torstai 28. helmikuuta 2013

Kalevala nykyihmiselle

Johanna Sinisalo: Sankarit

Kansikuva kertoo kaiken: tässä on rock'n roll ja suomalainen muinaisperinnemytologia sellaisena hyrskynmyrskynä, että lukijan on pysyttävä skarppina, jottei putoa paatista. Tai kärryiltä. Tai sillalta kuten kirjan hahmot palavassa autossa...
Elvis elää!
"Ei enää kultia, ei hopeita", sanoo ääni. "Ei Mahti enää rupea, ei pysty enää. Ei osaa enää taistella. Ei osaa enää juosta, ei heittää, ei hypätä."
Ääni on suhteellisen selvä, vaikka onkin nariseva ja välillä matalan muriseva, välillä kirskuva. Mutta se muodostaa sanoja ja sanat matelevat väkisin Mahdin kallon koloista sisään.
---
Mahdin pää puistaa. Käsi haparoi keulatuhdon alka, ja kuin ihmeen kautta rommiviinapullossa on on vielä vähän jäljellä. Korkki aukeaa ja kuuluu kulahdus, lämpö hulmahtaa vatsaan kuin lippu.
Mutta ääni ei kaikkoa.
Vene puhuu hänelle.
"Ei mahti enää rupea, ei pysty enää. Ei osaa enää taistella. Ei osaa enää heittää, ei hypätä", se pudottelee laulavaan sävyyn.

Sankareita lukiessa harmitti, että olen selaillut tai edes raottanut Kalevalan kansia edellisen kerran jokseenkin kymmenen vuotta sitten. Sinisalo todennäköisesti osaa sen ulkoa ja lainaa kirjaa häpeilemättömästi. Mutta poissa ovat kanteleet ja hirvenhiihdot: miehet ovat iskelmäprinssejä tai rocktähtiä, joilta onnistuu autoilla kaahailu ja kilpalaulanta. Ja laulamista voi yrittää myös entinen huippu-urheilija... On poikaansa etsivää ja hänet palasina löytävää äitiä sekä Pohjolan neidon kilpakosintaa. Sankarien juoni on tuttu myös juorulehtien sivuilta, mutta se on alkuperäinen tarina lainatuilla mausteilla.

Kirjassa vuosikymmenet seuraavat traagisia ihmiskohtaloita nykypäivään, eikä sankarin osa ole helppo vieläkään. Sankareissa ei ole välillä mitään järkeä, se on ilotulitus jossain mielikuvituksen äärirajoilla, tyylilajien vaihtuessa sujuvasti eri luvuissa. Kirjan luettuani olo oli hieman sekava, mutta myös riemastunut. Epäuskoinen. Kuin oudon unen jälkeen herättyäni.

Sankarit ei kuitenkaan ollut yhä huumaava lukukokemus kuin Sinisalon loistava, suorastaan käsittämättömän hyvä Ennen päivänlaskua ei voi. Se ei ollut yhtä eheä kertomus kuin koskettava mehiläistarina Enkelten verta. Sankarien minuun parhaiten iskenyt oivallus tuli jo kirjan alussa Suuren Tammen muodossa, mutta sen oksat kurottuivat tarinan loppuun asti. Aiemmin lukemieni Sinisalon kertomusten taso on ollut niin korkea, että tämä oli niihin verrattuna pienehkö pettymys. Sankarit on kuitenkin huomattavasti parempi kuin moni muu lukemani kirja.

Kuten Kalevalassa, on Sankareissakin mystinen, ihmeitä tekevä voima. Se on tavoittelemisen arvoinen, mittaamattaoman arvokas ja tarkoin varjeltu. Kun metsässä soi rokki, valtaa ihmisten mielen Samp- siis zombi.

