keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Viimeinen blogipostaus

Tervehdys, Pähkinäkukkulan lukijat!

Osa teistä on ollut mukana aivan alusta asti ja osa on vieraillut täällä ensimmäisen kerran ehkäpä vasta tänä syksynä. Nyt on kuitenkin jäähyväisten aika. Blogi päättyy tähän.

Suurin syy päätökseen on aiempaa vähäisempi vapaa-aika sekä lukemisen muuttuminen kivan harrastuksen sijaan suorittamiseksi. Jotain vain on pakko karsia pois ja tällä kertaa se on tämä blogi. Päätöksen jälkeen olin ainoastaan helpottunut ja ymmärsin hautoneeni sitä jo jonkin aikaa. En ole tippaakaan pettynyt, joten se oli ehdottomasti oikea ratkaisu.

Jos jokin jää harmittamaan, niin se koskee kaikkia pienempiä (oma)kustantajia, joiden teoksia olen lukenut ja arvioinut. Jatkan kuitenkin kirjojen vinkkausta ja niistä keskustelua somessa. Seuraat minua jatkossa näppärimmin julkisissa somekanavissani eli Twitterissä, Instagramissa tai Snapchatissa (marjaana_h).

Viimeisen postauksen kunniaksi valitsin Pähkinäkukkulan historian TOP-5 jutut. Nämä ovat itselleni tärkeitä, jollain tapaa erikoisia ja erottuvia.



Paras kirjakuva
Kristiina Vuoren Kaarnatuuli sai taustakseen oikeaa turkista. Harmi vain kun en ottanut tilanteesta laajempaa kuvaa. Kirjan kuvausrekvisiitaksi joutui käsittäkseni 60-luvulta peräisin oleva takki ja sen karvareunus. Asettelu on varsin simppeli, mutta minusta se henkii hyvin kirjan tunnelmaa. Ja tottakai kirjakin kannattaa lukea!


Jännittävin käsityöprojekti
Huomiotaherättävin huonekaluni on ehdottomasti turkoosi keinutuoli. Useampiosaisen juttusarjan sen pehmusteen valmistumisesta voi lukea tästä alkaen. Lopputulos näyttää juuri siltä miltä se tehtäessä tuntuikin, enkä palaakaan vaihtaisi pois.


Koskettavin lukukokemus
Ostin varsin sokkona Andrei Pajanteen Autuaiden saaren. Sittemmin olen ostanut tätä kirjaa muistaakseni kaksi kappaletta lisää ja antanut ne lahjaksi. Tuhannen sivun kertomus rakkaudesta on sellainen, että se parasta kokea itse.


Paras reissu
Olen tehnyt blogin aikana useammankin lätkämatkan, mutta yksi niistä on ylitse muiden. Syyskauden 2014 reissu Ouluun yhdisti kirjat, käsityöt ja kiekon. Sekä hyvät ruoat! Toripolliisin kuvalle on sittemmin ollut uusiokäyttöä, pitäisi vain päivittää se vastaamaan nykyistä logoa...


Unohtumattomin hetki
No joo, tämä ei ole yllätys varmaan kenellekään: Unelmapäivä Isku Areenalla oli ja on edelleen otsikkonsa veroinen.  Jos muuttaisin tästä päivästä yhden asian, niin se on aivan järkyttävä kampaukseni! Paria kuukautta aiemmin aloitettu hiustenkasvatusprojekti oli ohittanut sen pisteen jolloin viimeistään olisi pitänyt mennä kampaajalle siistimään kuontaloa, siis jos olisi halunnut pitää sen lyhyenä. Tilanne helpotti useamman epämääräisen välivaiheen jälkeen suunnilleen vuoden kuluttua. Että ihan heti en leikkaa lyhyttä kampausta, nykyistä pitkää on ollut yllättävän kova ikävä! Huonosta hiuspäivästä huolimatta unelmapäivä poiki myöhemmin paljon hyviä asioita. ;)


***

Kiitos teille kuluneista blogivuosista, nähdään Isku Areenalla tai vaihdetaan kuulumisia somessa!

maanantai 28. marraskuuta 2016

Ainokainen, pienoinen

Hanna Morre: Tuonen tahto

Oletkos jotakin vailla?

Olenhan minä. Vapaapäivä kelpaisi. Ja kilo karkkia tyydyttämään makeanhimoa. Luksusloma jonnekin lämpimään kesken kurjan marraskuun olisi ihana. Uusia vaatteita. Se käsilaukku, mitä olen himoinnut jo niin kauan. Lottovoitto, esimerkiksi kelpaisi. Jotain, mikä ratkaisisi kaikki ongelmat, ainakin kuvitelmissa.

Vai ottaisitko mieluummin takaisin jotain omaasi?
Tytti ja Timo kohtaavat jokaisen vanhemman kauhun kun rattijuoppo tappaa heidän tyttärensä Ainon. Seurauksena ei ole vanhempia lähentävä suruprosessi, vaan suomalaisesta mytologiasta voimansa ammentava kauhutarina. Aino on poissa ja joku on jotakin vailla, mutta saako kukaan sitä mitä haluaa?

Tuonen tahto on Hanna Morren esikoisromaani ja kuuluu spefiä kustantavan Osuuskumman tuotantoon. Olen oppinut luottamaan heidän makuunsa ja tiedän että sieltä tulee aina jotain kiinnostavaa sekä ennen kaikkea tasokasta. Niin tälläkin kertaa.

Kirjan tunnelma on varsin ahdistava jo sen alkusivuilta. Tuonen tahdon aihe ei ole minulle mitenkään henkilökohtainen, mutta Hanna Morre kertoo vanhempien tuskan seurauksineen sen verran vakuuttavasti että imeydyin mukaan täysillä. Oli myös mukava löytää Osuuskumman tuotannosta hieman aiemmin lukemiani realistisempaa fantasiaa. Tuonen tahdossa on juuri sopiva määrä mytologiaa ja kummallisuuksia.

