tiistai 31. joulukuuta 2013

TOP-5 kirjat 2013

Pähkinäkukkulalla on nyt takana ensimmäinen kokonainen kirjavuosi ja on aika rankata sen parhaimmisto. Kirjan julkaisuvuodella ei ole väliä, mukaan pääsevät kaikki ne teokset jotka esittelin vuonna 2013 kirjailijan kotimaasta tai genrestä riippumatta. Ehdokkaat ovat siis:

Joyce Carol Oates: Blondi
Helena Waris: Talviverinen
Jan Guillou: Sillanrakentajat
Anna Godbersen: Erheitä
Johanna Sinisalo: Sankarit
David Mitchell: Pilvikartasto
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Elisabet Aho: Valkea kuin uni
Kari A. Sihvonen & Aapo Rapi: Kuolleiden urheilijoiden seura
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Stephenie Meyer: Vieras
Patricia A. McKillip: Unohdettu Ombria
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki
Elisabet Aho: Lilly
E L James: Fifty Shades -Sidottu
Kristiina Vuori: Siipirikko
JRR Tolkien: Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Panu Rajala: Unio mystica -Mika Waltarin elämä ja teokset
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..."
Mika Waltari: Turms, kuolematon
Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä
Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa
Andrei Pajanne: Autuaiden saari
Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Leif GW Persson: Ken lohikäärmeen surmaa

Yhteensä 28 luettua kirjaa. Huomattavasti vähemmän kuin peruskirjabloggaajalla, mutta juuri se määrä minkä muilta ajanvietteiltäni ehdin lukea. Yllättävän monta kirjailijaa edustettuna vähintään kahdella teoksella. Top vitosta valitessani ratkaisevinta oli se millainen fiilistä kirjasta jäi minulle ja on yhä, mitkä näistä lukisin uudelleen tai mitä suosittelen kysyttäessä.

Viime vuoden lempikirjani, linkkeineen alkuperäisiin esittelyihin, ovat:


Sija 5. Helena Waris: Talviverinen
Talviverinen pääsee mukaan listalle syksyn uusintaluennan ansioista, jolloin kävin koko trilogian läpi. Rakastuin Pohjankontuun jo Uniin piirretyssä polussa ja menetin sille lopullisesti sydämeni saavuttaessani toistamiseen Talviverisen lopun, hetkellä jona kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Talviverisestä tuli ihana huipennos vanhojen mahtien suojelemalle tarinalle eikä sen alkuperäisestä, pirstalemaisesta vaikutelmasta ollut enää tietoakaan. Toimii varmasti myös vielä kolmannella lukukerralla. Lue sinäkin, lue koko setti kerralla nyt kun se on saatavilla.


Sija 4. Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..."
Ville Haapasalo on ilmiö myös Suomessa, viimeistään tämän kirjan ansiosta. Onko tarina totta vai ei, sillä ei ole väliä kun kirjan parissa viihtyy tekstin ja ulkoasun lumoissa. Autenttisen kokemuksen takaamiseksi tämä pitäisi lukea kellarissa pipo päässä, vodkaa naukkaillen ja käden haroessa suolakurkkuja suoraan purkista.


Sija 3. Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Kliimaksia kliimaksin perään, piti otteessaan alusta loppuun sekä kampitti Sinisalon uusimman. Spoilaamisen pelossa ei enempää ylistystä, vaikka sitä ansaitsisi.


Sija 2. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Muisto vedestä
Joitain päiviä sitten Teoksen FB-sivulla oli katkelma Teemestarin kirjaa. Tunnistin tekstin heti, en vain enää muistanut kuinka kaunista se oli. Yllätyin, vaikka ei olisi pitänyt. Muistan edelleen sen ensimäiseltä lukukerralta mieleen jääneen lauseen. Nyt tuntuu siltä, ettei tarinan kokeminen uudelleen enää riitä, vaan tämä pitäisi saada myös omaan hyllyyn. Sisäinen romantikkoni kaipaa yleensä tarinaan siirappia, tässä sellainen olisi ollut jo liikaa.


Sija 1. Andrei Pajanne: Autuaiden saari
Se tunne, se koputtelee yhä ajatuksiani, hyppii trampoliinilla aivosaarellani, puhaltelee siellä saippuakuplia ja kurottelee kohti tähtiä. Omena maistuu kielellä...
Luenko enää koskaan vastaavaa mielikuvituksen sekä rakkauden ilotulitusta? Kohtaanko milloinkaan ensimmäisten joukossa yllättävää tarinaa? Onneksi tämän voi lukea uudelleen. Nyt pitää vielä rauhoittua, unohtaa ja tulla löydetyksi taas joskus myöhemmin.



Näillä ajatuksilla kohti kirjavuotta 2014!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Yllättävän hyvä dekkari

Leif GW Persson: Ken lohikäärmeen surmaa

Yhdeksän henkilöä, joista vain yksi oli oikea poliisi. Muuten joukkoon kuului täydellinen suomalaisjuntti, chileläinen, venakko, nuori nokikana, lepakko, tanhupetteri, sekä vanha kunnon Lars Puupää Alm, vaikeasti kehitysvammainen jo syntyessään. Mihin poliisikunta oikein oli menossa, Bäckström ajatteli.
En yleensä lue dekkareita. Edellinen kosketukseni genreen oli kesältä 2010, useamman sattuman kautta. Olin kymmenen kilometrin korkeudessa ja pukeutunut t-paitaan missä luki "Jag hör röster". Ei ehkä se järkevin valinta lentokoneeseen... ja kuinka ollakaan: Qantasin stuertti osasi ruotsia, aloitti small talkin ja kuultuaan kotimaani katosi hetkeksi. Mies palasi mukanaan suomenkielinen pokkari Kuolema kulisseissa, jossa oli kolme Maria Lang -dekkaria. Kaveri luki ne ensin, enkä ihastunut itsekään. Tykkään arvoituksista silloin kun voin lukijana olla mukana ratkomassa sitä. Mutta en vain jaksa innostua siitä kenties kaikkein perinteisimmästä salapoliisiromaanista missä etsivä kokoaa epäillyt lopussa yhteen ja kertoo miten rikos tehtiin ja paljastaa syylliseksi sen kaikkein vähiten epäilyttävän henkilön.

Ken löhikäärmeen surmaa oli kaverin suositus samalla kun lainasin Turms, kuolemattoman. Leif GW Perssonin nimi oli minulle jotenkin etäisesti tuttu. Kirja odotti lukuvuoroa parisen kuukautta ja päätin tarttua siihen Autuaiden saaren jälkimainingeissa. Ikuinen rakkauskertomus kolkuttaa yhä takaraivossa ja kaipasin kovasti jotain aivan muuta luettavaa. Enkä siinä suhteessa joutunut pettymään lukemaani:

Ei ole helppoa olla Ruotsin paras (*ironiaa*) poliisi Evert Bäckström. Lääkäri on määrännyt miehen alkoholittomalle ja terveelliselle ruokavaliolle juuri kun ratkaistavaksi tulee tapaus mikä vaikuttaa tavalliselta juoppomurhalta. Keissi paljastuu paljon laajemmaksi ja sekalainen poliisikunta yrittää ratkaista sitä kilpaa ja toisiaan nokitellen. Jokaisella on oma suosikki epäiltyjen joukossa, mutta kuka on oikeassa ja ymmärtää vihjeet?

Perusdekkari siis kyseessä, mutta erittäin viihdyttävästi kerrottuna ja herkullisilla hahmoilla -jos vain sopeutuu kirjan räävittömään tyyliin. Jollain kummalla tavalla Evert Bäckströmistä ei voi olla pitämättä, ei vaikka mies olisi saanut syytteet vähintään työpaikkakiusaamisesta, rasismista, seksuaalisesta häirinnästä sekä virka-aseman väärinkäytöstä, mikäli kollegat olisivat kärryillä hänen ajatuksistaan tai kaikista tekemisistä. Toisaalta, ei Bäckström ole tarinan ainoa salakavala poliisi, eikä se tarinan fiksuinkaan tyyppi. Sellaista ei taida edes olla olemassa.

