lauantai 28. helmikuuta 2015

Radiohommia ja livematsia

Kuluva kiekkoviikko alkoi osaltani jo maanantai-iltana. Olin vieraana Radio Voiman Sport-ohjelmassa kun ääneen päästettiin Pelicansin faneja. Meitä oli siellä yhteensä neljä, kaksi ohjelman kummallakin tunnilla. Oma osuuteni oli sillä jälkimmäisellä puoliskolla joten kuuntelin ensimmäisen osuuden matkalla keskustan mediakulmaan ja sain vähän ideaa siitä mitä on tulossa.

Itse keskustelu meni mukavan rennosti, vaikken siitä enää illalla oikein mitään muistanut. Pahoja jäätymisiä (niitä pelkäsin eniten etukäteen) ei onneksi tullut. Ja onhan vieraan osa tuollaisessa ohjelmassa aina helpompi, siellä on kuitenkin ammattilainen puikoissa viemässä juttua eteenpäin. Turkoosia tarinaa olisi voinut jatkaa pidempäänkin ja molemmat noin kymmenminuuttiset kuluivat studiossa nopeasti, kuulokkeet ja mikrofonit päässä.

Lähetyksen jälkeen oli hauskaa huomata, että puhelimeen oli saapunut myönteistä, joskin häpeämättömän puolueellista kuulijapalautetta. Kiitos niistä ja anteeksi etten lähettänyt ohjelmassa kenellekään teistä terveisiä! Jos saan joskus uuden mahdollisuuden, niin yritän olla skarppina. ;)
Haastatteluista on muuten jutut netissä:
ESS: Pelicans-fanit kriittisinä: "Ei ole minkäänlaista identiteettiä"
ESS: Pelicans-faneilla ristiriitaisia ajatuksia Ryan Laschista ja Tomi Lämsästä
ESS: Pelicansin tosifani aistii pelipäivän jo ennen heräämistään -kuuntele

Juttujen lopussa on linkit podcasteihin, mutta niihin pääsee myös suoraan tästä:
Toni ja Oskari: ensimmäinen osa & toinen osa.
Marjaana ja Tero: ensimmäinen osa & toinen osa.

Kiitos kutsusta Aleksi Sammalisto ja Radio Voima, oli hienoa päästä piipahtamaan studiossa missä tehdään turkoosia kiekko-ohjelmaa!


Pelicans - HIFK 1-3

Eilen Isku Areenalla pelattiin runkosarjan kolmanneksi viimeinen kotiottelu. Parjantai ja HIFK houkuttelivat paikalle pikkaisen yli 4000 katsojaa, mikä lämmitti oikein mukavasti.

Sen sijaan ottelun alku ei lämmittänyt. Ensimmäisen erän otteissa ei ollut paljoa järkeä, ei omalla joukkueella eikä vastustajilla. Laidat kolisivat, varusteita tippui ja mailoja meni päreiksi. Meno alkoi näyttää jo sekopäisen vaaralliselta.  Olin jopa varma, että joku lentää kohta pää edellä laidan läpi. Onneksi erä taputeltiin kohtuudella, tosin maalin tappioasemassa.
Ensimmäisellä erätauolla Isku Areenalla alkoi levitä huhua valmentajan vaihtumisesta ensi kaudelle (lähde) eli jo ennen aikojaan. Moinen uutinen oli toisaalta yllätys (onko tämän kauden jälkeen rahaa moiseen?) ja toisaalta taas ei (tulos ei ole ollut toivottua). Kaiken lisäksi -mikäli huhu pitää paikkansa- tänne on tulossa penkin taakse todella suuri nimi. Pähkäilin tätä kotimatkalla isän kanssa emmekä enää muistaneet esimerkiksi ketkä kaikki suomalaiset valmentajat ovat saaneet tällä kaudella potkut KHL:stä. Siis valmentaja on suomalainen, en näe muita vaihtoehtoja.

Haluan säilyttää yllätysmomentin mahdollisimman pitkään, joten en lähtenyt googlettamaankaan. Nykyään tiedot uusista sopimuksista tuntuvat oleven julkista tietoa, vaikkakin vahvan huhun muodossa, jo päivää-paria ennen varsinaista tiedotustilaisuutta. Eiköhän tämäkin nimi tule jossain vaiheessa vastaan... ja jos ei, niin sitten odottelen tiedotustilaisuutta.