Ulko-ovi paukahtaa jossakin kaukana talon toisessa laidassa ja Seppo on yksin. Hän punnitsee kädessään kaukosäädintä kuin atsteekkipappi juuri rinnasta revittyä pientä sydäntä.
Delete.
Delete all.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Bolero

Ihan alkuun on pakko kehua uusimman Novita -lehden malleja. Lankauutuuksissa on todella paljon turkoosia väriä, sekä sen lähisuosikkejani: minttua ja petroolia. Kevään ja kesän värikartan voit tsekata Novitan sivulta. Kevään lehdessä on myös todella paljon ihania malleja ja oli vaikea valita, minkä niistä tekisin ensin. Vinkkinä kerrotakoon, että ostin jo mintunväristä Rose-lankaa... Sitä ennen esittelyssä syksyn lehdessä ollut bolero.
Novita syksy 2012, suunnittelija Lucia Biskupska. Lanka: Puro ja Isoveli. Napit: Neppinappi, Lahti
Pitsineulos on myös selän ja kauluksen keskellä.
Puro on ollut jo pitkään yksi suosikkilangoistani. Se on pehmeää ja liukuvärjäyksen ansiosta siitä saa näyttäviä neuleita. Tässä Bolerossa siihen on yhdistetty Isoveljeä sekä kaunis pitsineulos. Pientä vaikausastetta aiheutti kahden langan neulominen yhtä aikaa, sillä myös etureunojen petrooli raita neulotaan samantien, eikä jälkikäteen. Kun hoksasi kiepauttaa langat toistensa lomaan ja kauluksen kohdalla siirtää ne nurjalle puolelle, homma sujui helposti. Pitsineuloskin oli varsin yksinkertainen tehdä: kaikki langankierrot ja kavennukset tehtiin samalla kerroksella. Kaulus neulottiin viimeisenä ja se alkoi heti valmistumisen jälkeen rullautua ikävästi. Levitin sen nurinpäin nuppineuloilla kiinni, sumutin kosteaksi ja annoin kuivua, mikä auttoi ongelmaan. Tämä neule odottaa nyt kaapissa sopivaa tilaisuutta...

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Hattaraa

Anna Godbersen: Erheitä

"Huomaan, että minun täytyy jälleen kerran pyytää anteeksi", Leland aloitti, vaikka Carolina tuskin edes kuunteli. Hänen tanssipartnerinsa kiiltävän valkeat hampaat, leveät hartiat, hänen silkka suuri kokonsa tuntuivat aivan liian häkellyttäviltä.
Joululahjakirja nro 2.
Vielä jokunen vuosi sitten ylenkatsoin romanttista kirjallisuutta. Mielestäni teos ei ollut lukemisen arvoinen, ellei siinä ollut oikeaa juonta, jotain muutakin kuin ihmissuhdesoppaa, vaikka kelpuutin rakkaustarinan mukaan tarinaan, jonnekin sivujuonteeksi. Tutustuttuani tähän genreen olen alkanut ymmärtää sen piilevää neroutta sekä laajoja markkinoita. Kumpia lähikaupan hyllyssä onkaan enemmän: harlekiineja vai nobel-voittajia?

Erheitä on juuri sitä miltä näyttää: ihanan kevyttä pinkkiä hattaraa, kuplivaa kuohujuomaa mikä antaa luvan jättää aivot narikkaan noin neljänsadan sivun ajaksi... 1900-luvun alun New York ja Florida... seurapiirien kulissit.... sekä mustasukkaisuus. Kyseessä on sarjan kolmas kirja, mutta Erheitä on kirjoitettu niin, että kuviohin voi hyvin hypätä mukaan kesken kaiken. Kuka on se kiltti tyttö vai onko sellaista ja kuka ilkeä naikkonen, sen päättäköön lukija. Kuka saa ja kenet, se ei oikein vielä tässä selviä, joten kirjaan on varmasti tulossa jatkoa.

Vaikka tykkään edelleen, ensisijaisesti, lukea niitä oikeita kirjoja, on tällaistakin saatava joskus. Vieroitusoireet olisivat liian voimakkaat, mikäli jättäisin sokerin kokonaan pois kirjahyllystäni...

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Wales vs. Ruotsi

Tämä ei ole lätkää. Eikä todellakaan jalkapalloa. Tämä on kirjamaaottelu!