Lukiessa ärsytti ainoastaan kirjan alkupuolella viittaukset erääseen todella painavaan klasikkoon. Ensimmäisen osan alkuun valittu lainaus siitä oli kyllä erittäin mielenkiintoinen enkä edes muista mistä kohtaa kirjaa se on, mutta en vain voinut olla ajattelematta: Miksi? Ja: Oliko pakko? Samaa ideaa toki on käytetty monen monta kertaa, mutta nyt sen olisi voinut jättää väliin. Ja hyvin usein muissakin kirjoissa minusta sen voisi unohtaa. Kirjalijan oma teksti riittää kyllä minulle, tälläkin kertaa se oli tarpeeksi vahvaa ja unohdin tämän pienen harmituksen ja kauneusvirheen nopeasti.

Joskus pidin hyvän kirjan vähimmäissivumääränä neljääsataa. Sitä lyhyempi teos jäi usein hyllyyn ja lukematta, älkää kysykö miksi näin. Tuonen tahdossa on 131 sivua. Sen enempää tarina ei tarvitse. Opittuani lukemaan novelleja ymmärsin vihdoin, ettei sivumäärä ole viihtymisen tai koskettavuuden mitta. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu pään sisällä.


Niin että oletkos edelleen jotakin vailla, vaikka hyvää kirjaa?

Tuonen tahto nimittäin on marraskuun lukuvinkkini Lastukirjastolle. Tarkista kirjan saatavuus.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Outo matka tulevaisuuden itänaapuriin

Vladimir Sorokin: Pyhän Venäjän palveluksessa

"Tähden sammuttaminen ei ole sama asia kuin sahdin laimentaminen", Taatto tapaa sanoa.
Niin on, se on tärkeä asia, valtion asia. Se vaatii taitoa ja näppäryyttä, erikoista lähestymistä. Viisas asia, kerta kaikkiaan. Siihen tarvitaan älykkäitä tekijöitä. Joka kerta on pakko keksiä joku uusi ratkaisu. Se on hieman eri juttu kuin säätyläisten kartanojen polttaminen. Ajan keskustaan. Taas kerran pitkin ruuhkautunutta Jakimankaa, punaista kaistaa pitkin. Kivisillalla aurinko pilkistää pilven takaa, valaisee valkoisena hohtavan Kremlin. Siitä on nyt jo kaksitoista vuotta, kun Kremlistä tuli taas valkokivinen, niin kuin se alun perin olikin. Paholaisen viisisakaraisten sijaan kultaiset kaksipäiset kotkat hohtavat nyt Kremlin tornien huipulla.
Takakannen mukaan Pyhän Venäjän palveluksessa on satiiri. Tällä kertaa satiiri ei tarkoita ollenkaan hauskaa tai huvittavaa kannanottoa itänaapurimme asioihin. Kirja on varsin raaka, sekopäinen ja aiheutti pahaa oloa. Parisataa sivua onkin aivan tarpeeksi paljon kuvaamaan yhden päivän tapahtumia vuoden 2027 tulevaisuudessa. Kaikesta kammottavuudesta huolimatta kirja on onnistunut ja se kannatti lukea, mutta uudelleen en tähän tarttuisi.

Kirjan päähenkilö on Tsaarin luottomiehiin kuuluvan jonkinlaisen salaisen poliisin -no- poliisi. Tai agentti. Erittäin etuoikeutettu henkilö, jolla on valtaa tehdä monenlaisia asioita. Ikäviä asioita. Tulevaisuudessa Venäjällä rukoillaan, irstaillaan ja lahdataan avoimesti toisinajattelijoita. Tarina on täynnä viittauksia Venäjän nykyisyyteen ja menneisyyteen. Kirjan lopussa on pieni katsanto näihin. Juonessa pysyy mukana ilman syvällistä tietäystä, mutta siitä saa varmasti irti vieläkin enemmän jos tuntee maan tapoja ja tapahtumia kunnolla, ei pelkästään pintaraapaisuna.

Kirjan luettuani olen vähän kahden vaiheilla: toisaalta haluaisin analysoida lukemaani enemmän, toisaalta taas unohtaa sen ja mennä eteenpäin. Valitsen jälkimmäisen. Tavattu ja tutustuttu on, mutta uusi tarina odottaa...

tiistai 18. lokakuuta 2016

Nätit nuoret

Scott Westerfeld: Pretties
(Uglies-sarja #2)

Zay lay back and closed his eyes, and was silent so long that Tally thought he had fallen asleep again. But then he said softly, "You and David could both be right. Maybe humans beings are programmed... to help one another, even to fall in love. But just because it's human nature doesn't make it bad, Tally. Besides, we had a whole city of pretties to choose from, and we chose each other."
Suosittelen tutustumaan Uglies-sarjan aloitusosan esittelyyn ennen kuin luet tätä pidemmälle, vaikka käytän vähän spoilereita. Kertomus tulevaisuuden maailmasta, jossa kaikille tehdään kauneusleikkaus kuusitoistavuotiaina, on yksi mielenkiintoisimpia ja erikoisimpia tarinoita, johon olen tänä vuonna törmännyt.

Sarjan toinen osa Pretties vie päähenkilö Tallyn kauniiden ja etuoikeutettujen joukkoon. Uglies päättyi varsin kutkuttavasti ja Pretties jatkaa suunnilleen siitä mihin jäätiin. Tally haluaa ja aikoo muuttaa maailmaa näkemään kauneutta syvemmälle sekä paljastaa vähemmän nätin totuuden kauneusleikkauksien takana. Vai haluaako sittenkään, kun itse on vihdoinkin päässyt kokemaan sen mitä ensin pakeni?

