sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kohukirja!!!

Minttu Vettenterä: Jonakin päivänä kaduttaa

Tarina koulukiusatusta, itsemurhan tehneestä tytöstä, Enkeli-Elisasta. Jotain koskettavaa luettavaa.

Niinhän minä luulin kun nappasin tämän kirjastosta.

Jonakin päivänä kaduttaa olikin Elisan isän, entisen kiusaajan tarina siitä miten hän vuosien jälkeen ymmärsi tehneensä väärin ja etsi entiset kiusattunsa pyytääkseen anteeksi. Tämä toki kerrotaan takakannessa, mutta luin sen fiksuna vasta kotona. Kirjassa on myös otteita Elisan päiväkirjasta sekä koulukiusaamiseen liittyviä uutisia.
Kirjan paras oivallus on sen nimi.
En ole koskaan lukenut Elisa-blogia tai käynyt Facebook-sivulla, joten etukäteistietoni aiheesta perustuivat iltapäivälehtien kirjoitteluun tarinan aitoudesta. Jos kuitenkin unohdetaan hetkeksi moinen kohu, niin mitä kirjan noin sadasta viidestäkymmenestä sivusta jää käteen? Miten se toimii? Millaisia ajatuksia se herättää?

Eipä paljon mitään, valitettavasti. Ei toimi. Ja ne ajatuksetkin kääntyvät toisaalle, ihan mihin tahansa muualle kuin Elisan -tai siis hänen isänsä- tarinaan. Jonakin päivänä kaduttaa kaatuu uskottavuusongelmaan: sen loppuratkaisu on liian laskelmoitu ja ennalta-arvattava, eikä hahmoihin synny toivottua tunnesidettä, pikemminkin ärsyttävyyskerroin. Tämä on harmi, sillä kirjan käsittelemä aihe ansaitsisi tulla kerrotuksi kunnolla jonkun toisen kirjoittamana, eri hahmojen kautta sekä toivottavaksi fiktiona eikä faktana; kumpaa tämä nyt sitten olikaan.

Jos haluat lukea hyvinkirjoitetun kirjan katumuksesta ja mahdollisuudesta tehdä pahan jälkeen jotain hyvää, etsi käsiisi Khaled Hosseinin Leijapoika.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Murrr... sanoo pikkuleijona.

Nuorten jääkiekon MM-kisat alkavat huomenna Venäjän Ufassa. Harjoitusotteluissa voitot Kanadasta ja USAsta napanneet pikkuleijonat kohtaavat aamusella Latvian. Oman jännityksen kisoihin tuo Pelicansista joukkueeseen päässyt maalivahti Janne Juvonen sekä melkein-pelikaani, Heinolan Peliittojen hyökkääjä Ville Järveläinen. Pääseekö Juvonen kertaakaan tolppien väliin? Miten käy Peliittojen pikkumiehen tosikoitoksessa?

Ja ennen kaikkea: saunooko poika vaiko eikö sauno?

Pohjois-Amerikassa nuorten (alle 20-vuotiaiden) MM-kisoja pidetään suuremmassa arvossa kuin aikuisten vastaavia. Matsit ovat loppuunmyytyjä ja TV-lähetykset sen hetken katsotuimpia, ainakin Kanadan puolella. Ei siis ihme, että kisat pelataan usein uudella mantereella ja monen lätkäfanin vuodenvaihde täällä Suomessa kuluu öitä valvoen. Tulevat päivät näyttävät, millaiset kisat Venäjällä järjestetään ja mistä ne muistetaan. Teen sitten ajatuksistani jonkinlaisen yhteenvedon.

Katsotaan kuitenkin hetkeksi viitisentoista vuotta taaksepäin. Vuoden 1998 kotikisat olivat ensimmäiset noteeraamani nuorten MM-kisat. Järjestävät paikkakunnat olivat Helsinki ja Hämeenlinna, missä kävimme katsomassa Tapaninpäivänä Slovakia-Sveitsi sekä Suomi-Saksa -ottelut. Suomi pelasi muut alkusarjan pelit Helsingissä, sekä tietenkin finaalin, mutta ei mennä vielä asioiden edelle.

Yhdellä päivälipulla näki molemmat ottelut, joten tietenkin saavuimme paikalle hyvissä ajoin ennen Slovakia-Sveitsiä. Kovin moni muu vain ei ollut samaa mieltä, sillä peli käytiin lähes tyhjässä Rinkelinmäen (kai se oli silloin Rinkelinmäki?) hallissa. Lipun tarkkaa hintaa en enää saa mieleeni, mutta kaksi ottelua näki halvemmalla kuin yhden aikuisten MM-kisapelin edellisenä keväänä Hartwall Areenalla. Eikä silloin ollut tietoakaan kevään 2012 riistolippuhinnoista! Olisiko ollut peräti vain 20, korkeintaan 30 euroa nykyrahaksi muunnettuna... ei vain voi muistaa. Sveitsi ei tuolloin ollut kummoisen kiekkomaan maineessa, mutta onnistui voittamaan Slovakian ja eteni lopulta turnauksessa pronssille.

