan että maraton on fyysisesti haastava suoritus, enkä yritä lukea koko aikaa. Virkistän vuorokauden aikana kehoani liikunnalla ja ravitsevalla ruoalla sekä tarvittavalla nesteytyksellä (hellettä tulossa!). Mielen virkeyden osaan kertoa sitten paremmin jälkikäteen kun arvioin lukemani tekstit.

Kesälukumaratonille valmistautuminen on onneksi helppoa: lukutaito on hankittu vuosikymmeniä sitten, jääkaapin saa täytettyä lähikaupasta ja todennäköisin lukupaikka on parvekkeellani. Voi olla että inspiroidun lähtemään myös rannalle. Ennen lomaa haalin jo kirjastosta ihan kiitettävän pinon kesälukemista:
Sunneva on jo lähes luettu, joten siitä ei taida tulla ainesta maratonille, mutta nappaan pinosta jotain mikä sillä hetkellä kiinnostaa eniten. Sivumääränsä puolesta Hopea-arkun metsästäjät houkuttelee, sen ehtisi lukea vuorokaudessa. Tarkoitukseni oli kuunnella kaikki Muumit äänikirjoina. Tuhotulvan jatko-osia ei kuitenkaan sillä hetkellä ollut äänikirjoina, joten lainasin perinteiset versiot. Kolmella opuksella pärjää varmsti jonkin aikaa. Aiemmin tilaamani kirjapaketti on myös matkalla ja saattaa ehtiä sopivasti maratonille. Lähetyksessä on kaksi jo lukemaani teosta nyt omaan hyllyyn ja kaksi sellaista jotka haluan lukaista heti kun ne saan.

Maratonin aikana rajoitan lukukommenttini Twitterin puolelle (@Tarinankertoja #lukumaraton) ja teen blogiin yhteenvedon suorituksestani torstaina.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Tottele, usko, selviydy

Helena Waris: Vuori

Pohjankontu -trilogialla minut hurmannut Helena Waris on julkaissut uuden teoksen. Ja pakkohan tämä oli lukea heti kuin sain sen käsiini.
- Älä kysele vaan kuuntele, Heli ärähtää ja alkaa tunkea rahoja taskuuni. Sitten hän tarttuu minuun, puristaa ylipitkien hihojensa uumenissa piilottelevat sormensa tiukasti käsivarsieni ympärille. Tunnen hänen tuhoutuneen puolensa käden kylmyyden kankaiden läpi. Kavahdan tahtomattani. Heli on niin outo, että alan tuntea oloni epämukavaksi. Alan pelätä.
- Lif. Kuuntele. Sinun täytyy lähteä ylös.
- Ylös? Mihin ylös? Vuorelleko?
- Vuorelle tietysti. Sinun pitää lähteä, Lif. Lupaathan minulle!
- Ööh, okei, lupaan hätäisesti. Haluan päästä pois, mutta Heli pitää minua pihtiotteessaan ja tuijottaa ehjällä silmällään pistävästi, kuin näkisi suoraan ajatuksiini.
- Tuota... Miten sinä luulet minun pääsevän vuorelle, kun se ei onnistu parhailta kiipeilijöiltäkään, kysyn varovaisesti.
- Sinun pitää löytää tie sinne.
Katson Heliä, joka tuijottaa takaisin rävähtämättä. Naisen puheessa ei ole järjen häivää.
- Tie? Tie ylös?
Heli nyökkää. - Salainen tie. Ihmisiltä kätketty.

Pilvet vetäytyvät ylöspäin ja keskellä kaupunkia piilotellut vuori alkaa paljastaa rinteitään. Nuori nainen Lif saa eriskummallisen tehtävän kiivetä vuorelle, käskyn uskoa ohjeita joissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Kukaan ei tiedä mitä vuorella on. Sitten kaupungin alapuolella katakombeissa tapahtuu jotain outoa. Pois on mentävä, katastrofi on todella tulossa. Kuka on oikea kumppani matkalle tuntemattomaan?

Vuori vie matkalle mystiseen nykyaikaan. Hyvästi Pohjankonnun tönöt ja noidat, tervetuloa kerrostalot sekä rokkarit. Helena Waris on tehnyt onistuneen hyppäyksen täysin uuteen ympäristöön. Vuori on jännittävä, viihdyttävä, ihanan uskomaton ja hauska tarina. Erityisesti hauskuutta ei saa aliarvioida, monessa lukemassani kirjassa on valitettavan vähän huumoria. Vuorta lukiessani sain ulvoa pari kertaa naurusta ja nautin pienemmistä vitseistä. Vuori ei kuitenkaan ole koominen. Ennen kaikkea se on selviytymistarina.

Kirjan alkupuolella vertasin tarinaa Nälkäpeliin. Molemmissa on kyse selviytymisestä erikoisissa oloissa. Vuori ei kuitenkaan, ei missään tapauksessa, ole Nälkäpelin kopio. Vuori on parempi, sekopäisempi ja omaperäisempi. Sen taustalla on eräs idea, jota en kuitenkaan tuntenut etukäteen niin hyvin että olisin pystynyt arvaamaan kirjan tapahtumia. Olin vietävissä kuin se kuuluisa litran mitta, varsinkin kun eteeni laitettu vihje viittasi mielestäni enemmän kuuluisaan keihäänheittäjään kuin mihin se oikeasti viittaa. Helena Waris on punonut Vuoreen juonen mistä nauttii takuulla vaikka taustaidea olisikin tutumpi. Tarina ei ole sen kopio, vaan oma kertomuksensa.

Vuoren tapahtumupaikka on luotu uskottavaksi ja mielenkiintoiseksi. Se on toimiva kokonaisuus tuttua ja tuntematonta, turvallista tapahtumaa ja yllätyksiä. Maailmaa jossa elämme, maailmaa joka olisi mukava kokea ja maailmaa josta olisi päästävä pois. Ja pois Lifin on päästävä, pois kaupungista ylös vuorelle. Ja lukija kiipeää matkan hänen kanssaan.
Olen pakannut. Varmuuden vuoksi.
Ilokseni Vuoressa on Pohjankonnun ystäville tarkoitettu inside-vitsi. Keskityin niin juonenkulkuun etten ensin meinannut huomata sitä, mutta sivulla 139 kolahti. Kiitos Helena! Ja anteeksi, jos olenkin ymmärtänyt väärin, mutta mitä väliä, se oli hauska juttu.

Vuoren loppuratkaisu on minusta hämmentävällä tavalla tarinaan sopiva. Yleensä tämän tyyppisessä on joko liian helppo tai käsittämättömäksi jäävä loppu. Vuori taas... jätti yhä ajatuksia avoimeksi ja tietyllä tapaa mietin yhä lopun merkitystä, erityisesti sitä viimeistä lausetta. Jännää!

Vuori sopii nuorille ja aikuisille, arvoitusten ja uskomattomien tarinoiden ystäville. Jos pidit Nälkäpelistä, ihastut Vuoreen. Ainakaan sinun ei pitäisi jättää tätä lukematta. En paljasta enenpää, olen jo kertonut liikaa...

Vuori on heinäkuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.