Tallyn tarinan toinen osa on odotetun kaltainen sekä aivan erilainen kuin kuvittelin. Lukiessani Ugliesia aloin jo aavistella miten sarja etenee, sillä kirjojen nimet antavat siihen erittäin hyvän vinkin. Aavistus oli oikea ja silti kuitenkin väärässä. Asetelma ennen kolmatta kirjaa onkin jännittävämpi kuin kuvittelin...

Mutta takaisin tähän toiseen, sillä kolmatta en ole vielä edes lainannut. Pretties alkoi yllättävällä tavalla ja oli ehkä jopa pienoinen pettymys. Lukiessani pidemälle kuitenkin ymmärsin etten ollut pettynyt, vaan pikemminkin yllättynyt. Liian turvallinen ja yllätyksetön juoni taas olisi ollut oikea pettymys. Lukiessani tunsin myös olevani loukossa ja jumissa, aivan kuin Tallykin ja kiirehdin jo pois. Kirjan loppupuoli taas syvensi taustatarinaa ja kertoi lisää ikäviä yksityiskohtia omasta maailmastaan.

Pretties on pinnallisesta nimestään huolimatta varsin syvällinen tarina.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Turkoosi selviytymistarina läpi helvetin

Marko Lempinen: Läpi helvetin - Marko Jantusen tarina


Pukuhuoneen vessan ovi aukeaa. Peilin eteen ilmestyy tiukkailmeinen, päättäväisyyttä ja adrenaliinia huokuva nuori mies. Hän ruiskuttaa hanasta kylmää vettä kasvoilleen, uudestaan ja uudestaan. Kädet vääntyvät ristiin ja katse taipuu kohti lattiaa.
Rakas Jumala, anna mun onnistua tänään.
Rakas Jumala, anna mun tehdä kaksi tai kolme maalia.
Rakas Jumala, anna mulle voimaa ja taitoa.
Mä haluan voittaa, mä pyydän nöyrästi.
Aamen.
Marko Jantunen (keskellä takana) ja pari muuta turkoosipaitaa 9.3.2010.
Marko "Jarna" Jantunen (s. 1971) on lahtelainen jääkiekkoilija, joka aloitti ja lopetti aktiiviuransa kotikaupungissa. Fanien keskuudessa äärimmäisen pidetty ja lahjakas pelaaja nautti yleisön suosiosta ja halusi voittaa. Juhliminen ei kuitenkaan loppunut ottelun voittotuuletuksiin, vaan jatkui läpi uran alkoholin, lääkkeiden ja viimein myös huumeiden voimin. Kaksoiselämä päätti lopulta peliuran ja huumeet olivat viedä hengen. Läpi helvetin on kamala kertomus jolla onneksi on onnellinen loppu.

Aloitin kirjan päästyäni lauantaina pelin jälkeen kotiin ja sain sen luettua eilen. Odotin tätä jo pitkään kuultuani että kirja on tulossa. Aihe on tietenkin kiinnostava, mutta se ei vielä riitä koukuttamaan minua kiinni kirjaan moneksi tunniksi, ilman taukoja. Tänä vuonna vain Yksin Marsissa on pystynyt samaan. Läpi helvetin käy läpi Jantusen elämän ja uran tähän syksyyn asti. Se on tarina täynnä selviytymistä elämässä, päihdehuurujen lomassa, aina seuraavaan peliin ja kauteen. Lukukokemuksena on se äärimmäisen intensiivinen ja hyvällä tapaa päihdyttävä kokemus.

Kyllä, sillä kirja on hyvää ja turvallista päihdettä.

Se on myös äärimmäisen surullista luettavaa. Toki kiekkopiireissä on ollut tiedossa Jantusen mieltymys juhlimiseen jo pitkään, mutta asioita oli peitelty suurelta yleisöltä aina lokakuuhun 2014. Silloin julkisuuteen levisi kuvia oikeussalista, jossa istui huumeiden lähes tunnistamattomaksi riuduttama entinen pelaaja. Olihan sitä ennen ollut kaikenlaisia arvailuja: Ura päättyi hieman mystisesti, ilman virallista ilmoitusta. Mies vain ei enää ollut kokoonpanossa. Ja kun Jantunen joitain vuosia myöhemmin kommentoi pelejä radioon, niin kyllä siitä kuuli ettei hommaa aina tehty vesiselvänä. Niiden esitysten perusteella en kuitenkaan, en sitten millään olisi arvannut miten huonosti asiat olivat.

Läpi helvetin on paitsi kertomus päihderiippuvuudesta, niin myös menestyksestä. Vaikka väkisinkin se tuo esiin myös ne menestyksen monet varjopuolet. Jantunen sai elää toivomassaan fanien suosiossa ja nautti siitä aivan uran loppuun. Hän pelasi pitkän uran Suomessa ja ulkomailla, monessa huippuseurassa sekä rakkaassa kotikaupungissa. Ja pääsi myös kokemaan NHL:n. Suurin menestys on kuitenkin kirjan lopussa, ja se aloittaa päihteettömän elämän.
Markot Lempinen ja Jantunen olivat Isku Areenalla lauantaina signeeraamassa kirjaa. 
Kirjan viimeinen kolmannes kertoo minulle sen jo tutun tarinan, mutta kulissien takaa. Jantunen palasi Lahteen kaudelle 2006-07, suunnilleen samoihin aikoihin kuin minäkin löysin takaisin näille kulmille. Olin 80- 90-lukujen vaihteessa vielä jääkiekosta tietämätön, joten Jantusen uran alusta täällä minulla ei ole muistoja. Muissa joukkueissa pelatessaan mies ei jäänyt vielä mieleeni, vaikka olen nähnyt hänet MM-kotikisoissa 1997.

Ensimmäisenä muistan rankkarit. Ne menivät lähes aina sisään. Jos peli päättyi tasan eikä ratkennut vielä jatkoajallakaan, saattoi huokaista helpotuksesta: Jarna hoiti kyllä pisteet kotiin.