Suomi löylytti Saksaa maalein 5-0 ja yleisökin löysi siihen mennessä tiensä hallin lehtereille. Kisat eivät siinä vaiheessa näkyneet miltään kanavalta, mutta pikkuleijonien edetessä kohti kultaa YLEkin heräsi raivaamaan tilaa ohjelmistoonsa. Kukaan ei tainnut odottaa mitään joukkueelta, jonka tähdet olivat vasta syttymässä koko kansan tietoisuuteen. Finaalissa Suomi kohtasi Venäjän. Ratkaisu nähtiin vasta jatkoajalla kun kiekko saatiin häkkiin Niklas Hagmanin pöksyjen kautta. Ja samalla tehtiin pala suomalaista kiekkohistoriaa. Eikä se jäänyt ensimmäiseksi hieman erilaiseksi Venäjää vastaan tehdyksi ratkaisumaaliksi, se seuraava päätyi aikanaan postimerkkiin...

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Viidakon tähti

Minä Cheeta: omaelämäkerta

Älä anna tylsänharmaan kannen hämätä: Minä Cheeta on hauskin, räävittömin ja viihdyttävin lukemani elämäkerta. Se kertoo Hollywoodin kulta-ajasta sellaisia totuuksia, joiden moni varmasti tahtoisi jäävän ikiajoiksi unholaan. Minkä verran Cheetan muistelmissa sitten on totta? En tiedä, enkä oikeastaan välitä. Kun kertojana on kaiken omasta perspektiivistään nähnyt simpanssi, eivät yksityiskohdat pakosti loksahda aivan kohdilleen. Pääasia, että lukija nauttii tekstistä, jossa Cheetan ajoittainen harhautuminen sivupoluille tarjoaa ainoastaan lisää mehukkaita yksityiskohtia.
Elokuvatähti, taidemaalari ja nyt myös kirjailija.
Me olimme Tarzan ja Cheeta. Me voisimme tehdä mitä tahansa. Hän voitti viisi kultamitalia olympialaisissa ja oli valkokankaan supersankari ja hyvä mies. Ja minä olin paras ystävä, joka tuolla raukkaparalla ikinä oli ollut, saakeli.

Minä Cheeta on ennenkaikkea ihmisen ja simpanssin tarina. Johnny Weissmullerin ja Cheetan. Tai oikeastaan kertomus siitä, miten Cheeta pelasti kokonaisen elokuvasarjan, kuitenkaan saamatta -omasta mielestään- ansaittua Oscaria. Alussa saamme tietää miten Cheeta eli viidakossa meren toisella puolella ja päätyi Hollywoodin unitehtaaseen. Suurin osa teoksesta kertoo vuosista, jolloin Cheeta, Tarzan ja Jane sekä myöhemmin myös poika asuivat jyrkänteellä uneksuen mitä ihmeellisimpiä unia, jotka näytettiin valkokankailla. Vaikka vuodet kuluivat unien jälkeen, eivät Cheeta ja Tarzan koskaan unohtaneet toisiaan. Jane taas, no, Cheeta ei oikein tullut toimeen hänen kanssaan, lukekaa tarkemmin kirjasta mitä tapahtui. Elokuvanteon lisäksi vietetään aikaa Hollywoodin öissä ja kartanoissa, simpanssin näkökulmasta, tietenkin ja kurkistetaan siihen maagiseen maailmaan, mitä enää ei ole.

Kirjan pääsanoma on, että Johnnylla oli useita vaimoja, mutta vain yksi Cheeta. Ja unet ovat onneksi tallessa DVDllä.

Cheeta väittää kirjoittaneensa teoksen itse, mutta sallittakoon, että annan krediittiä myös hänen haamukirjoittajalleen James Leverille. Jos mies voisi olla simpanssi, niin se olisi varmaankin hän, ainakin tämän kirjan perusteella. Ja tämä oli siis kohteliaisuus.

Umpimieliset tosikot: vältelkää kirjaa. Kaikki muut: lukekaa se!

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kotona vieraissa

Miten lätkän seuraaminen TVstä on muuttunut viimevuosina? Entä miltä näyttää tulevaisuus?