Toisessa erässä nähtiin kaksi maalia, joista jälkimmäinen oli se ainoa turkoosi osuma. Ihan hieno suoritus Juhani Tyrväiseltä, kieltämättä. Oikeastaan muita muistikuvia toisesta erästä ei sitten olekaan. Tuuletin toki maalia ja kannustin omaa jengiä, mutta yhtäkkiä havahduin siihen että erää on jäljellä enää neljä minuuttia ja rapiat. Mihin se aika sitten meni? Ei aavistustakaan. Joskus matsi voi olla niin tapahtumaköyhä ettei siitä halua muistaa mitään, mutta näin ei (kai) nyt sentään ollut.
Illan evääksi hain grillimakkaran ja törmäsin jälleen kerran sinappiongelmaan. Nimittäin kun sen sinapin turauttaa ulkona siihen makkaran päälle, siirtyy se jotenkin mystisesti hyvin pitkälti paperiin ennen kuin makkaran sitten syö hallin sisällä. Makkaraa on toki pidettävä kädessä, mutta jokin omassa otteessa ei nyt täsmää sen kanssa miten haluaisin sen käyttäytyvän sinapin kanssa. Onneksi edessä on vielä monen monta kautta Pelicansin kannattajana, joten voin harjoitella tilannetta vaikka joka pelissä.

Kaukalon puolellakin sinapit menivät vähän minne sattuu ja tappio tuli. Peliesitys ei ollut sitä terävintä mahdollista, selkä seinää vasten taistelevaa Pelicansia. Aiemmin viikolla saatiin huonoja uutisia joiden myötä kokoonpanosta putosi loppukaudeksi kaksi miestä ja hetkellisesti yksi. Kyllähän se pakostakin vaikuttaa tulokseen, turha sitä on selitellä.

Onneksi kautta on vielä jäljellä ja lahtelaisella kiekkoyleisöllä on varmuudella kaksi mahdollisuutta nähdä oma joukkue Isku Areenalla. Sinne siis!
Poistuessani pelipaikalta huomasin hauskan yksityiskohdan Isku Areenan ovissa. Minulla ei ole lemmikkejä, mutta on hyvä tietää ettei nelijalkaista ystävää voi vielä lätkämatsiin. Tai oikeastaan, sitä ei saa enää ulos hallista... Se oli vain lätkämatsi, eikä se ole aina niin vakavaa.


Paras paikka?

Eilen paikkani oli katsomo A2, rivi 16, paikka 5. Hinta 30,50e toimituskuluineen.
Näkymä jäälle kun kuva on otettu suunnilleen kasvojen korkeudelta ja ilman zoomia:
Paikka oli aikalailla sama kuin viime viikon tiistaina, vain lähempänä hallin ravintolan puoleista päätyä. Muuten en löytänyt näiden välille merkittäviä eroja. Erittäin hyvä paikka tämänkin.

Katsomopaikkani plussat ja miinukset:
+ pehmeä penkki
+ hyvä näkyvyys jäälle
+ palvelut lähellä, lihikset ja makkarat saa tästä päädystä
- muihin paikkoihin verrattuna kallis lippu, verkosta tilattuna nippa nappa yli 30e
- kotijoukkue hyökkää silmien eteen ottelun aikana vain kerran

lauantai 21. helmikuuta 2015

Pientä pusuhippaa

Pelicans - Lukko 2-3 ja

Taistelu jatkuu! Tänään Lahteen saatiin vieraita länsirannikolta. Isku Areenalla nähtiin vauhdikas kaksi ja puolituntinen, missä jaettiin taklauksia ja yleisö eli mukana loppuratkaisuun asti. Lahtelaisten ihmiskanuunankuula Juhani Tyrväinen vaikutti pelaavan koko ajan pientä pusuhippaa vastustajan kanssa. Ja siitähän kotiyleisö tykkäsi! Lukon pelaajat puolestaan halusivat ensimmäisessä erässä taklata Pelicansin pelaajia omaan vaihtoaitioonsa. Kahdesta yrityksestä ensimmäinen onnistui ja muistaakseni se oli Hannes Björninen joka sen jälkeen kampesi itsensä takaisin jäälle.
Kokeilinpa kuvanmuokkausohjelmalla pikku kikkaa...
Ottelu oli tasainen alusta loppuun ja voittaja ratkaistiin niissä pienissä asioissa. Toisinaan kiekko vain pomppii vastustajalle, toisinaan meille. Ja jäähyt, ne olisi parempi jättää ottamatta tai ottaa edes oikeista syistä ja oikeaan aikaan. Jos nyt oikeaa aikaa jäähyn ottamiselle edes on olemassa. Molemmilla oli ainakin yksi läpiajo, ne kariutuivat huonoon viimeistelyyn tai maalivahdin paremmuuteen. Pelicans aloitti ja lopetti maalinteon varsinaisella peliajalla. Harmillisesti vain Lukko teki siinä välissä kaksi osumaa joten jatkoajalle mentiin. Siellä se jäähy oli liikaa ja saalis jäi yhteen pisteeseen.
Isku Areenalla oli mukavasti väkeä.
Illan aikana ehdin paitsi seurata ottelua, syödä lihiksen ja nauttia virvokkeita, myös miettiä pudonneen mailan mysteeriä. Sitä hetkeä, joka nopeasti ajateltuna on järjellisen logiikan vastainen, mutta täysin kiekkopelin sääntöjen mukainen. Jäällä se tapahtui seuraavasti:

Pelicans oli yhden miehen alivoimalla ja heti aloituksen jälkeen tapahtui jotain, minkä seurauksena Saarenheimon maila jäi pyörimään miehen jalkoihin. Ei elettäkään, että sen mailan noukkisi käteen. Ei, vaikka maila on siinä ihan ulottuvilla, sen poimimiseen menisi sekunnin murto-osa ja vastustaja alkaa pyörittää peliä. Mailallinen pelaaja on -varsinkin puolustustilanteessa- huomattavasti hyödyllisempi omalle joukkueelle kuin mailaton. Vaan Saarenheimopa jatkoi peliä ja meni maskiin ilman mailaa.