Olin ollut viime vuonna ilmeisen kiltti, sillä joulupukki muisti minua parilla kovalla paketilla. Yksi niistä on jo luettu, enkä voinut olla vertaamatta sitä toiseen lähiaikoina lukemaani kirjaan. Mitä saadaan aikaan, kun walesilainen ja ruotsalainen kirjailija käyvät tahoillaan 1900-luvun tapahtumien kimppuun?


Ken Follett: Kun suuret sortuvat

Olin katsellut tätä jo pidempään kirjastossa ja se tarttui lopulta matkaan lomalukemiseksi. Folletin kirjoista Taivaan pilarit sekä Maailma vailla loppua olivat ennestään tuttuja, ja niiden myötä tämän odotukset suuret. Follet on tarttunut tällä kertaa katedraalia suurempaan haasteeseen käydessään läpi vuosisadan kolmessa kirjassa. Toinen osa Winter of the World on jo julkaistu englanniksi ja kolmas Edge of Eternity on tulossa ensivuonna.

Ajallisesti Kun suuret sortuvat käsittelee ensimmäistä maailmansotaa ja paikallisesti seurataan niin walesilaisia kaivosmiehiä, englantilaisia ja saksalaisia aristokraatteja, venäläistä rahvasta sekä Yhdysvaltojen seurapiirien ja politiikan kermaa. Kirja on hyvä esimerkki siitä, mitä historiallisessa romaanissa pitää olla: taustatyö on hoidettu kunnolla ja tapahtumat sekä henkilöt linkittyvät toisiinsa kivuttomasti kun nuorta mainaria koijataan ensimmäisenä työpäivänä, aatelisneito rakastuu väärään mieheen tai amerikkaan paennut veli venäläinen kohoaa sosiaalisessa asteikossa.

Mutta jokin tässä tökki.

Tai oikeastaan ei tökkinyt, eikä edes liikuttanut. Kirjan tapahtumat olivat vähän liiankin varman päälle, vailla todellisia yllätyksiä. Yksikään hahmo ei saanut minua elämään mukanaan tai edes vihaamaan itseään. Kaivospöly ei takertunut kurkkuun eivätkä pommit putoilleet taistelutantereella viereeni. Luodit viuhuivat ohi. Sain enemmän irti niistä politiikan kiemuroista ja historiallisista faktoista, mitkä johtivat ensimmäisen maailmansodan syttymiseen sekä brittiläisen 1900-luvun alun yhteiskunnan kuvauksista. Kirjan päätyttyä fiilis oli jotakuinkin "tulihan luettua ja se oli nyt siinä, mitä seuraavaksi?".

Sori Ken, mutta tämän trilogian muut osat taitavat jäädä minulta väliin.


Jan Guillou: Sillanrakentajat
Kun paketista kuoriutui vihreäkantinen junakirja, oli ensimmäinen ajatukseni "mikäs kumma tämä on?". Vasta sitten huomasin kannessa tutun nimen: olen lukenut aiemmin Guilloun kolme loistavaa Arn -kirjaa sekä sen neljännen -mielestäni turhan- jatko-osan. Tämän ilmestyminen oli mennyt minulta ohi, joten hämmennys muuttui iloiseksi yllätykseksi, onhan historiallinen romaani suosikkigenreni yhdessä fantasian kanssa.

Guillou kertoo vuosisataansa kolmen norjalaisen veljeksen, Lauritzin, Oscarin ja Sverren kautta. Pojat ovat syntyneet kalastajaperheeseen, mutta saavat elämänsä tilaisuuden kun paikallinen hyväntekeväisyysjärjestö huomaa heidän lahjakkuuteensa ja maksaa insinöörikoulutuksen Dresdenissä. Saksamaalla kaikki ei opintojen lopussa mene niinkuin strömsöössä ja ainoastaan Laurtiz palaa kotimaahan maksamaan kolmikon velkaa ja rakentamaan siltoja vuoristoon Kristianian (nyk. Oslon) ja Bergenin väliliselle radalle. Oscar päätyy saksalaisten Afrikkaan rakentamaan siltoja sekä metsästämään leijonia. Sverre taas seuraa sydäntään Englantiin, muttei ole veljessarjan ainoa jolla on rakkaushuolia.