Ja sitten oli tuttu peli-ilme. Tai pelinaama. Ja tapa luistella. Kaukalossa Jantusesta on mahdotonta keksiä mitään pahaa sanottavaa. Silloin kun fanilla ja pelaajalla synkkaa keskenään, on se kaunista katseltavaa ja se tuntuu hyvälle.

***

Kirja ei enää kerro mitä tapahtui Isku Areenalla lauantaina 17. syyskuuta 2016. Kun Pelicans pelasi kauden ensimmäisen kotiottelun, oli sen alkuun varattu hieman tavallista enemmän juhlallisuuksia. Normaalisti aloituskiekon pudottaja saapuu jäälle jäähyaition kautta ja toisinaan punaista mattoa pitkin. Tällä kertaa avattiinkin kaukalon päätyovi ja siitä luisteli jäälle turkoosiin peliasuunsa pukeutunut Jantunen. Hallin tunnelmassa oli heti ylimääräistä sähköä. Aplodit saattelivat hänet keskiympyrään ja pois. Mies silmin nähden nautti tilanteesta, vilkutti ja muistutti käsimerkein mikä logo on lähinnä sydäntä.

Jarna, fanit eivät unohda sinua koskaan. Ja me muistamme ensisijaisesti sen, mitä näimme kaukalossa.


Läpi helvetin on varsin ennalta-arvattava, joskin täysin oikeutettu valintani lokakuun lukuvinkiksi Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus tästä.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Seikkailun hurmaa ja juonitteluja

J.S. Meresmaa: Mifongin mahti
(Mifonki-sarja #3)

Fewrynn palasi metsästä mieli apeana. Hän ei ollut paljastanut läsnäoloaan äidilleen, vaan oli hiipinyt polulle vasta, kun tämä oli lähtenyt. Hän oli tehnyt väärin. Fewrynn tunsi sen selkäytimessään. Hän oli tehnyt väärin kurkkiessaan äitinsä yksityisiin muistoihin. Oli hän ollut oikeassakin: äiti ikävöi Ciarania. Mutta nyt hän tiesi, ettei veli ollut ainoa syy, mikä oli saanut äidin itkemään.
Fewrynn käänteli näkemäänsä mielessään.
Kuka oli mies, jonka hän oli nähnyt äidin muistoissa? Hän tunsi outoa tykytystä alavatsassaan, kun muistikuva hänen äitinsä muistoista heräsi hänessä eloon. Miehen seurassa oli ollut musta puuma, hyvin samankaltainen kuin Elefin liepeillä kiehnäävät vartijapantterit. Oliko mies pantterikansaa?
Mitä mies teki hänen äitinsä ajatuksissa?
Kolmanteen osaan edetessään Mifonki-sarja saa uusia näkökulmia: tapahtuu pienoinen sukupolven vaihdos ja ensimmäisten kirjojen päähenkilöt jäävät taustalle. Tarina on edennyt aloituksen jälkeen jo yllättävän monta vuotta ja selviää hyvin myös uusimmista käänteistä. Olin ensin hieman surullinen kun huomasin lukevani aiempaa vähemmän Ardisia ja Dantea. Vanhat tutut ja huimasti kasvaneet lapset Fewrynn ja Ciaran ovat hekin mielenkiintoista seurattavaa ja annoin pienen totuttelun jälkeen heidän viedä tarinaa eteenpäin. Heistä Fewrynn on hitusen kiinnostavampi, kiitos tästä ensimmäisen kirjan lopputapahtumille.

En kerro tämän enempää juonesta, sen sijaan jäin pohtimaan pienenä välitilinpäätöksenä mikä sarjassa on oikein koukuttanut minut ja listaan kymmenen hyvää syytä aloittaa Mifonkien lukeminen.


1. Tarina on viihdyttävä, eikä yritäkään kätkeä sitä...

2. ...olematta kuitenkaan pinnallinen. Tässä on syvyyttä.

3. Ardis ja Dante -ei mikään perinteinen rakkaustarina.

4. On helppoa kuvitella kulkevansa metsäsä puuman kanssa.

5. Tai sitten lentävänsä taivaalla mahtavan olennon selässä.

6. J.S. Meresmaan teksti etenee sujuvasti, suunnitellusti ja huumorin höystämänä.

7. Jokaisessa osassa on aina jokin uusi, kiinnostava juttu.

8. Sivuhenkilöissä on myös mielenkiintoinen hahmogalleria.

9. Kirjat ovat paksuja, tarina ei lopu heti kesken.

10. Koskaan ei voi lukea liikaa kotimaista fantasiaa.


Mifongin mahti jättää sarjan -jälleen kerran- aivan liian jännittävään kohtaan. Hamstrasin pääkirjaston aikuistenosaston remontin takia kotiin muuta luettavaa, joten pidän ehkä pienen tauon tämän kanssa. Lisää luettavaa on jo saatavilla kahden osan verran. Ja uskoisin ettei tarina pääty vielä siihenkään.


Mifonki-sarja on syyskuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Sarjan ensimmäinen osa on Mifongin perintö. Tarkista kirjojen saatavuus tästä.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Turkooseja uutisia

Tai oikeastaan: parhaita uutisia tässä blogissa ikinä!!! <3

Minua pyydettiin tekemään yhteistyötä Pelicansin kanssa ja vastasin välittömästi että kyllä. Mitä kaikkea tämä pitää sisällään, niin siitä kerrotaan tarkemmin ensi viikolla ja tietenkin Pelicansin kotisivulla osoitteessa http://www.pelicans.fi/. Sellaisen vinkin annan, että tekeminen liittyy sosiaalisen median maailmaan.

