lauantai 15. kesäkuuta 2013

Paluu Unohdettujen kirjojen hautausmaalle

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Barcelonassa Tuulen varjon ja Enkelipelin tarina jatkuu Taivasten vankina. Tuulen varjo oli ihana kirja, joka tuo yhä palavan paperin savun sieraimiini. Enkelipeliä lukiessani häiritsi, etten muistanut aivan jokaista Tuulen varjon juonenkäännettä, enkä pystynyt linkittämään kaikkia kirjan tapahtumia siihen maailmaan, jossa Semperen ja pojan kirjakauppa sekä Unohdettujen kirjojen hautausmaa ovat. Sama ongelma jatkui Taivasten vangissa, vuosien haperrettua muistiani vieläkin enemmän.
Juonellisesti  Taivasten vanki ei antanut kaikkea, mitä se olisi voinut antaa ja kirja on edeltäjiään huomattavasti lyhyempi, mutta se oli ilo lukea. Zafónin teksti on nokkelaa menemättä kuitenkaan liian nokkelan ja väkisin väännetyn puolelle. Joku tykkää kyseisestä tyylistä, joku toinen taas ei, mutta minä nautin siitä noin kolmensadan sivun verran. Oli tapahtumapaikka sitten Barcelonan rantakatu tai pahamaineinen vankila, lukija tuntee olevansa siellä ja sen henkilöiden keskuudessa.

Kolmistaan onnistuimme nostamaan seimen ikkunalle ja asettelemaan hahmot paikoilleen. Fermín auttoi vastentahtoisesti ja kulmia kurtistaen ja yritti koko ajan löytää syitä hankkeen vastustamiselle.
-Ei millään pahalla, mutta tuo Jeesus-lapsi on kolme kertaa isompi kuin luuloteltu isänsä ja mahtuu hädin tuskin kehtoonsa.
-Ei sillä niin väliä. Niilltä oli pienemmät loppu.
-Minusta se näyttää Marian vierellä sellaiselta ylipainoiselta japanilaiselta taistelijalta, jolla on liimainen tukka ja pinkeät kalsarit.
-Niitä sanotaan sumopainijoiksi, minä sanoin.
-Juuri sellaiselta, Fermín vahvisti.
Isäni huokaisi ja pudisti itsekseen päätään.
-Katsokaa nyt noita silmiäkin. Näyttää kuin se olisi riivattu.

Pientä haikeutta ja lopun alkua oli koko ajan ilmassa, mutten avaa Taivasten vangin juonta sen tarkemmin, jotten pilaa yllätystä kirjoja lukemattomalta. Mikäli Unohdettujen kirjojen hautausmaan maailma ei ole tuttu, suosittelen tutustumaan siihen. Mutta lue kirjat heti toistensa perään, jättämättä vuosia osien väliin. Mikäli Tuulen varjo ja Enkelipeli ovat jo tuttuja, suosittelen kertaamaan ne ennen Taivasten vankia, ellet osaa edellisiä osia ulkoa.

*****


Pähkinäkukkula jää lomalle ja toivottaa lukijoilleen mukavaa kesää!
Uusia tekstejä on luvassa heinäkuun lopulla...


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Kaupunki ja sen rauniot

Patricia A. McKillip: Unohdettu Ombria

Huokuttelevan kaunis kansi sai minut jo aikoja sitten kiinnostumaan tästä kirjasta, kunnes päätin lainata sen kaverin kirjahyllystä. Kuva jatkuu takakannessa ja sitä kannattaa silmäillä jo ennen lukemista ja kunnolla viimeistään tarinan loppulauseen jälkeen. Jokaisella esineellä on paikkansa kertomuksessa eikä kansi kuitenkaan pilaa sivujen mukanaan tuomia yllätyksiä.
"Kerro viuhkan tarina." Kyel kiepsahti kauemmas ja otti vuoteen vierestä eebenpuupöydältä viuhkan. Se oli hauras kapine, tehty soukasta norsunluusta ja kaksinkertaisesta, taitellusta riisipaperista. Toisella puolella oli maalaus ja toisella taidokkaasti leikelty varjokuva, maalatun maailman takainen varjomaailma, jonka saattoi nähdä kun viuhkaa piteli valon edessä. Viuhka oli ollut Kyelin äidin.
Lydea avasi viuhkan hitaasti ja paljasti sen värikkään puolen. "Tämä on Ombria, herrani", hanhi sanoi. "Maailman vanhin kaupunki."