Järjellisellä logiigalla puhuva sisäinen ääni huutaa pelaajaa nostamaan sen mailan eikä tajua mitä tämän päässä liikkuu. Varsinkin, jos siihen sisäiseen ääneen yhdistetään jo lapsena opittu fakta, että roskat viedään roskikseen, ei jätetä lojumaan miten sattuu.

Ainoa keksimäni järkeenkäypä selitys pelaajan käytökseen näissä tilanteissa on sääntö rikkinäisellä varusteella pelaamisesta. Jäähyn uhalla se päällisin puolisin ehjänoloinen maila on jätettävä jäähän, sillä tilanteessa tekee vielä suurempaa hallaa omalle joukkueelle ottamalla kaksiminuuttisen.

On se hyvä ymmärtää itsestäänselviä asioita edes jossain vaiheessa.... Tähän perään sopisi sellainen huutonaurava hymiö. Ja jos edelleen olen väärässä, niin saa mielellään korjata. Kiitos!
Erätaauolla nähtiin juoksukisa sumopainikuteissa.
Vaikka kaksi pistettä liukuikin vastustajan mukana Raumalle, niin olen erittäin tyytyväinen tämänhetkiseen Pelicansin peli-ilmeeseen. Jätkät taistelevat koko sydämellään ja tosissaan. En suostu vieläkään katselemaan sarjatulukkoa ja tekemään laskelmia, sitten myöhemmin selviää mihin tällä päästään.

Seuraava kotiottelu on perjantaina ja vastustaja tulee Helsingistä. Saavuthan sinäkin pelipaikalle?


Paras paikka?

Tänään paikkani oli katsomo B2, rivi 12, paikka 110. Hinta 26,50e toimituskuluineen.
Näkymä jäälle kun kuva on otettu suunnilleen kasvojen korkeudelta ja ilman zoomia:
Palasin kauden avausottelusssa kokeilemaani B-katsomoon. Ostin lipun vasta Isku Areenan luukulta ja pyysin vain paikkaa "päädystä ja mahdollisimman ylhäältä". Sinne päästyäni huomasin istuvani hyvin identtisellä paikalla kuin aiemmin. Ei ihmekään, sillä paikka oli sama ja rivikin vain kolmen verran ylempänä. Euron hintaero lipussa selittyy toimituskuluilla: Lippupalvelussa se on 2,50e ja hallilla 1,50e. Parhaan paikan valinnan kannalta olisi ollut mukava istua edes hieman enemmän eri kohdassa B-katsomoa kuin aiemmin, mutta näitä sattuu. B-päädyn katsomo on kuitenkin suhteellisen pieni, joten suurimmat erot näkyvyydessä on varmasti ylä- ja alarivien välillä, ei sivusuunnassa.

Katsomopaikan plussat ja miinukset ovat jokseenkin samat kuin aiemmin:
+ pehmeä penkki ja hyvin jalkatilaa
+ suurempi todennäköisyys nähdä läheltä kotijoukkueen maalit
+ fanikatsomo vieressä luo tunnelmaa
+ verkon takana on turvassa
- lihiksen tai makkaran joutuu hakemaan toisesta päädystä
- muikkuverkko rajoittaa näkyvyyttä
- kaukalon toinen pääty on kaukana

torstai 19. helmikuuta 2015

Norjalaisveljesten tarina jatkuu

Jan Guillou: Punaisen ja mustan välissä

Voi ei ja plääh! Pidin erittäin paljon Jan Guilloun Suuri vuosisata -sarjan avauksesta. Sillanrakentajat vei seuraamaan jännittäviä ja ennestään vähemmän tuntemiani tapahtumia kolmen norjalaisveljeksen kautta. Toinen osa Keikari oli mukavaa luettavaa sekin, mutta tämä kolmas ei enää oikein toiminut. Sarjasta on ymmärtääkseni tulossa kuusiosainen, mutta ainakaan tällä hetkellä ne jatko-osat eivät kiinnosta... voihan olla että mieli ehtii vielä muuttua ja arvio lieventyä pahimman pettymyksen jälkeen. Mutta mikä tässä sarjan kolmannessa kirjassa sitten meni minun kohdallani metsään?
Veljekset Lauritz, Oscar ja Sverre ovat syntyjään norjalaisia, käyneet korkeakoulun Saksassa ja piipahtaneet myös kuka Afrikassa ja joku Englannissa. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa miesten sekä Lauritzin ja Oscarin norjalais-saksalaisten perheiden kotimaina toimivat Ruotsi sekä Saksa. Päähenkilöiden monikansallisuus sekä kirjan tapahtuma-aikana toimiva maailmansotien välinen aika ovat kiinnostavia. Ja kun tilanne alkaa kärjistyä 30-luvun Saksassa on mietittävä miten varallisuus on järkevintä sijoittaa ja kenen on ylipäätään turvallista jäädä maahan. Homoseksuaali Sverre sekä päähenkilöistä yllättäen juutalaisiksi paljastuvat päättävät nostaa kytkintä. Kun toinen maailmansota sitten kirjan viimeisellä sivulla alkaa, on perheenjäseniä hajautettu molemmin puolin rintamia ja löytyy joukosta yksi orastavan pahiksen kiintiön täyttävä SS-upseerikin.