Teen näitä hommia varsinaisen leipätyöni ohessa ja olen äärimmäisen innoissani mahdollisuudesta auttaa omaa joukkuetta kaukalon ulkopuolella entistä paremmin. Minulla on takana jo hieman yli kahdenkymmenen vuoden "ura" lätkäfanina. On hienoa päästä näkemään, elämään ja kokemaan sitä vielä astetta syvemmältä. Tästä lähtien pelipäivä on aina astetta jännempi!
Hallilla oli vielä tänään rauhallista. Lauantaina taas...

Mitä tämä tarkoittaa Pähkinäkukkulan kannalta?

Suurin muutos entiseen on se, etten enää käsittele täällä Pelicansiin liittyviä juttuja. Ne siirtyvät nyt heidän sivuilleen. Tilanteeseen ei liity sen kummempaa dramatiikkaa, minulle ja Pelicansille vain on helpompaa ja ennen kaikkea loogisempaa keskittää tekstit ja tuotokset yhteen paikkaan. Sen sijaan sisältö muissa julkisissa somekanavissani (Twitter, Instagram, Snapchat) jatkuu entisellään. Ja tarjoan niissä myös kurkistuksia Pelicans-elämääni. Ei sen puoleen, elämä niissäkin on pyörinyt jo aika pitkälti Pelicansin ympärillä. ;)

En kuitenkaan muuttanut blogin alaotsikkoa.

Saatan nimittäin julkaista täällä vielä jotain jääkiekkoon liittyvää ja kaikki aiemmat kirjoitukseni jäävät yhä luettaviksi. Lätkän, lankakerien ja lukuelämysten pyhä kolminaisuus kuvaa edelleen parhaiten sitä, mitä Pähkinäkukkula pitää sisällään.


Nähdään lauantaina Isku Areenalla!

maanantai 5. syyskuuta 2016

Seikkailun hurmaa muinaisolentojahdissa

J.S. Meresmaa: Mifongin aika
(Mifonki-sarja #2)

On aina ilo löytää itselle uusi, hyvä kirjasarja. Ja kun sarjaa on jo julkaistu useampi osa, pääsee tarinaa jatkamaan ilman pahempia keskeytyksiä -ainakin siihen asti kunnes saa kiinni sarjan julkaisutahdin. Mifongin aika jatkaa Mifongin perinnöstä tuttua tarinaa.

"Sinulla on tasan kaksi sydämenlyöntiä aikaa selvittää sukulaisuutesi Sudhaerin Dante Rondestaniin ennen kuin vien sinut kaartirakennukseen kuulusteltavaksi."
Linn piti katseensa kuninkaassa. Miekkaa hän ei vilkaissutkaan. Silmät kertoisivat sen, mitä miekkakäsi seuraavaksi tekisi. Kun miekka puhui, oli liian myöhäistä. Linn tunsi olonsa epämiellyttävän paljaaksi, sillä Dante ei ollut päästänyt häntä tapaamiseen minkänlaisen teräaseen kanssa, mutta ymmärsi vastahakoisesti veljensä viisauden: jos hänellä olisi sapelinsa, hän myös käyttäisi sitä.
"Hän on minun veljeni", Linn sanoi.
"Alas ratsailta."
Kiiltävä kansi = huono kirjakuva. Sori...
Vietin kirjan parissa pääasiassa viime viikonlopun. Orastava flunssa pakotti rauhoittumaan hetkeksi ja jäämään kotiin. Kuuma juoma, lepo ja hyvä kirja osoittautui täydelliseksi lääkkeeksi ja karkotti pöpön ennen kuin se ehti iskeä kunnolla.

Juoneltaan Mifongin aika on melko tyypillinen kakkososa. Ardis ja Dante ystävineen sekä vihollisineen kohtaavat uudelleen eri puolilla mifonkien maailmaa. Kirjan aikahyppäys edellisen osan jälkeen on suurempi kuin odotin, tosin luettuani nyt jo kolmannen osan takakannen niin voin sanoa että se on varsin ymmärrettävä hyppäys. Tarina itsessään kulkee eteenpäin juhevasti ja juonenkäänteitä riittää joka lukuun, eikä edellistä osaa kerrata turhaan vaan luotetaan lukijan muistiin. Ensimmäisen osan kaltainen suuri loppuhuipennus Mifongin ajasta puuttuu. Sen sijaan Meresmaa tarjoaa lukijalle useamman pienen juonenkäänteen ja yllätyksiä eri hahmojen kohtaloihin. Sekin taktiikka toimii ja sarjan kolmas osa on jo lainattu...

Jos fantasiasarjojen keksittyjä nimiä voisi luokitella eri vaikeusasteilla sen mukaan, eli miten helposti muistettavia ja lausuttavia nimet ovat, niin Mifonki-sarja olisi nimistöltään keskimääräistä vaikeampi. Nimet eivät häirinneet ensimmäisessä osassa, en vain välttämättä lukenut niitä oikein tai muistanut ulkoa läheskään kaikkia nimiä. Toisen osan kohdalla lukukokemus oli astetta helpompi ja nimistö tuntui jo tutummalta. Tärkeintä kuitenkin on se, että nimet sopivat tarinaan eivätkä tunnu vierailta omassa maailmassaan.