Tarina liikkuu sujuvasti Saksan, Norjan sekä Afrikan välillä. Lumimyrskyt, vuonot, hiihtoretket, kaatosateet, paahtava aurinko, purjehduskilpailut Kielissä... kaikki ne heräävät eloon kirjan sivuilla. Sillanrakentajat ei ole paras lukemani historiallinen romaani, mutta sen hahmot olivat kiinnostavia ja sitä oli ilo lukea. Vaikka tämäkin käsitteli ajallisesti ensimmäistä maailmansotaa, ei siinä eletty päivääkään Euroopan varsinaisella sotatantereella, minkä lasken ehdottomaksi plussaksi. Mielenkiintoisia tapahtumia riitti siihen aikaan myös Norjassa sekä Afrikassa. Isoin miinus kirjalle siitä, että se loppui kesken!

Odottelenkin siis jo innolla sarjan seuraavan osan suomennosta, juuri sitä puuttuvaa kolmasosaa mitä Sillanrakentajia lukiessani kaipasin. Hyvät naiset ja herrasmiehet, saanko esitellä: Dandy. (Spoilaava linkki vie Guilloun ruotsalaisen kustantajan sivulle.) Dandyn kansikuva, se on kieltämättä upea! Sen sijaan Sillanrakentajien ruotsalainen kansi häviää mielestäni vertailussa suomalaiselle. Likeltä saamani tiedon mukaan Dandy ilmestyy suomeksi ensi syksynä ja sarjasta olisi tulossa kuuden osan mittainen, mutta Guillou ei ilmeisesti ole tästä vielä aivan varma.


Ja maaottelun voittaja on: Ruotsi. Ei epäilystäkään!

lauantai 2. helmikuuta 2013

Pitkä matka kotiin

Helena Waris: Talviverinen

Pohjankontu -trilogia on piristävän erilaista kotimaista fantasiaa, jonka kaksi ensimmäistä osaa on palkittu ansaitusti Kuvastajalla (vuoden paras suomalainen fantasiakirja). Tutustuin kirjoihin viime keväänä ja olin myyty. Ennen sarjan ja sen odotetun, viime kuussa ilmestyneen päätösosan Talviverisen, esittelyä pieni tarina siitä, miten sain kirjat omakseni.

Laitettuani tilauksen menemään jäin odottelemaan saapumisilmoitusta, mikä tulikin sopivasti loman alkaessa. Jo postissa paketti tuntui käteen hieman liian kevyeltä, joten en -tavallaan- yllättynyt kun sieltä paljastuikin tällaista:
Eli kolme kirjaa jotain täysin tuntematonta vampyyripehmoporno -sarjaa. Kumma kyllä siellä oli myös tilaamieni kirjojen lasku... Soitto asiakaspalveluun, jossa minulle pahoiteltiin tapahtunutta, luvattiin lähettää oikeat kirjat ja tiedusteltiin haluanko pitää nuo kolme. En halunnut. No, nyt tapaus lähinnä naurattaa ja tilanne korjattiin hyvin.

Seuraava paketti sisälsi sen, mitä pitikin:
Näissä kirjoissa liikutaan maailmassa, mikä on Suomi tai vähintääkin maantieteellisesti samoilla paikkeilla, joskus kauan sitten. Jossain taustalla ovat vanhat mahdit, edessä tuntematon matka kohti makean meren takana olevaa Pohjankontua. Maailmassa on niin noitia, haltijaeläimiä, ukkosmiehiä, rohkeita sankareita kuin rakkautta ja menetyksiäkin. Ja paljon muuta...