Punaisen ja mustan välissä -kirjan suurin ongelma on liikaa liian pienessä tilassa, ilman että johonkin teemaan tai asiaan keskitytään kunnolla. Ajallisesti käydään läpi kaksi vuosikymmentä ja hahmollisesti kolme veljestä perheineen. Lauritzin, Oscarin ja Sverren jo ikääntyessä esiin nostetann muutamia valittuja jälkikasvun edustajia (esim. Lauritzin poika Harald), kuitenkaan kukaan näistä ei nouse niin paljoa esille että hahmogalleriaan tulisi vielä kunnollista sukupolvenvaihdosta. Edelliset osat toimivat paremmin, sillä Sillanrakentajat keskittyy Lauritziin ja Oscariin kun taas Keikari on Sverren tarina. Eikä aiemmissa kirjoissa ollut niin paljoa sivuhenkilöitä, tai kun oli, niin ne olivat minulle merkityksellisempiä.

Koska kirjan alku ei temmannut mukaansa, niin lukiessa ajatus pääsi harhailemaan kerran jos toisenkin ja jouduin välillä miettimään kuka on äänessä ja mitä tapahtuu. Kiitos viikonloppuisen matkan, niin sain luettua bussissa kirjasta noin puolet, muuten tahkoaisin sitä vieläkin. Eniten harmittaa se, kun hyvin alkanut sarja ja tuttavuus kolmen norjalaisen kanssa ei etenekään niin hyvin kuin olin odottanut. Kirjassa on paljon mielenkiintoisia teemoja aiheita, joista olisin halunnut tietää lisää. Erityisesti mieltä jäi arveluttamaan Christan (Laurintzin vaimon Ingeborgin ystävän) kohtalo. Christa on hahmona erittäin kiinnostava ja nyt hän jäi pitkiksi ajoiksi pimentoon, vaikka hänelle tapahtui merkittäviä asioita.

Christalla oli kaksi valeasua, ne olivat hänen pakkomielteensä. Hänellä ei ollut koskaan vain asua, vaan valeasu. Kun hän oli mukana Rote Hilfen avustustyössä köyhien alueella Berlin Alexanderplatzilla, hänellä ei ollut meikkiä, hiukset oli kiedottu tiukasti huiviin ja hänellä oli päällään yksinkertainen suora puuvillamekko, joka oli napitettu visusti säädylliseen valkoiseen kaulukseen asti. Mekko ulottui puolisääreen ja jaloissa oli mustat kävelykengät. Sellainen oli porvariseukon valeasu.
Kun hän kopisteli Kurfürstendammilla täysissä meikeissä ja puolikorkeissa koroissa matkalla Romanisches Caféhen, päässä oli uudenaikainen kellohattu, jossa oli pieni ja tyylikäs sävy sävyyn kengänsolkien kanssa sopiva punainen lippa, lyhyt turkisjakku ja silkkihame, joka päättyi hyvän matkaa ennen polvia. Silloin hän oli valeasuun pukeutunut juutalaismarxilainen maanpetturikommunistiakka, antigermaanisen juutalaisvaltion rakastajatar. Tai mitä haukkumasanoja oikeistolaiset ja heidän lehtensä nyt ikinä keksivätkään.

Jan Guillou on taitava kertoja, joten toivottavasti Suuri vuosisata palaa seuraavissa osissa takaisin raiteilleen. Sarjan ulkoasu on muuten onnistunut, tykkään siitä edelleen!


Punaisen ja mustan välissä auttoi minua eteenpäin HelMet-kirjastojen haasteessa:
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Protestimielellä lätkämatsiin

Pelicans - Blues 3-2

Tähän aikaan kiekkokaudesta katse on pitkälti tulevaisuudessa: kuukauden kuluttua playoffit on jo potkaistu käyntiin ja kahdeksan parasta karsii joukostaan neljää mitalipeleihin. Runkosarjan viimeisten otteluiden odottaminen tai seuraaminen on joko merkityksetöntä tai vähintäänkin turhauttavaa, mikäli oma joukkue on siellä viimeisten joukossa, vailla mahdollisuuksia jatkopeleihin.