Reilu neljäsataa sivua oli mukaansa tempaavaa luettavaa ja toimi juuri ajoituksensa takia, se oli täydellistä vastapainoa rakkauskertomukselle. Kirjassa on myös mukavasti Suomi -viittauksia ja juoni pysyy ihan uskottavasti kasassa genren koukerot huomioiden. Mikään maailman paras kirja Ken lohikäärmeen surmaa ei ole, mutta sopii sairaan huumorin ja nokkelan sanailun ystävälle vaikkapa rantalukemiseksi. Loppuratkaisu on hieman liian perusdekkarimainen, osittain senkin takia että murhaajaan viittaava ratkaiseva vihje on ollut ilmeisen mahdoton kääntää suomeksi molemmissa merkityksissään ja murhaaja vetäistään esille takavasemmalta.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Pukin konttiin neulottua

Jouluaatto meni ja oletan että paketit on jo avattu, enkä pilaa enää kenenkään jännitystä. Tässä siis katsaus pukin pikku apulaisen tämän joulun aikaansaannoksiin.

Novita 7 Veljestä lehti 2012, suunnittelija Minna Metsänen. Lanka: 7 Veljestä.
Pipon saaja halusi sinimustan pipon. Käytin mustaa sekä sinisen kirjavaa raitalankaa, mikä teki lopputuloksesta kaksiväristä pirteämmän. Kuvio on aiemmin huivista tuttua siksakkia, helppo ja nopea tehdä.

Novita Syksy 2011, suunnittelija Anna-Maija Immonen. Lanka: 7 Veljestä.
Pitkät kynsikkäät helmineuletta. Tehty toiveen "harmaat tai keltaiset kynsikkäät" perusteella, ja jos minulle ei esitä ihan ehdotonta väritoivetta, on lopputulos yllä olevan kaltainen. Näitä varten kyselin mittoja lahjan saajan kädestä, jotta sain aikaan mahdollisimman hyvin istuvat kynsikkäät. Varrella on pituutta niin paljon, että ne yltävät kyynärpäihin.

Novita Syksy 2010, suunnittelija Minna Metsänen. Lanka: 7 Veljestä.
Muksulle tehty villatakki. Alkuperäinen ohje on tehty kirjavasta langasta, mutta juuri sitä sävyä ei ollut enää saatavilla ja halusin kokeilla toteutusta hieman eri väreillä. Pienelle ihmiselle on kieltämättä mukava neuloa kun saa äkkiä valmista!

Novita Kevät 2013, suunnittelija Susanna Mertsalmi. Lanka: Kelo ja Teddy.
Tästä kuvasta ei välttämättä ihan heti hoksaa mitä siinä on, nimittäin kaulaliinan ja hupun yhdistelmä. Huppu on tuossa ylhäällä niin että kasvot katsoisivat vasemmalla. Ja kaulaliina on hieman taiteltuna alempana. Kuvassa ei ole optista harmaa, vaan huppu on kiinni kaulaliinan melkein toisessa päässä. Kun tämä puetaan päälle, kiedotaan tuo pidempi liinapää kaulan ympärille ja lyhyempi saa olla edessä.
Ja vielä lähikuvaa pörröisestä huppuhuivista. Alkuperäinen ohje on yksivärinen. Keloa ja Teddyä ei löytynyt yksi yhteen lahjan saajan lempiväreissä, joten yhdistin mustan Teddyn ja vihreänkirjavan Kelon. Vielä lankakaupassa yhdistelmä arvelutti, huomasin kuitenkin pian että toimivat moitteetta yhteen ja lopputulos on ihanan paksu ja pehmeä.


Nyt voikin ruveta suunnittelemaan seuraavan joulun neulelahjoja...

maanantai 23. joulukuuta 2013

Lumikki paahteessa

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

"Olipa kerran tyttö, jolla oli salaisuus."

Lumikki Anderssonin tarina jatkuu helteisessä Prahassa. Valkea kuin lumi on suoraa jatkoa Punainen kuin verelle. Rentouttava irtiotto Suomesta ja edellisistä tapahtumista, maisemanvaihdos Keski-Eurooppaan muuttuu arvoituksen ratkonnaksi sekä eloonjäämiskamppailuksi kun Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka kertoo olevansa hänen sisarensa. Arvoituksen keskiössä on myös salaperäinen, eristyksissä elävä uskonlahko. Näiden jälkeen lukija laskee nopeasti yhteen ja pystyykin jo päättelemään kirjan juonen, eikä siinä ole Punaisen kaltaisia yllätyksiä vaan tapahtumat etenevät kuten lukija ennakoi.
Jälleen erittäin pätevä ja kaunis kansikuva.
Valkea kuin lumi ei kuitenkaan ole huono kirja. Simppelin juonen puutteet korvaa sujuva kerronta, johon uppoutuu mielellään. Uskonlahko -jutun rinnalla kulkee myös toinen, Lumikin menneisyyttä avaava mielenkiintoinen tarina. Valkeassa on myös hitunen erotiikkaa. Monista aikuisten kirjoista poiketen nämä kohtaukset on kirjoitettu kauniisti, eikä lukijan tarvitse tuntea myötähäpeää kirjailijaa kohtaan -tämä on tasokasta kirjallisuutta, ei mikään Fifty Shades of Grey jonka jo pelkkä mainitseminen tuntuu loukkaukselta Salla Simukkaa kohtaan. Valkea on viihdyttävä ja nopeasti luettu jatko Lumikin tarinaan, mutta  aivan alussa olisin luottanut enemmän lukijan muistiin ja jättänyt Punaisen juonilyhennelmän pois.

Lumikin tarina on päätöstä vaille valmis. Odotan ja toivon että Musta kuin eebenpuu olisi sarjan paras osa. Sen kerronta jatkaa toivottavasti -ja varmasti ellei ihmeitä tapahtu- samalla tasolla ja toivon juonen olevan vieläkin parempi kuin Punaisessa tai Valkeassa. Esittelyn perusteella en ole vielä erityisen innostunut, maltillisen odottava korkeintaan. Ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka erittäin varmalta ja osaavalta pohjalta Salla Simukka lähtee päätösosaan. Ainakin luvassa on niitä kaipaamiani satujuttuja, joita Valkeassakaan ei viljelty kovin runsaasti.

Yhtä tärkeä kuin sankari, jopa tärkeämpi tarinan kannalta, on hänen vastavoimansa. Paha. Mahtava, käsittämätön, julma, puistattava pahuus, joka vetää kansan huomion puoleensa magneetin tavoin. He tahtoisivat kieltää pahan olemassaolon, mutta samalla se kiehtoo heitä. He ahmivat pahuutta, kunnes voivat pahoin. He haluavat että joku tulee ja poistaa pahan. He haluavat sankarin.
Tehokasta sankaritarinaa ei kuitenkan synny ilman sivullisia uhreja. Joidenkin on kuoltava, jotta pelastetut olisivat sitäkin arvokaampia.
Vasta kuolema tekee todellisen sankaritarinan.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Toista kertaa kirveen terällä

Eilen oli jälleen Pelicans -pelipäivä. Edellisestä vierailusta Isku Areenalle oli vierähtänyt yli jo kuukausi. Tästä menee kiitos loistavasti ajoitetulle lomamatkalle (ups, varasinpa reissun juuri sille viikolle kun Kärpät tulee Lahteen) ja vähemmän toivotulle tuliaiselle (sairastuminen esti jo aiotun Hifk -pelin). Sanotaan että hyvää kannattaa odottaa. No, ei aina. 