Unohdetun Ombrian alku on varsin "perinteinen" ja käytetty: mahtavan kaupungin hallitsijan kuolemaa seuraa väistämätön valtapeli, jossa henkilöt ovat niin pelaajia pelinappuloitakin. Kirjan juoni väistää kuitenkin onnistuneesti perinteiset, tutut ja ennalta-arvattavat tapahtumat ja henkilöhahmot. Ensinnäkin Ombrian kaupunki on sekä tapahtumapaikka että arvoituksellinen päähenkilö, jonka kujilla ja huoneissa muut, enemmän tai vähemmän ihmis-henkilöt elävät. Kirjaa lukiessani sen alkuperäinen nimi Ombria in Shadow vaikutti suomennosta sopivammalta, mutta loppuun päästyäni pidin suomennosta parempana -tätä tapahtuu harvoin, mikäli jokin nimen merkityksessä on muuttunut käännöksen myötä.

Unohdettu Ombria tuntui enemmän unenomaiselta sadulta kuin fantasialta, enemmän kuin yksikään aiemmin lukemani fantasiakirja (esimerkiksi Taru Sormusta Herrasta on minulle lukukokemuksena enemmän historiallinen romaani kuin fantasiaa, vaikkei totta olekaan). Mikä sitten on sadun ja fantasian raja? Sanoisin että fantasia on satujen alagenre, jolla on useita eri ilmenemismuotoja -tai sitten toisinpäin! Aivan lopussa Unohdettu Ombria sortui perinteisempään, jopa hieman sekavaan loppuratkaisuun, joka kuitenkin oli tarinan ja ennen kaikkea tapahtumapaikan hengen mukainen.

Suosittelen tätä kirjaa ja aion jossain välissä lukea kirjailijan pari muutakin suomennettua teosta.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Kesäneule

Kesän neulelehdessä on harvemmin itseäni kiinnostavia ohjeita: jostain syystä samanlaiset topit ja pitsineuleet toistuvat niissä vuodesta toiseen. Syksyn, talven ja kevään lehdissä on ollut paljon enemmän vaihtelua sekä hyviä ohjeita. Tämän kesän lehdessä oli kuitenkin yksi ohje, mikä oli pakko toteuttaa heti.
Novita Kesä 2013, suunnittelija Minna Metsänen. Lanka: Hanko.
Vyötärön koristeneule lähikuvassa.
Olen aiemmin tehnyt yhden neuletakin Hangosta, mikä oli mukanvan pehmeää ja paksuuden takia nopeaa neuloa. Ohjeen malli oli tehty valkeasta langasta, mutta halusin värikkäämmän paidan ja hankin lankani sinapinkeltaisena. Paidassa olevaa kuviota en ollut toteuttanut ennen, mutta se oli helppo, vaikka vaatikin hieman puikoilla taiteilua ja silkukoiden siirtelyä. Etu- ja takakappale neulotaan yhtenä kappaleena, joten paidassa on saumat ainoastaan olkapäillä ja sivuilla.

Paita sopii hyvin käytettäväksi sellaisenaan, mutta langan paksuuden takia olen toistaiseksi pitänyt sitä liivinä kauluspaidan päällä. Toimii oikein hyvin yhdistettynä punaisiin housuihin, en saa päähäni niiden oikeaa sävyä kuvaavaa sanaa. :)