Pelicansin tilanne on kiikun kaakun... mahdollisuus on, mutta rehellisyyden nimissä se edellyttää voittoa voiton perään sekä apuja muilta. Otteluja on jäljellä kymmenen ja ero siihen kuuluisaan playoff -viivaan on kymmenen pistettä. Eli kolme voittoa + yksi piste. On kuitenkin muistettava, etteivät vastustajat voi hävitä jatkuvalla syötöllä, joten voittoja tarvitaan enemmän, muuten kesäloma kutsuu. Tässä tilanteessa on pakko kysyä itseltään että kuinka kauan jatkopaikkaan jaksaa uskoa ja jaksaako joukkue vielä taistella? Melkoista luovuttamisen fiilistä jo ennen runkosarjan päätöstä!

Syy tähän on suljetussa liigassa.

Vaikka joukkue jäisi viimeiseksi, tai tässä tapauksessa neljän viimeisen joukkoon, ei siitä ole muita seuraamuksia kuin kesäloma. Ei tipahdeta alempaan sarjaan, eikä ole syytä pelata niitä runkosarjan viimeisiä matseja pelko persiissä niin kuin silloin kun uhkana vielä oli liigakarsinta. Joukkueiden väliset voimasuhteet hahmottuvat viimeistään joulutaukoon mennessä, usein aiemminkin. Ja kun loppukaudelle ei ole enää todellista panosta, ei sitä mahdollisuutta playoffeihin tai edes mitaleihin, niin oravanpyörä on valmis. Katsojia ei kiinnosta, seuran kassaan tulee vähemmän rahaa, ottelut sekä brändi kiinnostavat yhä vähemmän, seura joutuu taloudellisesti ehkä kovinkin tiukoille ja jotain olisi tehtävä...
Ili Varmavuo veti alkusetit rutiinilla, olihan eilinen jo herran tuhannes Pelicans -ottelu kuuluttajana tai selostajana.

Viimeinen niitti ja pahin läpsäisy vasten fanin kasvoja tässä oravanpyörässä on niin kutsuttu tyhjennysmyynti. Parhaat ja kiinnostavimmat pelaajat myydään toiseen seuraan tai ulkomaille. Tällä paikataan vuotavaa kassaa ja annetaan se lopullinen signaali luovuttamisesta. Näin se on helppo tulkita, vaikka taustalla onkin taloudellinen sekä sarjajärjestelmän aiheuttama pakko.
Kun Pelicans myi ennen siirtorajaa liudan pelaajia, minulla kilahti että hemmetti, en suostu luovuttamaan!

Protestoin typerää pakkotilannetta vastaan seisomalla joukkueen takana, oli tilanne sarjataulukossa mikä tahansa. Tästä eteenpäin mennään peli kerrallaan, ja loma koittaa vasta kun kauden viimeisen ottelun loppusummeri soi:

Ensinnäkin päätin mennä jokaiseen jäljellä olevaan kotiotteluun, mihin suinkin pääsen paikalle. Näillä näkymin niistä saattaa jäädä näkemättä ainoastaan yksi. Sitten mietiskelin josko hankkisin ensi kaudelle ihan kausikortin. Tästä pitää tehdä tarkempia kannattavuuslaskelmia sitten kun otteluohjelma on selvillä, sillä iltatyöt estävät takuulla pääsyni joihinkin matseihin. Ja eilen ostin tarkoituksella kalliin lipun ja sekä kaikki ottelun aikaiset eväät vasta paikan päällä.

Mutta mennäänpä sitten eiliseen otteluun, muutenkin kuin kuvien kautta:
Kolmen erään riitti tapahtumia ja kuumia tunteita.
Blues on ollut minulle aina niitä vähemmän kiinnostavia vastustajia -ja aivan turhaan. Eilisessä ottelussa oli tunnetta jo alkuminuuteilta ja ennen kaikkea sydäntä lämmitti kotijoukkueen hyvä peli-ilme. Isku Areenalle oli saapunut vain kakkosella alkava määrä katsojia, onneksi kuitenkin lähemmäs kolmetuhattta. Tämä joukko eli mukavasti mukana läpi ottelun, samoin Espoosta saapunut pieni iskuryhmä.

Ensimmäisen erän huippuhetki oli Janne Juvosen kerta kaikkiaan käsittämätön koppi. Blues oli jo saanut tehtyä avausmaalinsa ja se toinen oli enemmän kuin lähellä. Tilannetta kelattiin uudelleen myös mediakuutiolta enkä siltikään tajua miten kiekko saatiin kiinni. Olin aivan varma että nyt ollaan 0-2 häviöllä, mutta onneksi Juvonen oli asiasta pikkaisen eri mieltä. Se oli todellinen game sever se!

Hauska yksityiskohta oli se, että toista erää ehdittiin pelata yli kolme minuuttia ennen kuin kiekkoa saatiin kunnolla Pelicansin päätyyn. Siinä vaiheessa jää näytti varsin toispuoleiselta kun toinen pääty hohti vielä zambonin jäljiltä ja toinen oli täynnä luistimen piirtoja.