Ennen pelikaanianalyysiä muutama ei-niin-kiekollinen bongaus Isku Areenalta:

Kun aukaisee silmät ja katsoo ympärilleen voi huomata yllättäviä asioita. Huomasin vihdoin Snackpointin pöperöt Areenan valikoimissa. Tätä ennen olin syönyt pelkkiä lihiksiä ja kaivannut Lättyä & lämäriä, mutta vihdoin tiedän mistä sen saa, nimittäin A-katsomojen takaa. Etsivä löytää kun lähtee hieman kauemmas kiertelemään.

 Tämä fanishopin mallinukke... oli pakko napata kuva. Pahoitteluni, mutta stailaisin sen uudelleen. Olen kyllä käytettävissä jos kutsu käy!

Raaka-aine esiintyi erätauolla. Hyvä meininki. Ei hassumman kuuloista musiikkia.


Lahtikiekon Hall of Fame jäi melkein näkemättä. Olisikohan sen voinut sijoittaa vielä keskeisemmälle paikalle kuin pääaulan takanurkkaan? Kieltämättä tyylikkäämmän näköinen kokoelma kuin Tampereen jääkiekkomuseon vastaava.


Pelicans - Tappara 1-4

Kauteni alkoi kirvesrintojen vierailulla Lahteen ja se myös päätti kotiottelukauteni ennen joulutaukoa. Kun niskassa on jo 9 tappiota, niin ei se mairittele turkoosia sydäntä. Jäällä nähtiin muutamaa yksilöä lukuun ottamatta niin flegmaattinen joukkue, että häviö oli täysin ansaittu. Ketutti hävitä ja niin ketutti varmasti joukkuettakin.

Mutta eivätkö pelaajat haluaisi mieluummin voittaa? Mitä siellä kopissa pitää tapahtua jotta ajatus voittamisesta muuttuu jälleen teoksi ja todeksi? Koska kiekko lakkaa polttamasta lavasta ja syötöt osuvat jälleen kohdilleen? Milloin meillä on voittava, haamutorjuntoja tekevä maalivahti?


Katsomossa näkyi paljon turkoosia, valitettavasti vain tyhjien penkkien muodossa. Matsin jälkeen tunteet purkautuvat pettymykseen myös twitterissä, jossa useampikin lahtelainen purki turhautumista ja vaati valmentajaa vaihtoon. En tekisi vielä sitä liikettä, mutten toisaalta tiedä:

Onko valmennuksella ja pelaajilla toistensa luottamus?
Yhdessä on kivempi edetä yhteisen asian eteen kuin yksin, vaikka jokainen viime kädessä vastaakin omasta osuudestaan kaukalossa. Pelicans -perhettä koetellaan ja lujaa.

Horjuuko perhe vai seisooko se yhtenä rintamana?
Perheeseen lasken myös fanit, vaikken pystykään itse näyttämään sitä paras mahdollista esimerkiä huutamalla ääntäni käheäksi jokaisessa kotipelissä. Yritän kuitenkin kovasti pitää asenteen positiivisen puolella ja lähteä uuteen pelipäivään puhtaalta pöydältä voittoa kohti ja twiittailla mukavia.

Ja vielä vähemmän osaan kertoa:

Miten tämä kelkka käännetään kohti pleijareita?
Toivo ei ole menetetty, ainostaan pisteitä. Mutta jotain on tapahduttava.

Huominen määrää paljon, tai ainakin sen lähdetäänkö joulutauolle tappioputkessa vai ei...

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Rakkaudesta, merestä ja tähdistä

Andrei Pajanne: Autuaiden saari

Tätä kirjaa ei voi kuvailla järjellä, se pitää ottaa vastaan ja kokea sydämellä.
Tämä on sekä suositus että varoitus.

Kirjoitin Autuaiden saaresta jo kirjamessujutussa ja nyt olen saanut sen luettua. Oikeastaan luin kirjan viimeiset lauseet jo sunnuntaina, mutta muutaman päivän hengähdystauko sekä ajatusten kokoaminen sen jälkeen oli tarpeen. Ja silti ei saa sanottua kaikkea. Tämä juttu on kirjoitettu samalla periaatteella kuin aiemmatkin kirjajuttuni, mutta sen lisäksi laitoin kommenttina ajatuksia ja huomioita tarinasta ja henkilöistä -näihin sisältyy huomattavia juonipaljastuksia, joten lue ne vain jos kirja on jo sinulle tuttu. Kirjailija toivoi palautetta ja tarina herätti paljon ajatuksia, joten annan sitä mielelläni.
Ensimmäinen signeerattu kirjani!
Mutta asiaan: messujen jälkeen odotukset tätä kirjaa kohtaan olivat suuret, toisaalta pelkäsin hankkineeni tiiliskiven painon verran jotain mikä vain ei voi saavuttaa tajuntaani. Halusin niin kovasti lukea hyvän tarinan. Nähtyäni Autuaiden saaresta pari ylistävää arviota (joista uskaltauduin oikeastaan lukemaan vain otsikot), laitoin sormet ristiin ja toivoin olevani samaa mieltä kriitikoiden kanssa. Sitten huokaisin syvään, otin kirjan hyllystä ja aloin lukea...

Autuaiden saaren päähenkilö on Andreas. Miehen elämä on pisteessä jossa hän on täysin hukassa, niin henkisesti kuin fyysisestikin: lentokone putoaa mereen ja eloon jää vain rakkauden salaisuutta vuosia etsinyt Andreas. Kun lapsuudesta tuttu tähti välkkyy pimeällä taivaalla on aika nukahtaa meren syliin... ja herätä saarella. Mikä se saari sitten on, mitä siellä tapahtuu ja miten Andreaksen käy, se on parempi selvittää itse lukemalla kirja. Mutta kokonaisuus todella on kertomus rakkaudesta ja maailmankaikkeuden historiasta sekä paljon muustakin, kuten aiemmin kirjoitin. Tarinasta nauttii eniten kun siitä tietää etukäteen mahdollisimman vähän.
Tähtiä. Lisää kansien välissä, samoin rakkautta ja merta. Sekä Meri.
Autuaiden saari on yllättävintä mitä olen pitkään aikaan lukenut. Se on hengästyttävä, kaunis tarina rakkaudesta. Se vetoaa sydämeen ja saa ajattelemaan asioita uudella tavalla kun uskaltaa antautua tarinan vietäväksi. Juuri kun luulee tietävänsä mitä tapahtuu, tapahtuu jotain odottamatonta vaikka Andreaksen kokemuksissa on niin paljon tuttua. Tuhat sivua ei missään vaiheessa tuntunut urakalta, ei vaikka kirjassa on paljon dialogia ja puhutaan yhdestä ainoasta aiheesta. Tämä on historiaa, mytologiaa, tieteiskirjallisuutta, matematiikkaa, tähtitiedettä, biologiaa, lääketiedettä ja uskontoa. Rakkautta. Kuulostaa sekametelisopalta mutta tässä on rusinat ja muut hedelmät kohdillaan, kokonaisuus toimii ja yksityiskohdat soljuvat toisiinsa kiinni. Rakkaudella.

Onneksi Autuaiden saaren kieli on perinteistä kerrontaa, ei mitään turhaa sanoilla kikkailua mikä veisi turhaan pohjaa pois suurilta ajatuksilta ja tekisi lukemisesta liian raskasta. Asiat ja sanoma selitetään ymmärrettävästi, kuitenkaan lukijaa aliarvioimatta. Tarinan matemaattiset selitykset eivät ole ihan ominta alaani, mutta pysyin hyvin kärryillä niissäkin, ainakin sen verran ettei punainen lanka kadonnut kesken matkan. Pidin erityisesti (maailmankaikkeuden) historian ja evoluutiobiologian osuudesta, mikä kohosi aikamoisiin korkeuksiin.