Mifonki-sarja sopii fantasian ja seikkailun ystäville. Tarina on sopivan keveä ja jännittävä, jopa viihteellinen. Ei kuitenkaan huonossa mielessä, ainoastaan hyvässä.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Nuoret tavikset

Scott Westerfeld: Uglies
(Uglies-sarja #1)

"I'm serious, Tally," Shay said once they were out in the water. "Your nose isn't ugly. I like your eyes too."
"My eyes? Now you're totally crazy. The're way too close together."
"Who says?"
"Biology says."
Shay splashed a handful of water at her. "You don't believe all that crap, do you - that there's only one way to look, and everyone's programmed to agree on it?"
"It's not about believing, Shay. You just know it. You've seen pretties. They look... wonderful."
"They all look the same."
"I used to think that too. But when Peris and I would go into town, we'd see a lot of them, and we realized that pretties do look different. They look like themselves. It's just a lot more suble, because they're not all freaks."
"We're not freaks, Tally. We're normal. We may not be gorgeous, but at least we're not hyped-up Barbie dolls."
"What kind of dolls?"
Tally odotta malttamattomana syntymäpäiväänsä. Pian hän täyttää kuusitoista, pääsee kauneusleikkauseen ja ystävänsä Perisin tavoin muuttaa asumaan New Pretty Towniin. Tally ei ole enää ruma tavis, vaan elämä on täynnä juhlia ja hauskanpitoa. Totta kai jokainen haluaa olla nätti -koska kaikki muutkin ovat! Vain harvat kummajaiset jättävät kauneusleikkauksen väliin. Tallyn elämä ja ajatusmaailma muuttuvat kun hän tapaa Shayn joka ei haluakaan olla nätti. Kun Shay karkaa etsimään muita taviksia, Tally joutuu ongelmiin viranonmaisten kanssa -ja saa selville vähemmän kauniin totuuden elämästä nättinä.

Scott Westerfeldin Uglies-sarja olisi jäänyt minulta huomaamatta ellei sitä olisi suositeltu minulle Twitterissä. Kiitos kovasti myös Lahden kaupunginkirjastolle kun näytitte vihreää valoa hankintaehdotukselleni! Uglies on idealtaan erittäin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä tarina. Se hyödyntää stereotypioita varsin pelottavasti. Nuorille suunnattu sarja toimii mainiosti aikuisellekin lukijalle. Ainoa harmi on sarjan suomentamattomuus, joten tähän tutustuminen edellyttää kielitaitoa. Onneksi teksti ei kuitenkaan ole vaikeaa.

Uglies vaikutti alussa etenevän arvattavaa reittiä kohti maalia. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tally joutuu tarinan edetessä tekemään yhden jos toisenkin vaikean valinnan eikä lopputulos ole aina -eh- nätti. Sarjan muut osat ovat Pretties, Specials ja Extras, tässä järjestyksessä. Nimien merkitys tuota viimeistä lukuun ottamassa selviää tässä ensimmäisessä osassa. Tavallaan se antaa jopa liian ison vinkin tarinan jatkumisesta, tavallaan taas jättää odottamaan jatkoa. Uglies päättyy varsin kutkuttavasti. Ja enpä vielä tiedä osuuko arvaus oikeaan vai ei!

Vertasin Uglies-sarjaa pakostakin viime vuonna lukemaani, kerrassaan loistavaan Unwindiin. Molemmissa on neljä osaa ja perimmäisenä ideana on nuorille suorittettava lääketieteellinen operaatio. Lukija taas elää läpi niistä kirjoitetut varsin erilaiset tarinat. Ugliesin arvioissa joudun myös käyttämään omia suomennoksia, tosin tässä on onneksi vähemmän erityistä miettimistä vaativaa termistöä. Ugliesia on takana vasta ensimmäinen osa eikä sen perusteella ole mitään syytä jättää sarjaa kesken. Suosittelen lämpimästi molempia sarjoja!


Uglies on elokuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Seikkailun hurmaa kirjajahdissa

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö
(Mifonki-sarja #1)

J.S. Meresmaa on minulle entuudestaan jo tuttu kirjailija, mutta vasta nyt pääsin hänen esikoiskirjansa kimppuun. Olen huomannut mifonkien arvioita aina vähän väliä muissa kirjablogeissa ja muodostanut niiden kautta jonkinlaisen käsityksen sarjasta. Viime aikoina olen vältellyt ihan tarkoituksella ja spoilerien pelossa sarjaan liittyviä juttuja. Mifongin perintö olisi varmasti tarttunut mukaani jo aiemmin, jos vain olisin osannut mennä oikealle hyllylle. Löydän varmaankin jo silmät kiinni Lahden kaupunginkirjaston fantasiahyllylle, mutta mifonkeja siellä ei ole koskaan näkynyt. Luultuani ensin kaikkien olevan koko ajan lainassa tajusin vihdoin katsoa saatavuustiedoista että nämä ovatkin nuorten puolella. Hyvä minä!

Pääsin vihdoin asiaan. Jostain syystä Mifongin perintö ei kuulostanut minusta sarjan avausosalta, pikemminkin jatko-osalta tai peräti sarjan päätökseltä. (Viides osa muuten ilmestyy myöhemmin tänä vuonna, en tiedä onko se viimeinen vai ei, en ole vielä kurkkinut tarinan etenemistä toisen osan takakantta pidemmälle.) Mifongin perinnön luettuani toki ymmärsin kirjan nimen ja hyvin se siihen sopii. Ajantasainen lista sarjan kirjoista löytyy J.S. Meresmaan sivulta.
Äkkiä peto käänsi kuononsa kohti ovea ja ponnisti tassuilleen. Vuode kitisi ja Ardis keinahti. Pedon suu aukeni, hän näki vaaleanpunaisen kitalaen ja rivin kellertäviä hampaita, jotka olivat terävämpiä kuin hänen valaanluukampansa piikit. Hän inahti peloissaan, puristi silmänsä tiukasti kiinni ja kätensä nyrkkiin.
Ardis muisti pudonneensa jokeen ja melkein hukkuneensa, koska oli Elingmarin perään lähtiessään joutunut oikoreitille sillalle kaatuneiden ajovankkurien vuoksi, mutta seikka tuntui merkityksettömältä nyt, kun musta kissapeto aikoi haukata hänet suihinsa.
Hän odotti kipua.
Sänky heilahti kun eläin hyppäsi alas ja lönkötti ovelle juuri kun se aukesi. Ardis raotti toista silmäänsä samaan aikaan helpottuneena ja jännittyneenä. Hän kohtasi muukalaisen tummien silmien katseen.
Mies työnsi suuren puuman tieltään ja sulki oven. "Kiljaisusi kuului alakertaan asti. Emäntä oli jo tulossa katsomaan mikä on hätänä, mutta selitin syyksi painajaisia. Jos hän olisi nähnyt Reun, me olisimme lentäneet täältä nopeammin kuin keihäs soturin kädestä."