Kahden erän jälkeen tilanne oli varsin turvallisesti 3-1...
Bluesin pelaajat tarvitsivat välillä huilitaukoa ja päättivät miehittää jäähyboksin.
...mutta kolmenteen jouduttiin alivoimalla aivan erän loppuun lätkäistyn jäähyn takia. Ja sen jäähyn aikana Blues iski toisen maalinsa. Eikä se riittänyt, ei ainakaan tuomareille. Nimittäin kolmannessa erässä tuomarit ottivat pikkaisen liian suurta roolia jakamalla Pelicansille jäähyjä ikään kuin korvauksena sen jälkeen kun puhtaasta taklauksesta ei sellaiseen ollut aihetta. Onneksi aivan ottelun lopussa jäähyä napsahti espoolaisille ja 3-2 jäivät myös loppunumeroiksi.

Eipä oltu väritetty radiomastoja eilenkään turhaan turkoosilla.
Makea voitto, tästä on hyvä jatkaa!
Pelicansilla on jäljellä vielä neljä kotiottelua:

LA 21.2. Pelicans -  Lukko
PE 27.2. Pelicans - HIFK
TO 5.3. Pelicans - Sport
TI 10.3 Pelicans - Kärpät

Älkää tuijottako sitä sarjataulukkoa, vaan saapukaa Isku Areenalle katsomaan lätkää. Protestoikaa, tulkaa mukaan tukemaan turkoosipaitoja!


Paras paikka?

Eilen paikkani oli katsomo A4, rivi 14, paikka 108. Hinta 29,50e toimituskuluineen.
Näkymä jäälle pelin aikana kun kuva on otettu suunnilleen kasvojen korkeudelta ja ilman zoomia:
Katsomo A4 on urheilukeskuksen puoleisessa päädyssä, pitkällä sivulla. Siinä istuttaessa kamera ei koskaan näytä yhdellä otoksella koko näkymää jäälle, ainoastaan sen mikä se on suoraan eteenpäin. Olisin toki voinut kikkailla näissä kuvissa, ottaa panoramakuvia tai jotakin. Päätin kuitenkin napata vain yhden otoksen ja kääntymättä. Toisen päädyn näki tästä helposti päätä kääntämällä. Näkymä katsomosta oli jokseenkin esteetön, ainoastaan lähin reuna (mukaan lukien vaihtoaitiot) jäi edessä istuvien päiden taa piiloon. Rivi 14 on samalla tasolla kuin katsomon sisäänkäynti eli mukavan korkealla.

Katsomopaikkani plussat ja miinukset:
+ mukavan pehmeä penkki
+ hyvä näkyvyys jäälle
+ lähellä palveluita: vessat, ruokaa ja faniaula myymälöineen.
- normikatsomoiden kallein paikka, ainoastaan klubipuoli kustantaa enemmän. Ja aitiot.
- lihis tai makkara noudettava hallin toisesta päädystä.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Kirjallinen kiekkokierros: Pori

Leila Tuure: Hatuntekijä

Tällä kertaa vastaan tuli tarina, mikä oli mukava ja nopea lukea. Toisaalta taas aika nopeasti unohdettavissakin. Luvassa ei ole suurensuurta ylistystä, muttei mitään valtavia hakkumisiakaan. Matkataan parisensataa vuotta ajassa taaksepäin ja länsirannikolle. Tervetuloa hattumaakarin puotiin Poriin!
Greta pääsee apulaiseksi hattukauppaan ja löytää sielä uuden suunnan elämälleen. Kun osaa oikeanlaiset ompeleet ja on taitoa suunnitella ihania luomuksia, voi edetä vaikka mihin, myös hame päällä. Valitettavasti vain rikas kauppias, leskimies Arvid on päättänyt saada Gretasta uuden emännän huusholliinsa, keinolla millä hyvänsä. Kun kouluunkin pääsevät vain pojat, niin miten hatuntekijä nainen voi pärjätä omillaan?

Hatuntekijä on juoneltaan varsin perinteinen vaikeuksien kautta voittoon -tarina, nimen omaan naisen näkökulmasta. Kirjan ensimmäinen luku on hieman sekava eikä vielä herättänyt mielenkiintoa. Sen jälkeen tapahtumiin pääsikin hyvin sisälle ja kirjan luki nopeasti loppuun. Tavallisen kirjakielen lisäksi repliikeissä on käytetty Porin murretta, mihin on laitettu mukaan hitunen ruotsia sekä vanhoja ilmauksia. Hetkisen totuttelun jälkeen tällainen hidas hämäläinen pystyi ymmärtämään länsirannikon asukkaiden puhetta.

Tarina sijoittui muualle kuin historiallisen Suomen keskeisimpiin kaupunkeihin, ja kirjallisuudessakin vaihtelu virkistää. Kuvittelin 1800-luvun Porin jonkinlaiseksi takapajulaksi, mutta sieltähän käytiin kauppaa vaikkapa Lontoossa asti ja seurattiin Pariisin muotia. Greta on sopivan kiinnostava ja sisukas kirjan päähenkilöksi. Välillä toivoin että kirjassa olisi ollut kuvitusta ja olisin nähnyt hänen tekemänsä hatut muutenkin kuin mielikuvituksessani.