Uniin piirretty polku kertoo kolmesta sisaruksesta: Arnista, Ailegaisista ja Troista, jotka ovat joutuneet lapsina eroon toisistaan. Arni odottaa kotona Pohjankonnussa, että Ailegais ja Troi alkaisivat muistaa keitä ovat ja saapuisivat hänen luokseen. Kirja esittelee Pohjankonnun maailman, sen jylhät maisemat ja lainalaisuudet jättäen nälän lukea lisää. Juoneltaan kirja ei ole helpoimmasta päästä, se aukeaa pala palalta, pikkuhiljaa.

Sudenlapset keskittyy edellisen osan päähenkilöiden jälkikasvuun ja heidän kohtaloihinsa. Tässä tarinassa on Uniin piirrettyä polkua enemmän romantiikkaa, vitsejä ja seikkailua. Lukukokemuksena Sudenlapset on trilogian viihteellisin. Se toimii myös omana tarinanaan, mutta Uniin piirretty polku on syytä lukea sitä ennen. Tämän luettuani jäin odottamaan innolla päätösosaa, sillä tapahtumat olivat herättäneet useita kysymyksiä. Kaipasin etukäteen Talviveriseltä vastauksia sekä "jotain suurta juttua", juonenkäännettä tai paljastusta mikä kruunaisi koko homman.
 Meren keskellä asuvat olivat tottuneet siihen, että tuulet viskoivat heidän saarelleen mitä kummallisimpia terveisiä veden yli. Siitä saaren nimikin tuli. Tuultensaari.

Talviverinen kertoo kokonaiseksi Troin tarinan niiltä osin kuin sitä ei edellisissä kirjoissa vielä kerrottu. Tarina lähtee liikkeelle Tuultensaarilta, jonne mies päätyi lapsena ja kertoo mitä siellä tapahtui ennen kuin Troi purjehti ukkosmiesten mukana Uniin piirrettyyn polkuun. Se kertoo miksi Troi häipyi kuvioista saatuaan kirouksen, talviverisyyden, johon edes terva, viina tai sauna eivät auta. Mitä tekee mies, joka ei ole vielä mennyt Pohjankontuun ja jolla on edessään vain ennenaikainen jäätyminen ja kuolema?

Talviverinen on ennemmin, tavallaan, Uniin piirretyn polun ja Sudenlasten lisäosa kuin trilogian päätösosa, vaikka se nivookin lopussa kaikki tarinat yhteen. Tunne johtui siitä, että kirjan luettuani tunnetila oli paitsi haikea (ei enää luettavaa) myös se, että ihan kuin olisin lukenut Sormusten herran liitteosan ja saanut sitä kautta selvyyden niihin yksityiskohtiin mitä itse tarinassa ei kerrottu. Talviverinen on toki ihan oikea kirja ja sellaiseksi kirjoitettu, mutta kerronnan hyppääminen välillä ajasta ja paikasta toiseen sai aikaan tuntemuksen "täytetarinan" seuraamisesta.

Mutta tässä tapauksessa se ei ole paha juttu, ei ollenkaan. Sain vastaukset niihin asioihin ja kysymyksiin, mitä olin jäänyt ihmettelemään. Vaikka se suuri juonenkäänne jäikin puuttumaan, tarina ei eksynyt pois tutuilta poluilta ja loppu oli haikeansuloinen. Talviverinen ei toimi enää erillisenä kertomuksena, toisaalta sitä ei olisi voinut lisätä kahden edellisen osan lomaan, joten sen julkaisu omana kirjana on täysin perusteltua.

Helena Waris on luonut Pohjankonnussa maailman, mikä sykähdyttää ja tempaa mukaan seikkailuun. En muista, milloin viimeksi olisi lukenut yhtä kauniisti kuvailtuja maisemia, oli sitten kyse talvesta kolmen tunturin juurella, korpimetsästä tai vuorilta kajastavasta hehkusta. Pohjankonnussa on jotain niin omaperäistä, mitä ei pysty matkimaan mistään, ei millään.
Kautta vanhojen mahtien, suosittelen lukemaan nämä!

Ja mikä siihen talviverisyyteen sitten auttaa? No, vastauksen luettuani... olisi pitänyt arvata. :)