maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kuin omaa tarinaa lukisi

Benita Heiskanen ja Hannu Salmi (toim.): Kiekkokansa

Huomasin viime vuoden keväällä Kiekkokansa-hankkeen, missä kyseltiin suomalaisten ajatuksia ja muistoja jääkiekosta, erityisesti maajoukkueesta ja sen kannustamisesta. Vastasin kyselyyn ja jäin sitten odottelemaan lopputulosta. Oletin kirjan keskittyvän pelkästään kiekkokansan ja maajoukkueen suhteeseen, mutta tässä on paljon muutakin, mikä oli suorastaan mukava yllätys. Pääpaino on toki 90-luvulla ja sitä tuoreemmissa tapahtumissa eli niissä vuosissa joiden aikana jääkiekosta tuli Suomen suosituin ja seuratuin urheilulaji. Tilannetta ei kuitenkaan olisi ilman mennyttä, joten kirja valottaa myös jääkiekon ja sen seuraamisen, selostamisen sekä fanittamisen historiaa ihan niistä ajoista lähtien kun laji saapui Suomeen.

Pidin erittäin paljon Kiekkokansa-kirjasta ja kuitenkin kävi niin, että nyt on vaikeaa saada aikaan järkeviä lauseita. On hankalaa yrittää selittää niitä perimmäisiä tuntoja ja tunteita mitä sisälläni on. Mitä on olla kiekkokansalainen? Sitä ei tarvitse koskaan selitellä itselleen. Toki meissäkin on eroja, enkä allekirjoita kaikkia kirjan tarinoita tai väittämiä kiekkokansalaisuudesta. Silti kirjan lukeminen toi mieleen juuri niitä muistoja, mitä olen vaalinut jo pitkään. Aloitin jääkiekon seuraamisen 1994 Leijonia kannustamalla. Viime vuosina vaakakuppi on kallistunut kotikaupungin seuralle, vaan en ole jättänyt maajoukkuetta. Kirjassa on todella paljon tuttua ja sen suurin anti kiekkokansalaiselle, minulle, on tapahtumien eläminen uudelleen.
Kirja ja eräs kiekkokansan edustaja.
Ja ne muut asiat ja teemat, ei parane unohtaa niitä. Ensinnäkin selostajat ja kisojen televisiointi, mikä keskittyy Mertarantaan. Keräilyharrastus ihan varhaisimmista kiekkokorteista 90-luvun buumiin ja sen hiipumiseen. Jääkiekon ja kulttuurin suhde on mielenkiintoinen luku, samoin kiekkomusiikille omistettu pätkä. Suurin osa leijonabiiseistä on toki tuttuja ja rakkaita, tai sitten hemmetin ärsyttäviä. Olin kuitenkin unohtanut -97 kotikisojen tunnusbiisin "mannaa mammonaa" taustoineen. Ja Kiekkokansa muistaa myös naiset, niin kaukalossa kuin sen äärelläkin. Piipahdetaan kirjassa myös Minskin MM-kisoissa.

Muutama harmillinen juttu tästä kirjasta löytyi: pari taittomokaa sekä asiavirhettä. Periaatteessa painetun kirjan pitäisi olla virheetön, mutta on ihan ymmärrettävää miten sokeaksi tarkinkin oikolukija voi tulla tekstille. Esimerkiksi Teemu-kirjassa on pikku virhe sivujen 64 ja 65 vaihteessa, ainakin ensimmäisessä painoksessa. Sen sijaan Kiekkokansan asiavirheet ovat aika uskomattomia, varsinkin kun kirja ammentaa voimansa Leijonien huippuhetkistä. Sivulla 81 on kuva Leijonien toisista voittojuhlista ja tekstin mukaan ollaan vuodessa 1995.