Hattu tai kypärä päässä, ei niin väliä. Hatuntekijä saa kunnian edustaa Kiekkokaupunkien kirjakierros kaudella 2014-2015 -haasteessa Porin Ässiä. Tarina pureutui kivasti entisajan eloon sekä naisten asemaan -asiaan mille olisi syytä antaa enemmän arvoa myös kiekkokaukalossa. Viihdyttävyyttä ja sanomaa riitti kahden ottelupisteen verran. Ja tämän myötä olenkin jo edennyt haasteen loppusuoralle. Jäljellä on enää kaksi kiekkokaupunkia, Kuopio ja Espoo. Kaupunkien kirjat olen jo valinnut, nyt vain odottelen että saan ne vuorollani luettavaksi kirjastosta.

HelMet-kirjastojen haasteeseen kuittaan tästä kohdan 41. kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Pelicans lapaset

Jokunen aika siten esittelin uuden kaulahuivin ja pipon. Samalla jäin tuskailemaan settiin kuuluvien lapasten kanssa, vaan eipä tarvitse tuskailla enää: lapaset ovat nyt valmiit!

Lankana käytin tuttua Novitan Isoveljeä. Alkuperäinen ajatus oli tehdä lapasiin samanlaista raitakuosia kuin pipossa ja huivissakin. Aloitin vasemman lapasen turkoosilla resorilla ja jatkoin raidoilla melkein sormien kärkiin. Loppulapanen (eli kärkikavennukset) sekä peukalo piti olla jälleen turkoosilla. Huomasin kuitenkin lapasen olevan aivan liian iso ja purin sen resoriin asti.

Sitten iski laiskuus.

Käytin raidoissa sellaista tekniikkaa, missä yhdistin ja osittain päättelin langat jo samalla kun vaihdoin eriväriseen raitaan. Homma oli hidasta, enkä enää vain jaksanut. Resori jäi turkoosiksi ja tein loppulapasen eri väreillä ja oikeaan käteen saman, mutta värit toisinpäin. Malliltaan lapanen on ihan perusjuttua, 32 silmukkaa ja aukkopeukalo.


Tässä vielä koko setti yhdessä kuvassa:

Näitä kelpaa käyttää vaikka joka pävä -ja erityisesti silloin kun on pelipäivä!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Hajautettua elämää

Neal Shusterman: Unwind (Unwind-sarja 1)

Toisinaan jonkin kirjan päätyminen luettavaksi on jo oma tarinansa, ja Unwindin tausta ansaitsee tulla kerrotuksi ennen kuin paljastan mitä kansien välissä on. Viime vuoden lopussa huomasin Annamin Anna minun lukea enemmän -blogissa Unwind-sarjan päätösosan esittelyn, mikä päättyi vuolaisiin kehuihin. Sarjan aihe vaikutti sen verran eriskummalliselta ja kiehtovalta, että jätin siitä hankintapyynnön Lahden kaupunginkirjastoon. Ilokseni sille näytettiin vihreää valoa ja sarja on nyt lainattavissa täällä englanninkielisenä. Lisäksi se saapui kirjastoon erittäin nopeasti, joten pääsin hetimiten tutustumaan Unwindin maailmaan.

Nyt kun kirjasta pitäisi kirjoittaa ylös omia ajatuksia, niin törmäsin pieneen ongelmaan. Unwindiä ei ole suomennettu, joten joudun käyttämään omia versioitani kirjan termistöstä. Suomenkieliseen juttuun sopii kuitenkin parhaiten suomenkielinen termi, kun taas kirjasta on ihan OK käyttää sen englanninkielistä nimeä. "Unwind" on myös erittäin keskeinen termi tekstissä. Annami on käyttänyt suoraa suomennosta "purkaa", muttei ollut aivan tyytyväinen siihen.

Kirjan luettuani mietin ihan samaa ja päädyin käyttämään sarjan bloggauksissa termiä "hajauttaa". Minusta se kuvaa tapahtumaa sopivan epämääräisesti ja valheellisen neutraalisti. Toivottavasti Unwind suomennetaan joskus, niin selviäisi mikä on ammattilaisen valinta!

Ja nyt itse tarinaan:

***

Sairastuitko yllättäen? Pettikö maksa? Jouduitko onnettomuuteen ja tarvitset uuden käden? Tai miten olisi toimiva sydän tai uusi aivolohko tuhoutuneen tilalle? Haluaisitko jälleen kävellä? Jos sinulla on tarpeeksi rahaa, niin ei hätää -uusi silmäsi muistuttaa mahdollisimman paljon entistä ja keuhkosi toimii kunnolla. Helppoa ja turvallista, eikä kirurgien tarvitse enää käyttää aikaa elimen korjailuun kun tilalle vain vaihdetaan uusi.