Joskus kymmenisen vuotta sitten asuessani Oulussa paikallinen TV-kanava toteutti tempauksen, mikä tarjosi fanille aivan uuden ulottuvuuden kärppäpelien seuraamiseen: kanava näytti Oulun alueella Kärppien vieraspelit (muistaakseni) Radio Megan selostamana. Kaikki tämä maksua vastaan, tietenkin. Palvelun hintaa en muista ja kokeilu taisi jäädä yhden kauden (oliko edes kokonainen kausi?) mittaiseksi, mutta se antoi viitettä siitä, mihin jääkiekon seuraaminen maksuTV:n kautta on onneksi mennyt -ja missä se toivottavasti myös pysyy. Kehitystäkin saa toki tapahtua....
Oululaisten kokeilun jälkeen meni kuitenkin useita vuosia, jolloin ainoa mahdollisuus nähdä SM-Liigaa omassa televisiossa oli sunnuntain Hockey Night -ohjelma. Sunnuntai oli näin jälkeenpäin ajateltuna hieman hassu päivä katsella lätkää, mutta luulisin sen olleen ainoa viikonpäivä jonka ohjelmistoon peli oli helpointa sijoittaa sotkematta esimerkiksi Salkkarien aikataulua. Sama ohjelma seurasi myös pudotuspelit ja finaalit, mitkä tietenkin tuli seurattua.
SE oranssi takki Tampereen jääkiekkomuseossa. Etualalla aito studion pöytä.
Hockey Nightia seurasi pitkä vaihe, jolloin tärkein kanavani Pelicansin pelien seuraamiseen, aina toissakevääseen asti, oli lahtelainen Radio Voima. Paikallisradiossa on se hyvä puoli että se, no, on paikallinen. Turkoosi. Kun Ili Varmavuo selostaa vieraspeliä tietää olevansa oikealla kanavalla! Samaan aikaan TV-puolella vallitsi -ja vallitsee edelleen- hieman sekava tilanne, jossa pelejä näki usealta eri kanavalta. En muista enää tarkkaa kuviota, mutta joskus yksittäisiä pelejä näytettiin ihan ilmaiselta Neloselta, kunnes URHOtv astui mukaan kuvoihin. Ajatus oli kaunis, mutta kun kanava näytti kaudessa ehkä muutaman Pelicansin pelin, ei minulle tullut mieleenkään hankkia sitä. Miksi olisin katsonut Tappara-Saipaa kun Radio Voimalla meni suorana Kalpa-Pelicans?

Sitten Sonera räjäytti potin URHOtv TOTALilla. Turkosi sydämeni kiljui hetken riemusta mahdollisuudesta nähdä Pelicansin koti- ja vieraspelit suorina, mutta vain hetken, kunnes tajusin etten saanut kyseistä palvelua itselleni. Sen jälkeen otti päähän ja rutosti. Ratkaisu: muutto. Nyt näkyy! Ja onneksi tilanne vallitisi jo loistavasti menneellä viimekaudellakin. Hei-hei Radio Voima -no ei vaiskaan, kuuntelen sieltä yhä ottelun jälkipuinnit sekä voittopelin jälkeisen We're gonna winnin, silloin kun se soitetaan.

TV ei tietenkään korvaa paikanpäällä olevaa tunnelmaa, mutta olen ollut erittäin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Ja käyn yhä Isku Areenallakin. MaksuTV ei ole ilmainen, mutta tässä sisältö palvelee lätkäfania niin hyvin, että maksan siitä mielelläni. Ainoa miinus tämänhetkisessä tilanteessa on oikeuksien jakautuminen kahdelle eri kanavalle, mutta hankkimalla molemmat saa koko kauden kotikatsomoon.

Mitä sitten jatkossa? Ensi syksystä lähtien SM-Liigan kaikkien pelin oikeudet ovat Nelosella, mikä kuulostaa loistavalta. Lopullisen arvion teen sitten kun tiedän mitä he tarjoavat. Etukäteen ajateltuna Neloselta olisi äärimmäisen hölmö veto lähteä tarjoamaan nykyistä huonompaa palvelua, eli jokaisen matsin televisioimista suorana, mutta mistä sitä tietää ennen kuin tietää. Oma toiveeni on, että saatavilla olisi pelkkää lätkää näyttävä paketti, esimerkiksi kausikortti, jollaista on myyty URHOtv TOTALissa tälle kaudelle. Joku 100-150e koko kaudesta ei olisi yhtään paha hinta. Mutta tässä minulla ei ole sananvaltaa, joten odotellessa aioin käydä kotona vieraissa niin Oulussa, Tampereella, Kuopiossa, Helsingissä, Espoossa, Lappeenrannssa, Turussa, Porissa, Raumalla, Jyväskylässä kuin Hämeenlinnassakin.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Ei-harrypotteri

J.K. Rowling: Paikka vapaana

Ikinä, koskaan, milloinkaan ei pitäisi tuomita kirjaa lopullisesti jo ensivaikutelman perusteella. En tarkoita sitä, että J.K. Rowlingin uutuudella kuvittelisi olevan jotain tekemistä Tylypahkan velhojen kanssa, vaan kirjan ensimmäistä kahtasataa sivua joiden aikana tarina ei vielä tempaissut mukaansa. Vietettyäni niiden aikana useamman normaalin ajankulun päivän (no, oikeastaan melkein viikon) Pagfordissa ja lähes pakotettuani itseni lukemaan kirjaa loppuun, yllätyin iloisesti kuinka nopeasti ahmaisin loput reilut kolmesataa sivua brittiläisen pikkukaupungin asukkaiden elämää.
Sisältää kahdet hautajaiset ja yhdet synttärit. Ja tämän enempää en spoilaa juonta.
Tarinan ehdoton vahvuus on siinä, että se on uskottava. Vaikka kukaan ei ole tarinan sankari ja kaikki ovat -omalla tavallaan- roistoja, löytyy Pagfordista sellainen kirjo ihmisiä, että he voisivat hyvin olla todellisia kaikkine salaisuuksineen ja luonteenpiirteineen. Henkilöhahmoista parhaiten mieleen jäävät Pagfordin nuoret Krystal, Andrew, Fats ja Sukhvinder, jotka toimivat tasapuolisina tarinankertojina aikuisten rinnalla. Paikka vapaana ei ole kaunis eikä lempeä kertomus. Se on kiero ja hauskakin, sisältäen kohtauksia joita ei toivo kenenkään elämässä tulevan vastaan kun kohtalot loksahtavat luontevasti toistensa lomaan.