Kysyin messuilla Andrei Pajanteelta että eihän kirjassa nyt vaan ole liian helppoa loppuratkaisua, tyyliin "tämä kaikki oli vain unta ja se siitä" (mikä kieltämättä oli ensimmäinen ajatus kun juonena on mereen nukahtava ja tavallisesta poikkavassa paikassa heräävä mies) ja vastaus oli että ei ole. Eikä ollut. Olen siis erittäin tyytyväinen ettei minua huijattu! :) Kirjasta jäi sellainen fiilis että näin sen pitikin päättyä.

Kerrankin kävi niin, että pääsin lukemaan hienon kirjan ensimmäisten joukossa. Etsin ja löysin. Toivottavasti mahdollisimman moni muukin lukija löytää Autuaiden saaren, niin Suomessa kuin ulkomailla. Tämä tarina on universaali ja koskettaa.


Andrei Pajanne on kirjoittanut parhaan kirjan, mitä olen tänä vuonna lukenut. Suosittelen!

Kansikuvaa paperikannen alla

Hitaat ovat siivet pelon,
vahvat rakkauden,
valkeina ne kiidättävät lailla joutsenen,
saan katoavan hetken,
mut' menetän ikuisuuden,
sylissä meren,
rauhallisuuden.


-----------------------
Lisäys 26.6.2014.
Autuaiden saari on Lastukirjastojen ensimmäinen lukuvinkkini. Tarkista kirjan saatavuus.

torstai 5. joulukuuta 2013

Nainen joka kesytti hevosen, leijonan sekä suden ja teki kaiken muunkin.

Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa

Luolakarhun klaanista tuttu Ayla on matkannut jääkautisen Euroopan sekä viiden kirjan halki, saanut puolison ja lapsenkin. Nyt on aika kouluttautua zelandoniksi, sen ajan papin ja lääkärin yhdistelmäksi.  Koulutukseen kuuluu retkiä luolasta toiseen, emon laulun ja tarinoiden opettelua, valvomista, taivaankappaleiden merkitsemistä... kaikkea tätä kun odottelee hetkeä jolloin emo kutsuu palvelijakseen.
Aylan tarinan parhaat paukut on käytetty jo niissä sarjan ensimmäisissä osissa, eikä Maalattujen luolien maassa ollut oikein mitään juonellisesti kiinnostavaa. Pidin niistä muutamista kohdista joissa koulutetaan Zelandoneja ja opitaan jääkauden ihmisen maailmankuvasta:

"Neljäs pääväri on kirkas", mies sanoi. "Kirkas on tuulen ja veden väri. Kirkas voi näyttää kaikki värit, niin kuin silloin, kun katsoo tyynen lammen pintaa ja näkee siinä kuvan, tai silloin kun sadepisarat säkenöivät kaikissa väreissä auringon kilossa. Sekä sininen että valkoinen ovat kirkkaan muotoja. Kun katsoo tuulta, se on kirkas, mutta kun katsoo taivaalle, näkee sinistä. Vesi on usein sinistä järvissä ja Lännen Suuressa Vedessä, ja jäätiköiden vesi on syvää ja heleää sinistä."

Ikävä kyllä muu kerronta on pitkäveteistä ja lukijaa aliarvioivaakin toistamalla samoja asioita ja alleviivaamalla itsestäänselvyksiä:

Kaikki eivät suhtautuneet näytökseen yhtä suopeasti. Marona, joka oli itse mielellään huomion keskipisteenä, tunsi kateuden heräävän sisällään ja kääntyi sanomaan serkulleen Wylopalle: "En tiedä, kuinka kukaan jaksaa olla kaiken aikaa tuollaisten likaisten eläinten kanssa. Kun menee lähemmäs Aylaa, huomaa, että hän haisee hevoselle, ja olen kuullut että hän nukkuu suden kanssa. Inhottavaa."

Maronan nuiva, suorastaan vihamielinen suhtautuminen Aylaan tuotiin ilmi jo Luolien suojateissa ja silti kirjailija jaksaa muistuttaa siitä ärsyttävällä tavalla. Samoin Aylan erikoinen korostus, kesyn suden eläminen ihmisten kanssa... oikeastaan kaikki mainisemisen arvoinen ja vähänkin erikoinen asia Aylan matkan varrella tulee käytyä läpi uudelleen. Kirjailija on sarjaa työstäessään todella perehtynyt historiaan ja tietää millaisista punotuista astioista tai luulapioista hän kertoo. Toisinaan (tämäkin) kerronta menee liian pätemisen puolelle kohdissa, joissa kuvaillaan nykyisen tietämyksen kautta esimerkiksi kivistä siltaa joten yllä. Minun ajatukseni se heitti pois siitä maailmasta missä päähenkilöt elävät.

Luovutin Maalattujen luolien maan kanssa jo reilun kahdensadan sivun jälkeen ja luin loput kuutisensataa vähemmällä keskittymisellä, tylsien kohtien yli hypellen. Tätä vain ei pystynyt lukemaan kunnolla.

Loppuratkaisuna Maalattujen luolien maassa tarjotaan jo aiemmin luettua parisuhdekriisiä sekä nykyihmiselle itsestäänselvyyttä, tietoa siitä miten uusi elämä saa alkunsa (tämän Ayla aavisti muistaakseni jo ensimmäisessä kirjassa).  Lopun zelandonien kesäjuhlat muisttuvat kännisekoiluineen ja mustasukkaisuuskohtauksineen enemmän halpaa juhannuskomediaa kuin suurta tarinaa ihmiskunnan aamuhämärästä.

Pidin ensimmäisestä neljästä osasta, silloin joskus vuosikausia sitten kun ne luin, joten mitä ihmettä tälle sarjalle on sen jälkeen tapahtunut? Eniten minua ärsyttää ja raivostutta koko tarinan luettuani, miten sen taso laski loppua kohden ja mielenkiintoinen seikkailu muuttui tylsäksi. Ihan kuin joku olisi vienyt valtavan jäätelötötterön pikkulapselta joka on vasta ehtinyt maistella sitä -en tähän hätään keksi kliseisempää vertausta.

Niin pettynyt kuin Maalattujen luolien maahan olenkin, minun tekisi mieli noutaa kirjastosta Luolakarhun klaani ja tarkistaa kuinka paljon aika on kullannut muistojani siitä tarinasta. Haluaisin ottaa selvää miten suhtautuisin siihen tänä päivänä. En kuitenkaan tee niin, en ainakaan nyt, otan mieluummin riskin täysin uuden tarinan kanssa.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Turkoosi keinutuoli: 64 palan voittoputkessa

< Turkoosi keinutuoli: tästä se lähtee!

Edellinen juttu turkoosista keinutuolista sisälsi kuvan virkkausta vaille valmiista lankakeristä. Ja tämän verran niistä on nyt jäljellä kun kaikki 64 palaa on virkattu ja valmiina:

Kolme kerää valkoista ei, aivan kuten arvelin, riittänyt. Ostin neljännen kerän ja kuvassa on sen jämät. Kovin paljoa arvioni sen suhteen kuitenkaan heittänyt. Muita lankoja oli riittävästi ja oranssia on edelleen lisää varastokaapissa. Otan sen mukaan työhön vasta paloja yhdisteltäessä.

20 kpl musta-turkoosia kukkaa, 19 valkoista kukkaa sekä 24 petroolia ympyrää mahtuvat hyvin keinutuolin kyytiin. Kultalankaa on käytetty eniten valkoisen kanssa, mutta myös muutamaan otteeseen turkoosia ja petroolia piristämään.