Se vaan on fakta, että Timo Jutila ja Mikko Koivu nostelivat aivan erinäköisiä pokaaleja, eikä niitä saa sekoittaa keskenään, ei edes vahingossa. Seuravalla sivulla on sitten toinen asiavirhe, mikä menee varmaan enemmän huolimattomuuden piikiin kun ykkönen on vaihtunut nollaan. Se toinen mestaruus kun ei tullut vielä vuonna 2001. Toisaalta taas, kyllä niitä asia- ja kirjoitusvirheitä sattuu myös allekirjoittaneelle ja paljon, joten annan mokat anteeksi. Muuten kirja on asiantunteva ja kirjailijat hallitsevat kiekkotermistön.

Kiekokansa on siis kattava katsaus ilmiöstä nimeltä jääkiekko, tosin moniin kirjan teemoihin olisi voinut syventyä enemmänkin. Mutta minulla onkin pohjaton lukunälkä kirjoille, ja nykyään myös kiekkokirjoille. Mielellään lukisin tälle myös jatko-osan, sellaisen mikä keskittyy liigaseuroihin. Ja kun pääsin vauhtiin, niin jääkiekkoon jotenkin liittyvä fiktiivinen teos olisi myös kiva. Mieluiten loistava sellainen, sillä yhden vähemmän hyvän olen jo lukenut.

Kiekkokansa sopiikin erityisesti jääkiekon ystäville, mutta myös niille jotka vielä ihmettelevät mikä lajissa kiehtoo. Silloin lukemiseen tarvitaan edes jonkinasteinen kiinnostus ilmiötä kohtaan, halu löytää vastaus kysymykseen "Miksi joku seuraa jääkiekkoa?".

Siksi joka toukokuussa, kun kevätaurinko vihdoinkin lämmittää pitkän pimeän talven jälkeen Suomessa, puolet kansakunnasta istuu sisällä televisioiden ääressä. Ja siksi tuhanet urheiluturistit viettävät aikaistettua kesälomaa jossakin Euroopan jääkiekokaupungin vieraassa paikassa, vieraitten ihmisten kanssa, mutta tuntevat olevansa koleassa jäähallissa kuin kotonaan.

***

Kiekokansa-kirja sekä keväiset ensimmäisen maailmanmestaruuden muistelot toivat alun perin kiekkovapaaksi kuvittelemaani kesään rutkasti nostalgisia fiiliksiä sekä kaipausta syksyyn. Haluankin nyt kertoa oman versioni tästä tarinasta, eli sen miten minusta tuli kiekkofani. "Lätkässä lätkään"-juttusarja alkaa Pähkinäkukkulalla jossain kohtaa heinäkuuta ja päättyy ennen kuin syksyllä päästään taas tositoimiin.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Arvoituksellinen naapuri, kuohuva juoma & vuosikymmen

F.Scott Fitzgerald: Kultahattu (The Great Gatsby)

Naapurini talosta kaikui musiikkia halki kesäöiden. Hänen sinisissä puutarhoissaan miehet ja tytöt kulkivat edestakaisin kuin koit, kuiskeiden ja samppanjan ja tähtien parissa. Nousuveden aikaan näin iltapäivisin hänen vieraittensa sukeltavan hänen laiturinsa hyppytornista tai lojuvan auringossa hänen kylpyrantansa kuumalla hiekalla, sillä aikaa kun hänen molemmat moottoriveneensä viilsivät salmen vesiä vetäen vaahtoa sinkoavia vesisuksia. Viikonloppuina hänen Rolls Roycestaan tuli linja-auto, joka kuljetti seurueita kaupungista ja kupunkiin alkaen kello yhdeksästä aamulla aina paljon jälkeen puolenyön, ja hänen farmariautonsa riensi joka junalle ahkerana kuin nopeajalkainen keltainen kovakuoriainen. Ja maanantaisin kahdeksan palvelijaa, ylimääräinen puutarhuri mukaan luettuna, käytteli koko päivän harjoja ja luutia ja vasaroita ja pensassaksia korjatakseen kaiken yöllisen hävityksen.
Kultahattu vie lukijan 1920-luvun New Yorkiin, jonnekin synnin ja ihanan huolettomuuden välitilaan. On petosta ja arvoitusta ja kaikki on niin läpinäkyvää ettei kukaan huomaa mitään. Kirja kertoo ennen kaikkea rakkauden tavoittelusta ja epätoivoisista, kummallisista, uskomattomista keinoista sen saavuttamiseksi. Kaiken keskipisteessa on mystinen Jay Gatsby, mies joka on päättänyt saada takaisin rakastettunsa.