Heikkous taas on se, että osa aikuisista hahmoista pysyy jonkinlaisen tunnistamattomuususvan peitossa ihan viimeisille sivuille asti: en muistanut ketkä olivatkaan naimisissa keskenään, tai saman suvun nuoremmat tai ne vanhemmat osapuolet. Kammoksun yleensä kirjan alussa olevia henkilöluetteloja, joiden kuvittelen antavan lukijalle etukäteen mahdollisuuden päätellä jotain tapahtumista tai henkilöiden välisistä suhteista. Paikka vapaana olisi kuitenkin tarvinnut tälläisen luettelon, varsinkin sen ensimmäisen kahdensadan sivun tueksi kun lukija vasta tutustuu kaupunkilaisiin.

Nykyaikaan sijoittuva realistinen ihmissuhde- ja juonittelusoppa ei ole aivan sitä, mitä yleensä luen, mutta pidin tästä. Omaan hyllyyn ja uudelleen luettavaksi Paikka vapaana ei päädy, mutta se on lukemisen arvoinen. Jos et saa tätä joululahjaksi, niin lainaa jossain vaiheessa kirjastosta! Ja muista: älä tuomitse tarinaa vielä alun perusteella.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Ihan jumbofinaalissa

Lauantai-ilta, Isku Areena ja Pelicans. Vastassa hyytävässä illassa Raipe ja Tampereen Ilves. Pakkovoiton edessä saldona oli kaksi pistettä rankkareiden jälkeen.

Itse ottelua on ruodittu jo asiantuntevampien tahojen toimesta, joten heitän muutamia kommentteja ja ajatuksia ihan faninäkökulmasta, jostain sieltä seisomakatsomon piippuhyllyltä. Häpeäkseni tunnustan eilisen kamppailun olleen tämän kauden ensimmäinen paikanpäällä, muut olen seurannut telkkarista.

Saavuin hallille kymmenisen minuuttia ennen pelin alkua. Tutkiessani fanishopin tarjontaa pääsin osalliseksi kyselyyn: "Montako kertaa kaudessa käyt pelissä? Kausikortti vai lippu? Millaista ohjelmaa täällä pitäisi olla ennen peliä jotta tulisit paikalle aikaisemmin? Entä mikä saisi jäämään pelin jälkeen halille? Järjestämme pelin yhteydessä lastentapahtuman, mitä siellä pitäisi olla? Nyt saa esittää ihan villejäkin ideoita!" Pahoittelut sille mukavalle kyselyn tehneelle mieshenkilölle, etten ihan ollut varautunut etukäteen haastatteluun, joten esitin varmaan melko tavanomaisia ja tylsiä ideoita. Vaivanpalkaksi sain kahvi&pulla -lipukkeen.

Lauantai-illaksi Iskua Areenalla oli aivan liikaa tyhjiä penkkejä. Seisomakatsomossakaan ei ollut tungosta.
Tunnelmassa ei ollut tietoakaan edellisen kevään turkoosina vyöryneestä metakasta. Ilves-faniryhmä piti eniten ääntä ja kotiyleisö syttyi kunnolla vasta rankkarikisassa, pelin loppumetreillä. Omaakin tunnelmaa latistivat hieman pelin tiimellyksessä kanssakatsojien suusta kuuluneet kiroukset ja manaukset. Mutta tosiasia on se, ettei peli ollut sitä mihin viimevuonna totuin. Silloinkin Pelicansissa oli uusia pelaajia, mutta heidät oppi tuntemaan luistelutyylistä tai ketjukoostumuksista varsin nopeasti. Joukkue oli tuttu.

Nyt maalivahti vaihtuu niin tiheään ettei ykkösveskaria ole ja kenttäpelaajista tunnistaa nopealla silmällä ainoastaan Smolenakin (kultainen kypärä) sekä Latvalan (sääntöjäuhmaavan käyrä lapa). Kun kukaan ei esitä jäällä mitään henkeäsalpaavaa, ei joukosta pysty erottumaan, ei ainakaan minun silmissäni. Ja se on todella harmillista.
Ondrej Pavelec päätyi toisessa erässä maaliverkkoon ja korjaili sitten varusteitaan.
Eilen kuitenkin koettiin positiivisin yllätys kun uusin tsekkitähtemme, NHL-apu Pavelec, piti nollan 65 minuuttia. OP laittoi hooverin takaisin siivouskomeroon ja nappasi näyttäviä koppeja. Lisää tätä, kiitos!
Kello käy jo erätaukoa, mutta pelaajat pistivät kokouksen pystyyn ihan väärään päätyyn.
Kultakypärä Smolenak hauskuutti faneja matsin jälkeen eikä miehellä ollut kiire pois jäältä.
Ison kiitoksen ja hatunnoston ansaitsevat ne kaverit, jotka huolehtivat Pelicansin näkyvyydestä sosiaalisessa mediassa. Viimekaudella mentiin sen suhteen eteenpäin iso harppaus ja sama tahti on jatkuu edelleen. Loistavaa! Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa TV-mainosta... jatkaako mummo seikkailujaan, vai päästetäänkö joku uusi hahmo irti?