Tässä keinutuolin pehmuste viimein sommiteltuna ja oikeissa väreissä. Koko homman ympärille tulee reunus oranssista ja sen toteutus on vielä täysin auki. Kenties pohjalle simppeli kiinteä- ja ketjusilmukka "rengas" johon lisätään ainakin toinen kerros silmukoita. Pieni mysteeri on vielä sekin, millä langalla yhdistän palat toisiinsa. Ensin ajattelin käyttää oranssia, tehdä oikein villin värisen pehmusteen... ehkä siitä tulisi kuitenkin liian villi. Pitää kokeilla eri vaihtoehtoja. Lopussa oivalluksella ja erehdyksellä tulee olemaan suuri rooli valmiin työn suhteen!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Vampyyri Helsingissä

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä

Eräänä päivänä tämä punakantinen, etäisesti tuntunoloinen kirja, varmaankin Risingshadowsta bongattu, nälkäinen vampyyri lähti mukaani kirjastosta.
Kirjojen ja TV-sarjojen sekä elokuvien perusteella tiesin, että vampyyrit:
- pakoilevat päivänpaistetta, elävät öisin.
- imevät verta terävillä kulmahampaillaan pysyäkseen elossa, vaikka eivät enää elossa olekaan.
- ovat verenhimoisia saalistajia ja kuitenkin traagisia, ristiriitojen repimiä hahmoja.
- pukeutuvat usein nahkavaatteisiin.
- eivät ole muuttuneet vampyyreiksi omasta tahdostaan, no eivät ainakaan yleensä.
- rakastavat omalla tavallaan, tai rakastivat ainakin ennen kuolemaansa.
- kärsivät ikuisesta elämästä, lopullista onnea tai kuolemaa etsien.

Näihin ennakkoajatuksiin nähden Nälkä ei kertonut mitään uutta terävistä kulmahampaista. Se oli ensimmäinen Helsinkiin sijoittuva vampyyritarinani, muttei ensimmäinen suomalainen vampyyrikertomus mihin olen törmännyt. Se edellinen oli järkyttävän huono, joten Nälkä on luonnolisesti paras kotimainen vampyyritarina, minkä tähän mennessä tunnen.

Nälän päähenkilö on naisvampyyri Jorunn, joka palaa Helsinkiin, mielessään kosto ja vapautus tai edes jotain muutosta aiempaan elämään kuolemattomana. Entinen rakastettu, Ruotsista paennut vapaaherra von B ei jälkeläisineen jätä Jorunnia rauhaan, ja jossain pakoilee myös mystinen muukalainen M. Tarina etenee kohti Helsingin laitamilla olevaa kartanoa ja viimeistä perillistä, käyden välillä takaumina Jorunnin menneisyydessä. Juonen ja tarinan puolesta Nälässä ei ollut mitään poikkeuksellisen uutta. Kirjan vahvin ote on sen omaperäisessä, hypnoottisessa kerronnassa. Sivuilla käydään dialogia, ja kuitenkaan siinä ei ole yhtään perinteisesti kirjoitettua repliikkiä. Rivi vaihtuu kesken lauseen, pakottaen lukijan keskittymään sanoihin ja teksin painotuksiin.

"Tämä ainainen nälkä, kalvava puute niin paljosta. Varjot ja pimeys sielläkin. Kohtalo joka kaartelee kauniisti painettujen kellastuneiden sivujen yllä. Hän sulkee kirjan ja laittaa sen takaisin hyllyyn. Sitten hän ottaa takkinsa ja äkkiä
hän ei enää ole siinä."

Nälän kerronta on myös se, mikä voi olla lukijalle liikaa. Tämä ei ole helppo kirja, pääsin sinuiksi sen ilmaisun kanssa vasta noin sadan viidenkymmenen sivun jälkeen, eli alle sata sivua ennen loppua. Vampyyrien ystäville tämä lienee pakollista luettavaa. Suosittelen Nälkää niille, jotka haluavat jotain muuta kuin helppolukuista viihdettä ja haastaa itsensä vaativamman ja omalla tapaa kauniin teksin parissa.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Piraatista pyhäksi mieheksi

Mika Waltari: Turms, kuolematon

On kirjoja, jotka voi ahmaista ja niitä, jotka voi lukea ainoastaan nauttimalla. Waltarin tekstiä ei voi ahmia, ei vaikka kirja olisi kuinka hyvä, sillä ahmimalla pääsee vain irtaantumaan tarinasta. Näitä historiallisia tiiliskiviä on luettava kärsivällisyydellä, jokaiseen verbaaliseen koukeroon ihastuen.

Luettuani Mika Waltarin elämäkerran päätin lähteä pian joko Johannes Angeloksen tai etruskien maailmaan. Molemmat löytyivät kaverin hyllystä (pitkä laina-aina, mikä sen mukavampaa) ja suosituksesta päädyin Turms, kuolemattomaan. Waltarin suureen romaaniin nykyisessä Italiassa eläneistä etruskeista.
Kuvat lukemastani vuoden 1955 painoksesta.
Turms, salaman iskemä ja henkiin jättämä mies, ei tunne syntyperäänsä ja päätyy polttamaan temppelin. Tästä alkaa koko elämän kestävä odysseia kohti kuolemattomuutta. Turms on etruski ja lukumo, kuolematon mies ja kuninkaista korkeinta kastia. Tai olisi, jos vain suostuisi uskomaan muiden vihjailuja ja saamiaan enteitä. Sinuhesta ja Mikaelista poiketan hänellä ei ole uskollista sidekickiä vaan liuta ystäviä, jotka seuraavat mukana osan matkaa, mutta toteuttavat itse kukin omia kohtaloitaan. Ensimmäinen heistä on soturi Dorieus, jonka kanssa Turms päätyy merirosvoksi Dionysios -nimisen kapteenin paattiin. Tästä alkaa tapahtumien ketju jossa seilataan sekä vaelletaan ympäri Välimerta ja sotkeudutaan politiikan kiemuroihin sekä eri kansojen jumaliin ja tapoihin. Pakollisen lääkärin viran seikkailussa hoitaa Mikon, jonka vaimosta Aurasta Turmsin olisi kirjamellisesti kannattanut pitää näppinsä erossa...

Turmsin elämän nainen ennen kuolemattomuutta on kuitenkin Arsinoe, ykkösluokan narttu joka tarjoaa Turmsille fyysistä nautintoa ja henkistä kärsimystä. Lukijana varoitin Turmsia jo tavatessani Arsinoen, kärsin hänen kanssaan naisen petoksista ja yritin saada heidät erilleen. Kohtalo (kirjailijan muodossa) vain oli asiasta eri mieltä. Lopussa onnistuin antamaan Arsinoelle jollain tapaa anteeksi, onhan hän yksi kirjan herkullisimpia hahmoja kuten huijari ja huijauksen kohteeksi joutuessaan huijausta arvostava ja siihen kelmiydellä vastaava Dionysios. Heihin verrattuna päähenkilö Turms vaikuttaa toisinaan jopa valjulta, mutta ei kai jumalaiselta mieheltä voi vaatia täydellistä lukijan mielen valtaamista jo ensimmäisellä sivulla? Matka lukumoksi on tarkoituksella pitkä ja jos ei kivinen, niin ainakin petoksia täynnä.


Turmsin tarina jätti hieman kaksijakoisen fiiliksen. Teksti on sujuvaa ja Waltarin henkilöiden sanailua lukee erittäin mielellään, mutta varsinaiseen asiaan, etruskeihin ja heidän maailmaansa päästään vasta neljän ja puolensadan sivun paikkeilla. Alun laveaan kerrontaan (siihen tuttuun Waltariin) verrattuna loppupuolen jumalainen osuus jää turhan tiiviiksi ja lyhyeksi kun vuosikausien tapahtumat "ahdetaan" muutamaan sataan sivuun. Samaan hetkeen laitettu Välimeren alueen suuri poliittinen valtapeli ja sota on nopean käsittelyn jälkeen melko yhdentekevä, vaikka olisi varmasti ollut kiinnostava, vaikuttihan se Turmsinkin elämään.