Tämä oli huumaava lukukokemus. Oli ihanaa lukea pitkästä aikaa vanhaa tekstiä. Toisinaan taas tuntui kuin olisi nähnyt unta ja herännyt siitä kun kirjan laittoi hetkeksi syrjään. Ehdottoman hämmentävää. Kultahattu kerrotaan Gatsbyn naapurin kautta ja miestä itseään nähdään kirjan sivuilla, loppujen lopuksi, varsin vähän. Lukija joutuukin päättelemään paljon tapahtumia ja luomaan niistä omia tulkintoja. Toisinaan tietoa ja tapahtumia annetaan suoraan -on päätettävä uskooko nitä vai lukeeko mieluummin jotain muuta rivien välistä.

Yksi näistä arvoituksista on tietenkin Jay Gatsby. Hahmo jättää paljon vaihtoehtoja tulkinnoille: Onko miehestä totuutena kerrottu tarina sittenkin totta? Mistä hän on saanut rahansa? Onko hän aivan hullu vai pelkkä rakastunut hölmö? Entä mitä tekee hänen kiintymyksensä kohde Daisy, joka on jo naimisissa? Jo pelkästään näiden kahden suhde jätti paljon pohdittavaa, ja kirja suorastaan vaatii uuden lukukerran.

Kultahattu on lyhyt kirja, vain 220 sivua. Siinä on kuitenkin paljon tapahtumia ja kutkuttava määrä aukkoja. Kirja on filmattu useampaan kertaan, enkä ole nähnyt niistä vielä ensimmäistäkään. Lähdin tarinaan varsin pienin ennakkotiedoin ja viimeistään nyt kiinnostuin myös elokuvasta. Erityisesti haluan tietää miten tarina on siirretty valkokankaalle ja onko siinä pysytty yhden hahmon näkökulmassa. En jaksa uskoa että näin on, tarina vaatii aika lailla sovittamista. Villi veikkaus vain, lopputulos jää nähtäväksi.

Minulla on kieltämättä hirveä hinku analysoida tarinaa enemmänkin, en kuitenkaan halua spoilata niitä joille se on vielä uusi tuttavuus. Ja toisaalta, tämä pitäisi lukea uudelleen jotta tarinasta saisi paremmin kiinni ja sinne rivien väliin näkisi paremmin. Ehkä sieltä paljastuisi jotain lisää, välttämättä ei, mutta ainakin tulkinta olisi selkeämpi.

Kultahattu on mainio ensikosketus vanhempiin klassikkokirjoihin, jos sellainen vielä puuttuu. Ja kirja on kesäkuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista saatavuus.


HelMet-kirjastojen lukuhaasteeseen löytyi jälleen uusi kohta:
2. Kirja, josta on tehty elokuva

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Villatakki vailla nappeja

Huh, vihdoin se on valmis! Tai melkein valmis.

En kiirehtinyt villatakin viimeistelyä, sillä kohtalo puuttui peliin ja rysäytti auton suosimani nappikauppan seinän läpi. Rytäkästä selvittiin onneksi melkein säikähdyksellä, mutta materiaaliset vauriot ja vakuutusyhtiön vitkastelu ovat luokkaa "ehkä jonain vuonna, ehkä ei". Joten nappikauppa on edelleen kiinni ja odottelen. Ja eipä ole kiirekään, tätä voi käyttää vasta syksymmällä.

Ihan kivalta se näyttää ilman nappejakin:
Novita Kevät 2011, sunnittelija Anne-Maija Immonen. Lanka: Novita Isoveli.
Malli on mukavan puolipituinen, joten paksusta langasta tehdyn takin voi ottaa lämmikkeeksi jo ennen kuin elohopea laskee paukkupakkasiin. Ja olihan se myös nopeampi kutoa. Edessä ja takana on helmineuletta ja ne kappaleet valmistuivat pikaisesti.