perjantai 30. marraskuuta 2012

Jotain uutta ja turkoosiakin

Elämäni kohokohta koittaa neljästi vuodessa (ellei kaikenlaisia lomia, syntymä- ja nimipäiviä, joulua, juhannusta, SM-Liigan alkua tai jääkiekon MM-kisoja lasketa) uuden Novitan neulelehden kolahtaessa postiluukusta. Sitä ennen olen jo katsonut valmiiksi netistä tulevan talven tai syksyn värikartat sekä ne muutamat maistiaiset, mitä uusista ohjeista on julkistettu. Mikäli uudesta värikartasta puuttuu jokin sillähetkellä myynnissä oleva suosikkivärini tai langat sellaiseen neuleeseen, mitä en ole vielä ehtinyt toteuttaa, käyn hankkimassa sitä varastoon ennen sesongin vaihtumista.

Esimerkiksi allaolevaan villatakkiin hankin langat jo alkuvuodesta, mutta ehdin tehdä sen vasta nyt. Inhoan päättelyä ja palasten yhteenompelemista, joten tämäkin lojui ensin pöydällä useamman viikon kunnes ostin napit ja sitten se odotti vielä pari viikkoa nappien kiinnitystä, mutta valmista tuli!
Novita syksy 2011, suunittelija Anne-Maija Immonen. Lanka: Noki. Napit: Neppinappi, Lahti.
Lankana Novitan Noki ei neulottaessa ollut mikään suosikkini (paksuus vaihteli ihan ohuesta überpaksuun) mutta lopputulos tuntuu mukavan pehmeältä ja on toivottavasti myös lämmin. Napit olisin halunnut mieluummin pyöreinä, mutta kaupassa ei ollut tarpeeksi isoja pyöreitä turkooseja nappeja. Ja turkoosia väriä ei ihan hevillä vaihdeta... ihan hauskat nuokin on.

Novita Talvi 2011, suunnittelija Lucia Biskupska. Lanka: Polku ja Silmu.
Hieman aiemmin tein yläolevat kämmekkäät. Palmikko-reikäkuvio ei valitettavasti pääse oikeuksiinsa kuvassa, se näyttää paljon paremmalta luonnossa. Kämmekkäät on tarkoituksella eriväriset, sillä Polku on liukuvärjättyä lankaa ja satuin neulomaan nämä sopivasti sellaisesta kohtaa kerää, että toinen nyt sitten on vihreä ja toinen punaruskea. Peukaloaukko neulottiin itselleni uudella tavalla: hajoittamalla suljettu neule tasoksi ja kokoamalla sitten taas suljetuksi neuleeksi aukon jälkeen. Ei mitenkään vaikeaa, kunhan muisti varmistaan ensin, että kuvion langansiirrot ja -kierrot osuvat sille oikeanpuolen kerrokselle.

Mitähän näistä tekisi?
Alkuvuoden lankahamstrauksesta on jäljellä vielä muutamia keriä: yksi valkoinen TicoTico, vaaleanharmaata Crystalia sekä punaista Rose mohairia. En edes muista miksi hankin valkoisen kerän, mutta kovinpaljoa sukkia tai huivia enempää siitä ei saane aikaan. Crystalin ostin lyhythihaista neulepaitaa varten, mutta mietin vielä... Rose on hankittu villapaitaa varten, mutta mielessä on kaksi ohjetta mihin sen käyttäisin, enkä ole vielä päättänyt kumpaan.

Tällä hetkellä työn alla on pitkä palmikkoneuletakki ja lankana ihana, keltavihreä Isoveli. Sen valmistumiseen menee kuitenkin vielä tovi: olen vasta aloittanut hihoja, etu- ja takakappaleet tosin on jo tehtynä.

Jaahas, kirjasto ilmoitti juuri J.K. Rowlingin uutuuden olevan noudettavissa. Sinne siis...