Toisaalta, kirjan taustat tietäen, sen uudelleenkirjoittaminen ei olisi onnistunut kenties lainkaan, ei ainakaan ilman kirjailijan täydellistä hermolepoa ja insuliinikoomaa. Paksun romaanin naputtelu yhdellä istumalla pitkän taustatyön jälkeen on kadehdittava suoritus ja fanitan edelleen Waltaria. Turms on viihdyttävä kirja, mutta aiemmin lukemani Waltarit ovat enemmän mieleeni. Loppuratkaisu, tai oikeastaan se mikä jää Waltarin ja lukijan tietoon, on helposti hoksattavissa ja taustoitettu vielä tarkemmin miehen elämäkerrassa. Mutta niinhän se vain on:

Niin uskon minä, Turms, kuolematon. Vaikka kirjoittamani häviäisi, muste kuluisi pois, kaislapaperi lahoaisi eikä kirjoittamiani kieliä edes osattaisi lukea enää, kirjoitamalla olen sitonut elämäni jokaiseen kiveen sen minkä tahdon muistaa. Niistä olen tunteva itseni kun palaan.



lauantai 9. marraskuuta 2013

Naapurikylän poika lähti Neuvostoliittoon

Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..."

Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä. Yksi tämän hetken halutuimmista kirjoista -ja aivan ansiosta! Sekä yksi ulkoasultaan hienoimpia kirjoja mitä olen lukenut.
Ville Helsingin kirjamessuilla.
Kymmenen vuotta sitten kukaan ei tuntenut Ville Haapasaloa, ei kukaan paitsi Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia -elokuvan nähnyt venäläinen yleisö. Nyt mies on tuttu piposta ja parrasta sekä TV-sarjoista joissa matkustetaan idässä 30 päivän ajan. Mutta mitä ihmettä tapahtui ennen Suomen (vaatimatonta) mediahässäkkää kun hollolalainen poika päättikin Lontoon sijaan käydä teatterikoulun Pietarissa? Anteeksi, Leningradissa tietenkin. Ville lähti matkaan kun Neuvostolitto oli vielä olemassa. Se on tarina, mitä ei meinaa uskoa... tarina, mikä oli pakko lukea yhdessä illassa.

"Et kuitenkaan usko..." haistattaa rehellisesti ja suoraviivaisesti piut paut perinteiselle muistelmakirjalle. Kauko Röyhkä kysyy ja Ville vastaa. Tarina etenee haastatteluna johon Kaukon vaimo Olgakin saa sanottua väliin pari sanaa. Juha Metson kuvissa Ville puree kalteria, on kadottanut kenkänsä, kaataa kurkkuunsa vodkaa ja nukkuu asemalla. Villen lisäksi kuvituksena on myös venäläisiä: morsian ja karhunpentu, saunomista, mummoja, koiria... Ulkoinen olemus ja sisältö toimivat loistavasti.

Ville on Venäjällä suuri stara, mutta alku oli kaikkea muuta kuin ruusuinen tai shamppanjanhuuruinen. "Et kuitenkaan usko..." kertoo vieraan kulttuurin ja kielen opettelusta samalla kun ihmistä hajotetaan taiteen nimissä. Se on tarina optimismista ja väkivallasta, huijauksesta ja halusta päättää oma elämä. Se kertoo millaista on elää surkeassa loukossa, menettää passi ja tehdä elämänsä ensimmäisen kerran mannapuuroa. Miten elämä muuttuu, sattumalta kun pääsee oikeaan elokuvaan ja rooliin sekä joutuu tekemisiin kuutiopäiden kanssa. Lapsille tämä kirja ei sovi, vanhemmille se on erinomaista luettavaa.

Osta kirja lahjaksi tai laita omalle toivelistalle!

maanantai 4. marraskuuta 2013

Kätevä Tekevä Lukeva

Viime viikonloppuna Lahdessa järjestettiin käsityö-, harraste- ja lukumessut. Todellinen jackpot Pähkinäkukkulan kannalta olisi ollut jääkiekko-, käsityö- ja kirjamessut, mutta ihan kaikkea ei voi saada. Lätkämessut itse asiassa pidettiin samaan aikaan Helsingissä -en kuitenkaan viitsinyt mennä sinne toisena viikonloppuna peräkkäin.

Tässä jälleen kuvapainotteinen katsaus sunnuntain messuantiin.

Lahden messukeskus ei kilpaile koossa Helsingin kanssa. Olen viimeksi käynyt täällä Raksamessuilla ja Classic Motorshow'ssa (ihania vanhoja autoja toukokuussa -suosittelen!) ja nyt oli mielenkiintoista nähdä miten keskus taipuu uuteen tapahtumaan. Ja hyvin taipui! Yllä kaunis kynttelikkö aivan sisääntulon lähellä. En valitettavasti yhtään huomannut katsoa missä se on valmistettu tai kenen käsillä.

Lukevan osuus oli sijoitettu pieneen D-halliin, Kätevän ja Tekevän väliin. Ohjelmalavan lisäksi siellä oli vain muutama osasto. Luonnollisesti mukana oli Suomalainen kirjakauppa (Kauko Röyhkän kirja Ville Haapasalosta on kuulemma taas myyty loppuun) ja viiden euron kirjapöytä (saisiko olla Pääministerin morsian?) sekä:

Tunnistaako joku tuon katosta roikkuvan kaverin? Pingviini se ei ainakaan ole...

Lukeva oli nopeasti katsottu, joten siirryin E-halliin Kätevän puolelle. Täällä niitä kojuja oli kuin sieniä sateella tai nuppineuloja neulatyynyssä. Minua oli varoitttu etukäteen että kyseessä on enemmän myyjäiset ja niinhän se olikin, kuitenkin kaikenlaista käsintehtyä kivaa katseltavaa oli vaikka kuinka ja viihdyin mainiosti.

Koulutuskeskus Salpauksen LUMOUS 2013 muotinäytös oli henkeäsalpaava esitys akrobatiaa ja taidetta. Siitä ei vain ole katsenkestävää kuvaa sillä päätä pidempien joukosta otettuna, liikkuvista kohteista ja pienellä pokkarilla sai aikaan vain karmeaa jälkeä.

Maakuntalapaset oli laitettu näytille pyykkinarulle. Alla suosikkitumppuni.

Näitä voin vain ihastella kateellisena -pitää ehdottomasti joskus opetella tekemään kirjoneuletta!

Kätevän kojuissa myytiin joko valmiita käsitöitä tai sitten erilaisia tarvikkeita askarteluun. Lankoja sekä kuteita oli upeissa väreissä, samoin helmiä ja muuta pikkutavaraa pussitolkulla.

Myyjäisten lisäksi esillä oli käsillä tekemistä. Aivan heti ei uskoisi mitä kaikkea tuolin sisälle on laitettava ja minkä päällä oikein tulee istuttua.

Karvahattu korville niin ei palele talvella. Ei hätää, tämä oli lasten kokoa.

No, se on varmaa, ettei kettu sano ainakaan "Juubaduubadiipadaapa". Tällä Teippitarhan kojulla myytiin kivoja koristeteippejä joilla voi kirjoitella ihan järkeviäkin juttuja. Valittavaa oli niin paljon, samoin tungosta, etten ostanut mitään. Jos jonain päivänä innostun askartelemaan tai kaipaan vaihtoehtoa perinteisille poro ja tontut -joululahjapapereille, on teippaus hyvä vaihtoehto lahjakääreen personoimiseen. Houkutteleva on myös Teippitarhan 2 euron postimaksu nettitilauksiin.