Hihojen pitsikuvio taas tarjosi uuden haasteen. Mikään ylettömän vaikea se ei ole, mutta vaatii pientä tarkkuutta kokeneeltakin neulojalta. Yleensä pitsineuleessa -ainakin niissä mitä olen tehnyt aiemmin- kuviota eli kavennuksia ja langankiertoja tehdään oikean puolen kerroksella ja nurjalla neulotaan kaikki silmukat nurin. Tässä kuviota tehdään sekä oikealla että nurjalla. Lopputuloksena on voimakkaampi pitsikuvio ja reikäkohtiin jää vain yksi lanka, ei kaksi. Pitsineuletta tehneet, te tiedätte mitä tarkoitan. Harmittaa kun en ottanut lähikuvaa hihasta ennen kuin ompelin sen kiinni, silloin se olisi onnistunut parhaiten.

Nappien osto jää vielä odottamaan. Tällä hetkellä samanväristen nappien hankkinen tuntuu liian pliisulta idealta ja olen kallistumassa mustiin. Tai johonkin toiseen hyvin erottuvaan väriin. Hmm... Laitan tänne kuvan lopullisesti valmiista takista kunhan napit löytyvät.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Intohimo kohtasi inhokin

Alain Haché: Jääkiekon fysiikka

Tässäpä varsin luotaantyöntävän kiehtova kirja. Halusin lukea sen jo jokunen vuosi sitten, en vain onnistunut löytämään sitä silloin kirjastosta ja unohdin suosiolla koko opuksen. Sitten puolittain eksyin kiekkokirjojen hyllylle enkä pystynyt jättämään opusta sinne. Lukemiseen käytin peräti parisen viikkoa. Se on melkoinen suoritus 262-sivuiselle, pienikokoiselle kirjalle jonka lopusta jätin lukematta liitteiden verran erilaisia kaavoja.

Rakastan jääkiekkoa.
Fysiikkaa olen lukenut viimeksi yläasteella.
Kanadalainen Alain Haché on fyysikko ja amatööritason jääkiekkomaalivahti, joten hän tietää mistä puhuu selittäessään mailapelin ominaisuuksia tieteen keinoin. Kirja etenee loogisesti. Ensin käydään läpi jään ominaisuudet ja sen teko, sitten siirrytään itse peliin. Pelaajien liikkuminen eli jääkiekon kannalta tietysti luistelu sekä laukominen ei ole niin yksinkertainen homma kuin voisi ajatella. Oma lukunsa on myös törmäyksille ja suojavarusteille, maalivahtipelille sekä otteluiden analyysille, missä käydään läpi mm. voitto- ja tappioputkia. Varsin kattava pakkaus siis.

Jääkiekon fysiikka on esipuheen mukaan kirjoitettu sillä ajatuksella että keskimääräisellä lukijalla on lukiotason tiedot fysiikasta. Mitä sitten kanadalainen opetussuunnitelma pitää sisällään, niin ei aavistustakaan. En kuitenkaan lannistunut heti alkuun, vaan kävin rohkeasti käsiksi kirjaan. Tekstissä on mukana kaavioita, kuvioita ja kaavoja, mutta niiden yli voi hypätä ilman että menettäisi mitään olennaista. Tai siltä se ainakin tuntui, sillä hypin kaavojen yli. Välillä kaavoja oli vähän liikaakin, mutta kokonaisuutta ajatellen niitä oli ihan OK määrä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on sen alkupuoli eli jään rakenne ja ominaisuudet. Erityisesti luistimen liukuminen jäällä ei olekaan niin yksinkertainen juttu kuin olin luullut.  Ja esitellään siellä myös zambonin toimintaperiaate. Kun päästään peliin, niin mukana on paljon tuttuja juttuja. Esimerkiksi jokainen lajia edes hieman seuraava tietää miten avojään taklaus on vaarallisempi kuin laitaniitti. Kirja vain selittää tieteen kautta miksi näin on. Välillä se oli kivaa ja oikeastikin oivaltavaa. Toisaalta taas turhauttavaa kun en ymmärtänyt tarpeeksi hyvin fysiikkaa.