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

900 sivun lopputaistelu

Christopher Paolini: Perillinen eli Sielujen holvi

Kun kirjaa aloittaessa sarjan edellisistä tapahtumista muistaa ainoastaan hämäriä katkelmia, ollaan aika huteralla pohjalla. Onneksi Perillisen alussa on muutaman sivun lyhennelmä Eragonin ja Saphira-lohikäärmeen aiemmista seikkailuista, sillä tapahtumat lähteävät samantien liikkeelle, suoraan taistelun keskeltä. Ja sitä taistelua kestää sitten satoja sivuja. Ensin kirjassa valloitetaan kaupunkeja ja mietitään miten paha kuningas Galbatorix saadaan hengiltä. Koska kyseessä on fantasikirja, on mukana pakollisten lohikäärmeiden lisäksi haltioita, kääpiöitä, legendaarisia miekkoja, magiaa sekä lauma muita tapahtumien maailmaan keksittyjä olentoja. Kirjassa alkaa tapahtua kunnolla vasta kun kapinallisten johtaja vangitaan ja Eragon saa vihjeen mystisen Sielujen holvin sijainnista.

Valitettavasti tämä tapahtuu vasta kun kirjasta on jo puolet luettuna.

Ja sen jälkeen selvitään myrskystä, kidutuksesta, jättiläisetanoista ja etsitään todellista nimeä kunnes Sielujen holvi avautuu eikä siellä sitten olekaan mitään ennennäkemätöntä ja yllättävää, mutta kuitenkin loppuratkaisun kannalta tarpeellista. Se, että Galbatorix lopulta kukistuu ei ole yllätys, kirjan jatkuminen peräti 140 sivun verran sen sijaan on.

Ei niin huikea päätös kuin kansi antaa ymmärtää.
Perillisen loppuratkaisu tuntuu aiemminluetulta. Mutta siinä missä erään edesmenneen brittimiehen satamaan kirjoittama loppukohtaus haikeine hyvästeineen saa jokaisella lukukerralla näköni sumentumaan jo ennen alkamistaan, ei Eragonin laivamatka liikauta tunteita kuin korkeintaan helpotuksen verran: tätä kirjasarjaa ei tarvitse enää lukea.

Olisin toivonut kirjailijalta tai viimeistään hänen taustajoukoiltaan enemmän rohkeutta karsia Perillisestä useita satoja sivuja turhia tapahtumia ja tiivistää loppuhuipennus jännittävämmäksi kokonaisuudeksi. Tosin se mahdollisuus taisi mennä jo edellisen osan kohdalla, sillä sen piti alunperin olla neljään kirjaan venyneen seikkailun päätös. Yritin kovasti lukiessani miettiä, miten ja miksi aloin alunperin lukea tätä sarjaa ja muistini teki tepposet: en yksinkertaisesti muista. Tarina olisi saattanutkin toimia jos vaihtaisin sukupuolta ja nuorenisin viitisentoista vuotta, jolloin kliseiset juonenkäänteet eivät häiritsisi niin paljoa ja saattaisin ehkä samaistua päähenkilöön. Nyt vain en kertakaikkiaan pystynyt tuntemaan sympatiaa tai inhoa yhtäkään hahmoa kohtaan.

Kirjassa oli kuitenkin sivulla 631 mielenkiintoinen lause: Siinä ei sinänsä ollut mitään poikkeuksellista; monet kartanonherrat kautta koko Euroopan olivat kuuluja julmuudestaan. Kun kirjan tapahtumapaikkana on keksitty Alagaësia, olisi mukavaa tietää miten ihmeessä Eurooppa liittyy koko juttuun. Olkoonkin, että kirjailija on hakenut haltiakieleensä innotusta muinaisnorjasta sillä tuloksella, että haltiakuningatarta kutsutaan arvonimellä dröttning. En jaksanut lähteä etsimään käsiini alkuperäistä versiota, joten laitoin kustantajalle sähköpostia. Vastausta en ole saanut, joten liekö kyseessä sitten kirjailijan vai suomentajan virhe? Ei hätää, pystyn nukkumaan yöni vaikken vastausta koskaan kuulisikaan.

Mukaansatempaavaa tai juoneltaan yllättävää fantasialukemista etsivien kannattaa vältellä Eragonin tarinaa.


PS: En ole koskaan erityisemmin ihaillut lohikäärmeitä, mutta Daenerys Targaryenilla on mielestäni enemmän munaa kuin yhdelläkään Alagaësian lohikäärmeratsastajalla. ;)


Lisäys 13.12.
Tammelta tuli vastaus sivun 631 mysteeriin. Alkuperäinen lause on Of itself, that was hardly notable; many a lord throughout the Empire had a reputation of brutality. joten kyse on suomennosvirheestä, mikä on mennyt läpi myös oikoluvussa.

torstai 22. marraskuuta 2012

Iltasatu aikuisille

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Ikkunat kaupungin pimenee,
syvänteissä muhii valaskalat.
Luen vielä yhden sadun, jos lupaat että
vittu nukkua alat.


Salamakin oli sitä mieltä, että kannesta pitää sensuroida jotain.