Käsityön ja valokuvauksen yhteensulauttamisen lopputuotteena on omalla tai lajiserkun naamalla varustettu pehmomaatuska.

Maija Vilkkumaa valtasi vajaaksi tunniksi Lukevan lavan Lahden kaupunkinkirjaston lukupiiriläisten sekä kirjansa Nainen katolla kanssa. Kirja ei ollut minulle entuudestaan tuttu, joten kuuntelin mielenkiinnolla mistä siinä on kyse ja olisiko se sellainen minkä haluaisin lukea. Hieman yllättäen keskustelu alkoi suoraan lukupiiriläisten kertoessa Maijalle mitä mieltä olivat kirjasta olleet, eikä suinkaan teoksen esittelyllä. Jutustelu jatkui sitten tarkempaan analyysiin päähenkilöistä ja heidän persoonistaan, teoistaan ja Maijaan kirjoittajana. Keskustelu oli mielenkiintoista ja välillä kirjan tapahtumista lipsahti aika pahojakin spoilereita (mitkä olen jo toivottavasti unohtanut). Lukipiiriläisille tapahtuma oli varmasti antoisa, mutta kirjaa tuntemattomalle se oli myös punaisen langan hakua keskustelun lomasta.

Yleisökysymysten vuorolla nostin sitten käteni ja pyysin Maijalta yhteenvetoa ja esittelyä kirjasta. Ja sain hyvän vastauksen. Nainen katolla on, niin ymmärsin, kiteytettynä ihmissuhteita ja ajankuvaa mielnkiintoisilla henkilöillä. Juuri tarinan henkilöt saivat minut kiinnostumaan ja lisäämään kirjan "lue tulevaisuudessa" -listalle. Nykypäivän realistiset tarinat eivät ole ominta kirjaherkkuani, mutta tässä on mukana stand up koomikko, pelifirman joku tyyppi ja jännä sivupersoona ja jotain muutakin mitä olen unohtanut -parempi niin, voin sitten yllättyä lukiessani.

Vinkki kirjailijalle: jos haluat minun lukevan teoksesi niin nykäise hihasta, esittele ja myy tarina. Andrei Pajanne teki sen Helsingissä ja Maija Vilkkumaa nyt Lahdessa.

PS: Maija, söpö neule! :)

Lounastauko. Olin niin nälkäinen että hakauduin ravintolaan messulounaan ääreen. Valittavana oli vain lihamureketta ja 11 euroa oli aika suolainen hinta kotiruoasta, mutta maussa ei ollut valittamista ja annoksen sai kasata itse. Söin mukisematta sienetkin.

Tekevän C-halli oli kaikken avarin ja siellä oli selkeästi muutama alue: lennokkeja, pienoisrautateitä, nukkekoteja sekä autorata. Tässä näyttelyssä oli kaikkein väljintä ja ostettavaa vähemmän.

Nukkekotinäyttelyn nukkekodit eivät kaikki olleet niitä perinteisimpiä nukkekoteja. Valtavia puutaloja toki mahtui joukkoon, mutta suurinta ihastusta minussa herättivät laatikoihin tai kynttilälyhtyihin rakennetut huoneet sekä tämä Pikku Myyn kesähuvila (nimityksen keksin itse).

Nämä kaverit ajoivat tosissaan kilpaa RC-autoilla. Ajajat ovat tuolla ylhäällä ja radalla on henkilökuntaa noukkimassa keskeyttäneitä. Asiantunteva selotus kuului myös asiaan, samoin sponsorit ja pisteiden laskeminen.

Jos tämä ei ole possujuna, niin mikä sitten? Ehkä bling-bling juna.

***

Tällä kertaa en ostanut yhtään kirjaa, mutta muutaman joululahjan Kätevän puolelta. Ei, en kerro mitä ja kenelle. Seuraava viikonloppu onkin messu- ja myös lätkävapaa...

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Synttäriarvonnan tulokset

Arvonta on suoritettu ja onni suosi tänä aamuna kommentteja nro 1 ja 6, eli huivin saa kietoa kaulaansa Juuli ja uuden kodin Mummolle tarjoaa zeepra.

Laittakaa osoitetta tulemaan oiken reunan yhteydenottolomakkeella, niin postitan palkinnot. :)

Onnittelut voittajille ja kiitos kaikille osallistujille!

perjantai 1. marraskuuta 2013

Casual friday

Pelicans - Ilves 1-2

Tapahtui eilen:
Sain muutettua perjantain työvuoroni niin, että pääsisin suoraan töistä Isku Areenalle. Samalla minulle valkeni että jokavuotinen ja aina niin yllättävä pyhäinpäivä on lauantaina. Mietin muutaman sekunnin että menenkö perjantai-iltana ruokakauppaan vai peliin. Ostin lipun ja päätin syödä sunnuntaihin asti jotain mitä (jää)kaapista löytyy, mitä nyt pikaisesti hain eilen purkin maitoa, tomaattikastiketta ja tonnikalaa. Aamu-uniselle kaupassakäynti perjantaina ennen töihinmenoa ei ollut edes vaihtoehto.

Tänä aamuna työasun valinta oli helppoa, oli vain yksi turkoosi vaihtoehto:
Työkaveritkin tykkäsivät ja antoivat positiivista palautetta. Osa ei varmaan huomannut mitään eroa eiliseen. Ja ei, minulla ei ole käsi kainalossa, vaikka siltä näyttääkin. Hiha on niin leveä, että sen alareuna roikkuu melkein vyötäröllä.
Kaikki oli valmiina perjantain kiekohuumaan, pommit ja ledivalot vilkkuivat. Zeppeliini oli saanut alkushowhun kaverikseen kauko-ohjattavan säkkituolin. Vasta kotona hoksasin ettei Pekkoa näkynyt matsissa ollenkaan... olikohan iskenyt lintuflunssa?
Odotin nälkäistä, energistä ja taistelevaa lintulaumaa, ja sellaisen myös sain. Poissa olivat flegmaattisuus, järjettömät syötöt ja päämäärätön harhailu. Nähtiin hyviä maalipaikkoja joista olisi paremmalla viimeistelyllä ja huonomalla vastustajan veskarilla laitettu taululle rumat lukemat. Peli ei ollut täydellistä, ei sitä kaikenvoittavaa kiekkoa, mutta askel parempaan on aina hyvä juttu.

Ensimmäinen erä ei vielä tuonut ratkaisua, kiitos liian aikaisen vihellyksen mikä vei maalin. Ilveksen jäähyjen ansiosta ote oli alussa turkoosipaidoilla, muuten nähtiin vauhdikasta ja viihdyttävää kiekkoa. Meno vain lisääntyi toisessa erässä. Lyhyen ajan sisään kaadettiin molemmat maalivahdit -ei rangaistuksia- ja sitten Ilveksen veihtoaition edessä törmäiltiin sillä seurauksella että palaajan maila lensi joko katsomoon asti tai sitten vaihtoaition takana olevan pleksiin. Joka tapauksessa maila heitettiin (tai kimposi) nopeasti takaisin jäälle.
Kuva on suttuinen kuin mikä. Asia kuitenkin välittyy: arvostan ja nostan hattua fanikatsomon tavalle reagoida vastustajan tekemään maaliin. Olisin toivonut samaa tsemppiä muullekin yleisölle, mitä oli vaivautunut paikalle 4106 henkeä. Kuvittelin lukeman suuremmaksi, vaikka istumakatsomossa olikin tyhjiä paikkoja. Mutta seisomakatsomoon olisi sitten mahtunut paljon enemmän väkeä ja pari aitiota oli tyhjinä.