Jääkiekon fysiikka on julkaistu englanniksi vuonna 2002. Siinä käytetään esimerkkeinä luonnollisesti NHL-pelaajia, ja mukaan on mahtunut myös muutama suomalainen. Esimerksi Sami Kapasen luistelutekniikka saa kehuja ja Teemu Selänne oli jo tuolloin "kokenut mailankäsittelijä". Saku Koivukin mainitaan.

Tätä kannattaa edes selailla jos on intohimoisen kiinnostunut jääkiekosta tai fysiikasta. Mikään erityisen havahduttava teos tämä ei ollut, mutta mukavasti siitä selvisi peruskoulun fysiikalla yhdistettynä lukio- ja yliopistotason kemiaan. Sen puoleen, että muistaisin kemiasta enää yhtään sen enempää kuin fysiikastakaan...


HelMet-kirjastojen haasteeseen tästä napsahti seuraavaa:
9. Tietokirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Tietosuojavaltuutettu on puhunut

Tämä on jatkoa juttuihin "Haluatko kirjaston käyttäjien näkevän tietosi" sekä "Lahden pääkirjasto ja asiakkaan tietosuoja -uutta kerrottavaa".

Sain eilen viestiä tietosuojavaltuutetulta ja syksyllä alkanut dilemma Lahden pääkirjaston tavasta käsitellä asiakastietoja on nyt päätepisteessä.

Ihan lyhesti: lopputulos oli se mitä toivoin. :)

Ja alla tietosuojavaltuutetulta saamani vastaus. Olen jättänyt siitä ja tuosta toisestakin pois tunniste- ja yhteystiedot sekä muutaman rivin, joilla ei ole merkitystä itse asiaan. Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sen auki.
Se, että Lahden pääkirjasto luopui itsepalvelunoudosta oli jo tuttu juttu. Sen sijaan uusi juonenkäänne on tapauksen liittyminen jo vuonna 2008 annettuun kannanottoon. Luulin nimittäin tähän asti, että kyseessä olisi ennakkotapaus. Sain aiemman vastauksen liitteenä, ja sama keissi oli lähetetty myös vastapuolen tietoon. Ja loppujen lopuksi tietosuojavaltuutetun ei edes tarvinnut tehdä uutta päätöstä, kannanottoa tai suositusta tässä asiassa, se oli jo olemassa. Riitti, että Lahden pääkirjasto noudatti sitä. No, helpommalla olisi tosin päästy jos itsepalvelunouto olisi alun perin toteutettu fiksulla tavalla.

En tiedä mitä kirjastoa, ketä tai tapausta aiempi kannanotto koskee, mutta se on lähes identtinen Lahden pääkirjaston kanssa. Tosin silloin kirjan välissä oli pelkkä asiakkaan nimi. Koko kannanotto perusteluineen on kahtena kuvana:
Tunnustan, että tämän kannanoton luetuani yllätyin hieman. Minua häiritsi eniten kirjan väliin laitettu osoite ja jäin miettimään olisinko edes reagoinut asiaan jos siellä olisi ollut pelkkä nimi. Ehkä, ehkä en, ja turha sitä on nyt pohtia sen enempää. Henkilötietojen -jo pelkän nimen- käsittely on tarkkaa puuhaa, se tuli nyt selväksi.

Toivottavasti järjestelmät saadaan Lahden kirjastoissa mahdollisiman pian nykyaikaan ja varaukset voi noutaa itsepalveluna niin, että henkilötietoja käsitellään asianmukaisesti. No, ei ehkä ihan heti, sillä en ole vielä tässä vajaassa yhdeksässä kuukaudessa keksinyt itselleni omaa aliasta... ;)
Lahden pääkirjasto tänä aamuna.
Olen erittäin tyytyväinen siihen miten tapaus päättyi. Juttu on nyt minun osaltani käsitelty.