Muinaiset salaisuudet ja juonittelut tuovat yhteen prinsessa Ardis Isvergalin sekä antikvariaattia pitävän suvun Dante Rondestanin, kun Dante pelastaa Ardisin hengen. Näiden kahden välille kehittyy erinäisiä tunteita, Ardis vain on luvattu toisaalle ja matkassa on muutama muukin mutka. Romanssi koukeroineen on kuitenkin vain Mifongin perinnön sivujuoni. Tarinassa etsitään kadonneita muinaisia kirjoja ja tavoitellaan suuria salaisuuksia sekä aika mahdottomia muutoksia omaan olemiseen. Ja jossain on myös legendaarisia mifonkeja: liskon kaltaisia olentoja jota ovat muovanneet maailmaa.

Kuulostaa ehkä vähän sekavalta, mutta kirjan sivuilla asia kyllä aukenee lukijalle.

Mifongin perintö on erittäin mukaansatempaava seikkailu, jossa on sopivasti huumoria. Osasin odottaa J.S. Meresmaalta hyvää luettavaa ja viihdyin tarinan parissa mainiosti. Hahmoja ei ole liikaa, mutta onneksi kirjan alussa on luettelo heistä, samoin kartta tapahtumapaikoista. Tosin jäin ihmettelemään miksi kaikkia kirjassa mainittuja paikkoja ei oltu merkitty karttaan. No, tiesin kuitenkin suunnilleen missä aina oltiin menossa.

Kirjassa on aika paljon lyhyitä lukuja, joten kokemuksena tämä muistutti TV-sarjan seuraamista. Nopeat vaihdokset paikasta tai henkilöistä toiseen sopivat tarinaan, ei siinä mitään. Ja huomasin myös, että ennakkokäsitykseni sarjasta oli paljon valjumpi kuin todellisuus. Ardis ja Dante ystävineen kokevat matkansa varrella monenlaista ja olisi helppoa arvata muista osista tietämättäkin että mifonkien taru on vasta alussa...

Tykästyin Ardisin ja Danten tarinaan niin paljon, että lainasin jo seuraavan osan. Lue sinäkin!

lauantai 13. elokuuta 2016

Pelicans ja Zinzino -miksi siitä tuli kohu?

Keskiviikoiltana somessa alkoi levitä juttu, mikä yhdisti Pelicansin ja Zinzino -nimisen yrityksen. Ja asia puhutti faneja erittäin aktiivisesti muutaman päivän ajan. Nopeiten tästä keissistä pääsee perille lukemalla Jatkoajan "Pelicans ja Zinzino" keskusteluketjua. Aihetta sivutaan myös ketjuissa "Pelicans tiedotusvälineissä" ja "Toimitusjohtaja Tomi-Pekka Kolun elämä ja teot".

Asia onkin jo hyvin pitkälti käsitelty somessa ja lehdissä. Syy, miksi kirjoitan tästä, on huoli siitä, ettei asiasta noussutta kohua ole jostain syystä ymmärretty oikein Pelicansin toimistolla. Eikä sitä osattu käsitellä parhaalla mahdollisella tavalla eikä tarpeeksi nopeasti.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole teilata ketään, vaan kerron tässä sen, mitä kehtaisin sanoa myös kasvokkain Isku Areenalla. Mielipiteet ja tulkinnat ovat omiani.

Tiivistettynä kyse oli siitä, että Zinzino on verkostomarkkinointiyritys, jonka toimista poliisikin on ollut kiinnostunut. Zinzinon yhteistyö Pelicansin kanssa koskee omega-3 valmiste BalanceOilia, mitä pelaajat käyttävät. Urheiluseuran yhteistyö terveystuotteita myyvän firman kanssa oli faneille liikaa, sillä verkostomarkkinointi ei kuulostaa kovinkaan mukavalta, ei varsinkaan kun siihen yhdistetään firmaan ja tuotteeseen liittyvät muut epäselvyydet. Tilanne kärjistyi somessa jo illalla ja ihmetystä herätti yksipuolinen tiedottaminen, sillä Pelicans ei ollut vielä kommentoinut tai edes julkaissut asiaa. Ainoana lähteenä oli Zinzinon julkaisu Facebookissa. Sen jälkeen odotettiin puolille päivin torstaihin, kunnes asiasta saatiin luettavaksi Pelicansin oma julkaisu. Sekään ei ollut fanien mielestä toivottu, joten keskustelu ei tyrehtynyt.

Mikä sitten raivostutti fanit?

Ensin se oli yhteistyö "hämäräfirman" kanssa. Jo aiemmin kesällä arvuuteltiin mikä tai ketkä ovat oikeasti rahoineen Pelicansin osakekauppojen takana ja mikä on jännän talokaupan tehneen SSR Groupin pääomistajan mahdollinen kytkös Pelicansiin. Seuralla on uusi hallitus ja uusi toimitusjohtaja, joten sekin lisää paineita heidän työhönsä sekä yleisön mielenkiintoa. Näissä aiemmissa jutuissa ei muistaakseni ole mitenkään osoitettu että Pelicansin taustoissa olisi varmuudella jotain hämärää. Kyse on ollut arvailuista ja olettamuksista, kun varmaa tietoa puoleen tai toiseen ei ole. Toisaalta epätietoisuus lisää aina arvailuja ja epäilyjä. Ja en edes tiedä minkä verran Pelicans yhtiönä on valvollinen kertomaan näistä julkisesti. Joka tapauksessa urheilu on nykyaikana bisnestä ja asia kiinnostaa faneja myös siltä kantilta.