Joskus lyhytkin kirja voi olla täyttä asiaa, eikä siihen kaipaa yhtään lisäsivua. Nyt vittu nukkumaan kertoo lapsiperheen iltasatuhelvetin vanhempien näkökulmasta, ollen sopivaa luettavaa myös muillekin sairaan huumorin ystäville. Vanhemmat saavat kirjasta vertaistukea (hienoa, en ole ainoa jota vituttaa) ja toisenlaisen valinnan tehneet vahvistuksen päätökselleen (oikeasti, kuka jaksaa tuollaista joka ilta?). Vinkkaa tästä joulupukille, jos lähipiirissäsi on tulevia tai tuoreita vanhempia.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Lankamalja

Mitä neulomiseen ja virkkaamiseen tulee, käytän lähes aina valmiita ohjeita ja pysyttelen helposti saatavissa Novitan langoissa. Kudon enemmän kuin virkkaan ja kudon todella paljon, mutten ole koskaan tehnyt varsinaista kirjoneuletta erivärisistä langoista. Jos näet minulla jotain moniväristä ja itsetehtyä, on siinä korkeintaan raitoja erilaisista langoista tai valmiiksi raidoitettua lankaa. Kenties jonain päivänä opettelen ja toteutan edes yksinkertaisen kirjoneuleen, mutta sitä ennen saataan joutua vielä oudomman haasteen eteen:

Viime keväänä lähetin Pelicansin toimistolle sähköpostin, jossa kiitin joukkuetta hienosti menneestä kaudesta ja kerroin omia Pelicans -muistojani. Viestin lopussa lupasin tehdä, mikäli joukkue voittaa kaudella 2012-13 kultaa, mestaruuspokaalista eli Canada-maljasta neulotun/virkatun kopion ja lahjoittaa sen Isku Areenalle. Klikattuani "lähetä"-nappia jäin miettimään että mitähän kummaa sitä nyt taas tuli tehtyä... ja aloin optimistisena miettiä, miten ihmeessä toteutan hankkeeni.

Alkuperäinen Canada-malja jääkiekkomuseossa.
Pokaalin jalusta vaikuttaa vielä helpolta: mustan alustan saisi tehtyä suorakaiteista, kapeneviin kohtiin pitäisi miettiä jokin ratkaisu (tuskin mitään vaikeaa) ja hopeiset suorakaiteen muotoiset laatat olisivat tylsiä virkattavia, mutta helppoja. Koko komeuden täytteeksi pitäisi tunkea jotain askartelukaupasta löytyvää ja pohjaan ehkäpä pahvia kovikkeeksi. Mutta nuo jalustan pienemmät laatat, itse malja, kaiverrukset sekä kaksi pelaajahahmoa. Ööh???

Kaiverruksista kaikkein yksinkertaisimmat voisi toteuttaa mustalla langalla kirjomalla. Pienempiin laattoihin löytyisi kokeilemalla jokin ratkaisu yrityksen ja erehdyksen kautta. Maljan muoto ei ole vaikea: sylinteri ja siihen päälle pipo väärinpäin. Mutta pelaajat... millä ne saa pysymään koossa? Rautalankatukirangalla? Pumpulia vartaloon? Se ainakin on varmaa, ettei kovin paksua hopealankaa tai virkkuukoukkua voi käyttää. Oli tekniikka mikä tahansa, tulisi valmis lankamalja olemaan yksinkertaistettu versio esikuvastaan.

Pahimmassa tapauksessa tiedän jo runkosarjan päättyessä 12.3. ettei minun tarvitse oikeasti toteuttaa ajatusleikkiäni. Kahden edellisen pelin perusteella tämä on se todennäköisin vaihtoehto. Mutta jos Suikkanen tekee Lahdessa tepsit... jos kurssi kääntyy ajoissa... jos keväällä kirjoitetaan uusi luku lahtelaista kiekkohistoriaa, silloin huudan onnesta 25.4. seitsemännen finaalin ratkettua toisessa jatkoerässä turkoosipaitojen voittoon Jan Latvalan lämärillä. Ja seuraavana päivänä menen ostamaan mustaa sekä hopeista lankaa. Toivottavasti.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Matkaopas kirjamaailmaan

Jera Hänninen & Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi?

Valitsin varsinaiseksi otsikoksi kirjan alaotsikon, sillä se kuvaa paremmin kirjan sisältöä. Juonta tässä ei alun kuvitteellisen, kirjailijaksi haluavan ja sellaiseksi päätyvän Pertti Uunikosken tarinaa lukuunottamatta ole. Pertin tarina toimii varoittavana esimerkkinä kaikille äkkirikastumisesta ja maailmanmaineesta haaveileville pöytälaatikkokirjoittajille, sillä todellinen kirjailija elää köyhyysloukussa apurahojen turvin. Suurin osa tästä kirjasta onkin sitten aakkostettua hakemistoa, josta löytyvät niin kustantamot, kirjallisuuspalkinnot, kirjakaupat, kustannustoimittajat ja kustannussopimuskin. Ja kyllä siellä on esimerkkejä muistakin kuin pelkästä K-kirjaimesta... ihan aasta ööhön. Lopusta löytyy Sofi Oksasen vinkkejä aloittelevalle kirjailijalle.