Mutta mistä se uusi elin saadaan ja miksi niitä on tarjolla niin paljon?
The Bill of Life

The Second Civil War, also known as "The Heartland War," was a long and bloody conflict fought over a single issue.

To end the war, a set of constitutional amendments known as "The Bill of Life" was passed.

It satisfied both the Pro-life and Pro-choice armies.

The Bill of Life states that human life may not be touched from the moment of conception until a child reaches the age of thirteen.

However, between the ages of thirteen and eighteen, a parent may choose to retroactively "abort" a child...

...on the condition that the child's life doesn't "technically" end.

The process by which a child is both terminated and yet kept alive is called "unwinding".

Unwinding is now a common, and accepted practice in society.


Kolme nuorta tietää joutuvansa hajautetuiksi, kun sattuma tai jonkinlainen kohtalo puuttuu peliin ja antaa heille uuden mahdollisuuden elämään kokonaisina, omina itseinään. Connor on ongelmanuori, jonka vanhemmat vain ovat saaneet tästä tarpeekseen. Risa on kasvanut laitoksessa. Hän on lahjakas muusikko, vaan ei tarpeeksi taitava. Lev on uskonnollisen perheen nuorin ja kymmenes lapsi. Hän on syntymästään saakka tiennyt tulevansa hajautetuksi. Lev uhrataan kolmannentoista syntymäpäivän jälkeen, aivan kuin kymmenys perheen kaikesta muustakin varallisuudesta. Mutta nyt Connorin, Risan ja Levin pitäisi selvitä ihan oikeasti hengissä täysi-ikäisiksi. Mitä voi tehdä elämällä, jonka aikuisten päätös on jo melkein riistänyt?

En ollut kuullut Unwind-sarjasta tai Neal Shustermanista mitään ennen Annamin bloggausta. Hyvä niin, sillä pääsin uuteen tarinaan mukaan siltä kuuluisalta puhtaalta pöydältä. Ehdin muodostaa itse muutaman ennakko-odotuksen sekä arvauksen tarinan kulusta. Onneksi Shusterman on minua viekkaampi ja kuljettaa tarinaa eri tavoin kuin olin kuvitellut. Pidin erittäin paljon Unwindin kerronnasta ja juonenkäänteistä -sekä erityisesti sen henkilöistä.

Nopeasti ajateltuna kirjan päähenkilöt ovat melkoisia stereotypioita: Connor - paha poika, Risa - orpotyttö ja Lev - se kiltti ja uhrautuva. Tarinan edetessä heistä alkaa paljastua muutakin. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja yhdessä nämä muodostavat melkoisen kolmikon. Lev on heistä tarinan alussa, tilanteen muuttuessa, eniten hukassa ja yrittää jopa väkisin päästä takaisin hajautettavaksi kun muiden mielessä on pelkkä pako.

Unwind on kolmen nuoren selviytymistarina maailmassa, missä ikä on joko pahin mahdollinen asia tai ainoa mikä voi suojella henkilöä yksilönä. Shusterman on luonut tarinalleen puitteet, jotka nopeasti ajateltuna tuntuvat sekopäisiltä ja sairailta. Ja kuitenkin, mitä pidemälle Unwind eteni, sitä loogisemmalta se alkoi tuntua. Ja sitä enemmän aloin pohtia mitä muutoksia nykyajan jälkeen on tapahduttava, jotta päädytään hajauttamisen hyväksymiseen. Sota abortin vastustajien sekä sen sallivien välillä... uutisten ja dokumenttien perusteella se on jo käynnissä. Ja vaikka ymmärsin tarinan taustoja, ei se saanut minua hyväksymään hajauttamista, päinvastoin. Olisin tehnyt mitä vain päähenkilöiden hyväksi.

Jo ennen kirjan lukemista mietin miten hajauttaminen tarkalleen ottaen tehdään. Kyse oli ihan uteliaisuudesta sekä tietynlaisesta tirkistelynhalusta, vaikka tiesinkin lukevani jotain vähemmän mukavaa. Unwind sisältääkin kohtauksen, missä kuvaillaan hajauttaminen. Sitä ymmärtääkseen ei tarvitse tietää mitään lääketieteestä, riittää että ymmärtää edes hitusen inhimillisyydestä. Kohtaus on niin karmiva, etten pystynyt jatkamaan kirjaa enää samana päivänä. Tarvitsin kunnollisen palautumisajan. En sentään nähnyt painajaisia, mutta lukijan on oltava todella pahasti kujalla jos kohtaus ei liikauta sisimässä yhtään mitään.

Unwind on erittäin onnistunut, koukuttava sekä ajatuksia herättävä kirjasarjan avaus. Tämä on pakko lukea loppuun kuluvan vuoden aikana, kunhan vain saan kirjallisen kiekkokierroksen ensin pois alta. Suosittelen -ja odotan erittäin paljon tarinan jatkolta!

Sarjan muut osat ovat UnWholly, UnSouled ja UnDivided.


HelMet-kirjastojen haasteeseen suoritin kohdat:
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja
45. Kirja, joka pelottaa sinua

Unwind on helmikuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.