Kolmannen erän jännä, pelin ulkopuolinen hetki, jonkinlainen forsemajööri sattui Nelosen kuvaajalle. Huomasin miehen juoksevan vihreä johtokieppi kädessä takaisin kameran luo, säätävän sitä hetken kiireellä ja jatkavan sitten hommiaan. Mene ja tiedä mistä oli kyse. Ja pelikin sai huipennuksen ensin tasoituksesta ja jälleen uudesta takaa-ajosta.
Ottelun loputtua maisema vain ei aivan vastannut sitä mitä olin toivonut ja tilannut.

Annan tänään ottelun onnistujan tittelin koko joukkueelle, tappiosta huolimatta. Tiistain pelistä oli parannettu niin paljon, että haluan valaa uskoa ja tsemppiä huomiseen matsiin. Taistelumieli on jo kaivettu naftaliinista, nyt pitää saada se viimeinen palanen loksahtamaan kohdilleen. Luotan turkoosiin.

Olen julma ja heitän jälleen pyyhkeellä seepraa. Ensimmäinen maali on hemmetin tärkeä ja nyt se vietiin turkooseilta. Piste.

Erityiskunniamaininta menee Isku Areenan kioskille. Lihis on edelleen hyvää ja teelaatuja oli valittavaksi asti. Olin varautunut maksamaan euron peruspussiteestä mutta edessäni olikin laarillinen keisarin morsianta, valkoista teetä, sadepäivän iloa ynnä muuta sekä suosikkiani rooibosta. Hyvä ruoka, parempi mieli! (Vaikka harmittaakin.)

lauantai 26. lokakuuta 2013

Helsingin kirjamessut

Aina sinne on pitänyt mennä, en vain ole ehtinyt / viitsinyt / jaksanut jne. Nyt kävin, vihdoin, Helsingin kirjamessuilla. Tai ylipäätään ensimmäisillä kirjamessuilla ikinä.

Luin etukäteen muutaman blogijutun, joissa jaettiin vinkkejä ja tehtiin suunnitelmia asioista mitä messuilla kannattaa tai pitää nähdä ja tehdä, mihin osallistua. Kaikista näistä jutuista välittyi paitsi innostus, myös valtava kiire. Otinkin aivan erilaisen teeman lokakuiseen lauantaihin: stressitön kiva päivä, teen mitä huvittaa, pääasia ettei tarvitse olla kotona siivoamassa. En lukenut ohjelmaa etukäteen, menin vain paikalle ja kiertelin ympäriinsä. Päivä oli mukava, tosin ohjelmaa sitten selaillessani huomasin, että messujen kiinnostavimmat esiintymiset olisivat olleet vasta sunnuntaina. Seuraavalla kerralla sitten... tässä kuvia ja tunnelmia, elämyksiä lauantailta:

Aiemmin lukemani Sillanrakentajat on saanut jatkoa. Vielä en ole Keikariin käpistelyä enempää tutustunut, mutta jos se Sillanrakentajat hankkinut joulupukki lukee tämän, niin Keikari olisi erittäin toivottu joululahja (ei kuitenkaan pakkohankinta).

Valmiiksi signeeratut teokset olivat joko suosittuja tai sitten niitä oli laitettu hyllyyn vain muutamia. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa. :)

Pikkukirja poikineen. En ole tällaista vielä lukenut enkä muista oikeaa nimeäkään, mutta ymmärrän hyvin millaisen hyödyn saavuttaa kun ottaa muutaman kappaleen näitä eikä "oikeita" kirjoja rinkan pohjalle lähtiessään junamatkalle Siperian halki.

Historian siipien havinaa sisustuksessa sekä kirjan lehdillä. 

Tässä kirja, mitä lähdin bongaamaan luettuani ihan sattumalta YLEn jutun: kahden hengen uusi padasjokelainen kustantamo Imogen Books ja ensimmäisenä julkaisuna Autuaiden saari, 1000-sivuinen kertomus rakkaudesta ja maailmankaikkeuden historiasta. Ja kuulemma paljon muustakin, se selvisi messuilla.

Andrei Pajanne oli vakuuttava esitellessään kirjaa, joten tässä hän signeeraa Autuaiden saarta minulle.  Odotan mielenkiinnolla mitä saari pitää sisällään -Imogenin nettisivulla oleva esittely ei kerro läheskään kaikkea! 

Välkkyvät jouluvalot kirjamyyntiä piristämään -why not?

Isojen kustantamojen pisteet olivat messuhalliin pystytettyjä kirjakauppoja, joissa piipahti niitä suurimpia kirjailijatähtiä. Kaikki kuumimmat bestsellerit olivat saatavilla, mutta itse en niitä lähtisi Helsingistä asti raahaamaan. Lasten kirjoja etsiville messut on hyvä paikka tehdä muutamien eurojen löytöjä.

Kaikken mielenkiintoisin kirjavalikoima oli antikvaristen messujen puolella. Sieltä saattoi tehdä edullisia ja hyviä löytöjä tai maksaa enemmän harvinaisuudesta. Vanhojen kirjojen selaaminen myös oli jännittävää! En edes huomannut ottaa kuvaa siltä puolelta hallia.

Kirjapinoista oli tehty taidetta. Ja lisää on sitten kansissa ja niiden välissä.

Lepotuolit -check! Sipsit -check! Kirjat -chekchekchekchekchekchekchekchekchekchek!

Hieman erilaista perspektiiviä kirjailijahaastatteluun viidakon kätköistä. Istumapaikat täyttyivät jo hyvissä ajoin. Katselin esityksiä vain pikaisesti ohikulkeissani. Sunnuntaina olisin seurannut useammankin fantasia -jutun.

Hetkinen... tyhjää tilaa messuhallissa. Uskomatonta! Helsingin matkamessujen perusteella odotin kirjamessuilta infernaalista tungosta enkä sellaiseen joutunut. Hetkellisiä, paikallisia ruuhkia toki oli, mutta käytävillä mahtui kulkemaan. Outoa. Ja vielä lauantaina. Yllättävää.

Tyhjän tilan luona oli hienoja taideteoksia...

...suosikkini olivat kirjataulut. Tästä saisi todellista kolme deetä kotiin!

Tämän on koonnut osaston se kaveri, jolla on MacGyver -merkki suoritettuna. Hauska idea!

Ilman metrilakuja Suomessa ei taideta järjestää yksiäkään uskottavia messuja, eihän?

Evästauon paikka. Wräppiä ja limpparia. Ei valittamista ja eväässä oli kokoa, täytettä jopa niin paljon että sitä jäi paperipussukan pohjalle kun tortillan peittämä osa tuli syötyä. Mutta...

...minun olisi pitänyt jättää alakerran ravintolat väliin ja hoitaa syöminen vasta ruokamessuilla. Kenguruburgeri ja muut eksoottiset herkut sekä namit ja sen sellaiset tuntuivat täydelläkin vatsalla katseltuna kidutukselta. Brittiruoan osastolla fudget hehkuivat ilotulituksen väreissä ja marmeladeja olisi voinut maistella loppuillan.

Antauduin kuitenkin vasta rahka-kirsikkastrudelille! Ja sitten oli ähky olo ja raahattavana painava kassillinen kirjoja aina Lahteen asti.

Tässä päivän ostokset. Waltarit löysin antikvariaattien osastolta ja ne päätyvät kaverin kokoelmaan, Autuaiden saari omaan hyllyyn. Ihan heti en sitä ehdi lukea, olen nyt Turms, kuolemattoman alkusivuilla ja aion selvittää tieni ensin jumalten aterialle ja vasta sitten Autuaiden saarelle. Uskoisin pääseväni sinne kuitenkin ennen vuodenvaihdetta.

Nyt mukava asento tuolissa ja lukemaan! 

Pähkinäkukkula messuilee seuraavan kerran jo viikon kuluttua Lahdessa...