Etsi tällainen kirja, jos haluat kirjailijaksi. Vai haluatko?
Haluatko todella kirjalijaksi? oli helppo- ja nopealukuinen, se paljasti paljon tietoa kirjamaailmasta ja sisältö oli kattava (toisaalta, mistä minä tiedän mitä sieltä olisi puuttunut). Sopivaa luettavaa jokaiselle, joka haluaa kurkistaa kustannusmaailman sisäpiiriin ja tietää mitä siellä tapahtuu. Toisaalta kirjassa oli varsin meheviä juoruja ja monia henkilöitä arvostellaan ei-niin-ystävällisin sanankääntein. Joten onko paikoitellen kyseessä totuus vai kirjoittajien oma mielipide? Siihen en osaa vastata. Huumoriakin tästä löytyi. Koska kyseessä on enemmin tietokirja kuin romaani, eikä sisällössä ollut erityisiä lempikohtia tai kutkuttavia juonenkäänteinä, päättyy esittely tähän. :)


Seuraava kirjaesittely on eilen aloittamani Perillinen (Christopher Paolini).

Ja ehdottomasti aion sen jälkeen lukea...
Helena Waris: Talviverinen 
Tämä. On. Pakko. Saada. Heti. Omaksi. Mutta se ilmestyy vasta tammikuussa. Pohjankontu -trilogian päätösosa.
George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi
Luin tämän jo englanniksi viime keväänä, mutta suomennos on se, mikä päätyy hyllyyni ja uudelleen luettavaksi heti ilmestyessään. Kun vain tietäisi että milloin.

Nämä voisivat olla hyviä. Kiinnostavia ainakin...
David Mitchell: Pilvikartasto
Pian myös leffana. Muuten en olisi tästä kuullutkaan.
Marilyn Monroe -elämäkerta
SMASHin innoittamana. En ole vielä päättänyt kenen kirjoittamana.

Pakko lukea joskus...
Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa
Maan lapsien edellinen osa ei vakuuttanut, joten tämä tarttunee mukaan vasta kun se on kirjaston hyllyssä ja hieman tyrkyllä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Saako fania ********?

Ensimmäinen maaottelutauko. Takana 20 peliä ja 22 pistettä. Sarjataulukon 12. sija. Fakta on se, että Pelikaani ei lennä, ei ainakaan kovin korkealla.

Kyllä, fania saa mielestäni ********.

Sillä fani on se, joka elää joukkueen mukana: seuraa pelit radiosta, TVstä tai paikanpäältä. Fani lähettää tarveisiä Radio Voiman kiekkolähetykseen ja pukeutuu turkoosiin usein myös vapaa-ajallaan. Fani saattaa myös koristella työpisteensä Pelicans -aiheisesti. Fani ei ole fani, ellei joukkueen menestys saa sydäntä hakkaamaan Isku Areenan kannustuksen tahdissa TUM-TUM-TUM. Fani myös tuntee joukkueen alamäet sisimmässään. Tunteenpurkauksilta -hyviltä tai huonoilta- ei voida välttyä. Tappio kirvelee aina, joskus hyvin syvältä.

Mutta fani ei saa antaa ********** kääntyä joukkuetta vastaan.

Koko organisaatio tekee parhaansa menestyksen eteen. Pelaajat menevät harjoituksiin, laukovat, luistelevat, torjuvat ja hiovat kuvioita yhä uudelleen. Ja joku kerää ne kiekot harjoituksen jälkeen. Pelaajat myös luistelevat jäälle jokaiseen peliin voitto mielessään, kukaan ei lähde kaukaloon häviämään kamppailua. Huilataan nyt hetki Pelicans -kiekosta ja lähdetään tauolle hyvillä mielin. Laitetaan kannustavaa viestiä vaikkapa Pelicasin Facebook-sivulle, tsempataan sitten jätkiä hoitamaan homma kotiin paikanpäällä ja kotikatsomoissa. Kauden loppuun on vielä pitkä matka, enkä usko turkoosin värin haalistuneen kesän aikana kuin finaalihuumasa hankitusta hiusväristä.

Ja niitä hyviä hetkiä on ollut ennenkin, miksei siis myös tulevaisuudessa?

Historiallinen game seven Kärppiä vastaan.
Andyn edellinen vierailu Isku Areenalle elokuussa 2010.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Tervetuloa Pähkinäkukkulalle!

Voit lukea täältä ajatuksiani jääkiekosta, erityisesti Pelicansin ja maajoukkueeen otteista. Kerron myös millaisia tekeleitä kudon tai virkkaan sekä esittelen lukemiani kirjoja. 

Miksi sitten blogi, jolla on peräti kolme aihetta, eikä vain yksi? Koska kaikki kolme ällää -lätkä, langat ja lukeminen- ovat niin lähellä sydäntäni, enkä halunnut valita niistä vain yhtä tai perustaa jokaiselle omaa blogia. Kudon yleensä aina lätkämatsia katsoessani, ellei kyseessä ole äärimmäisen ratkaiseva SM- tai MM- finaali. Lukemista harrastan aina kun ehdin, on harvinaista jos minulla ei ole jokin kirja kesken. Päivitän blogia noin kerran viikossa, ja aiheena voi silloin olla kolmesta mikä vain -tai ne kaikki yhdessä. Jokainen yhdenkin ällän ystävä on tervetullut seuraamaan blogia.