Mutta takaisin Zinzinoon: kun uudella kokoonpanolla tehtiin sopimus Zinzinon kaltaisen firman kanssa, oli soppa niin sanotusti laitettu kiehumaan.

Toinen raivostuksen ja ihmetyksen aihe oli se, mistä Pelicansin ja Zinzinon tapauksessa on pohjimmiltaan kyse, ja mitä pukukopissa oikein tapahtui. Paras lähde tähän oli Zinzinon neljä Facebookissa julkaisemaa kuvaa joista eniten puhututti kuva numero kolme. Jatkoajan keskustelussa arveltiin, että kuvassa otetaan kuivaveritestiä. Terveysvalmisteen tehon testaaminen verinäytteillä ei ole vielä kovin ihmeellistä, mutta Zinzinon kuivaveritesti kuulosta sitä ihmeellisemmältä mitä pidemmälle sitä lukee. Testillä saadaan selville esimerkiksi henkilön hyvinvointi-indeksi (engl. mental strenght index). Linkki Zinzinon sivulle. En monen muunkaan tavoin ymmärrä tai usko, että testi olisi luotettava kertomaan hyvinvoinnista, varsinkaan sen englanninkielisellä nimellä.

Kolmas ja kohuun vain lisää volyymiä saanut asia oli Pelicansin reagoimattomuus. Tästä lisää hieman myöhemmin.

Lopullinen mauste soppaan oli Pelicansin antama tiedote ja sitä seuranneet lausunnot Etelä-Suomen Sanomille ja Iltalehdelle. Pelicansin tiedote ei ollut aivan sitä mitä fanit halusivat: yhteyttä Zinzinoon ei kumottu eikä peruttu, eikä yhtiöön liittyviä epäselvyyksiä nähty ongelmana. Olisimme varmasti suhtautuneet suopeammin mikäli virhe olisi myönnetty ja yhteistyö peruttu tai edes laitettu jäihin tarkempaa arviota varten. Ja sitten olivat ne monet ristiriidat ja epäselvyydet siitä, onko yhteistyö Zinzinon kanssa edes yhteistyötä, sposorointia ja kuka saa ja mitä ja hyötyy millä tavalla. No, eri versiot löytyvät tämän kappaleen linkkien takaa sekä aiemmin linkittämästäni Zinzinon Facebook julkaisusta. Ja Jatkoajassa on lisää linkkejä. Yhdistelemällä tietoja eri lähteistä ulkopuolisen on mahdotonta sanoa mistä on kyse. Sopimukselta se kuitenkin näyttää, onhan Zinzino julkaissut kuvan missä on paperit pöydällä ja puristetaan kättä päälle.

Seurasin tapausta Jatkojan, Facebookin ja Twitterin (#PelicansFi) kautta. Fanien vaatimukset ja palaute olivat välillä kauniisti sanottuna suoraa ja ankaraa. En kuitenkaan muista, että kukaan olisi sortunut ylilyönteihin tai että palaute olisi kenties ollut masinoitua (lähde). En havainnut esimerkiksi trolleille tyypillistä käytöstä tai spämmäystä, ainoastaan kiivasta ja tunteisiin menevää kommentointia. Sitä en tosin voi tietää jos joku on järjestelmällisesti laittanut masinoitua palautetta suoraan Pelicansille.

Tiivistettynä: tapauksessa oli liikaa epäselviä ja epäilyttäviä tekijöitä, joten siitä tuli kohu. Eikä sen pitäisi olla yllättävää.

Milloin ja miten kohuun olisi pitänyt reagoida?

No, mahdollisimman nopeasti tietenkin. Myöhäinen ilta ei toki ole paras mahdollinen hetki hypätä someen kommentoimaan tai julkaista tiedote, mutta se on mahdollista. Jos yhtiön kriisiviestinnän suunnitelma on valmiina, pitäisi olla mahdollista hälyttää mukaan ja hereille sillä hetkellä tarvittavat henkilöt selvittämään asiaa, tekemään päätöksiä ja tuuttaamaan kommenttia someen. Tilanne ei missään nimessä ole mukava, ei kukaan halua ihan ehdottomasti vastailla negatiivisiin kommentteihin, mutta se on tehtävä.

Tässä tapauksessa asia huomattiin aamulla ja siihen reagoitiin vasta tunteja sen jälkeen. Vaikeneminen aiheutti lisää harmitusta ja negatiivisuutta, varsinkin kun reagointi jäi yhden tiedotteen varaan, eikä lopputulema ollut toivottu. Emme tietenkään voi tietää mitä toimistolla on mietitty ja olisiko yhteistyö Zinzinon kanssa edes ollut purettavissa. En tunne sitä maailmaan tai pykäliä, joten en lähde edes arvailemaan.  Odotellessa meillä oli kuitenkin aikaa ihmetellä ja spekuloida lisää. Ei se ainakaan parantanut tilannetta.

Vaikeminen on myös helppo tulkita ylimielisyydeksi faneja kohtaan. Näin somekommenteissa myös sitä, että koko kohu ja sen aiheuttaminen olisi ymmäretty Pelicansin toimistolla fanien syyksi. On syytä muistaa, ettei fanien antaman kritiikin perimäinen syy ole minusta halu hyökätä kenenkään kimppuun, vaan huoli. Me haluamme urheilullisesti menestyvän joukkueen, jossa pelaajat voittavat, valmentajat valmentavat joukkueen voittoon ja toimiston väki pitää taustat kunnossa. Jos jokin uhkaa tätä yhtälöä niin me annamme palautetta. Niin tälläkin kertaa. Ja nyt se osui toimiston väkeen, pelaajia ei kukaan ole syyllistänyt ja monen muun tavoin toivon heillä olevan työrauhan. Luottamusta pelaajiin ja valmennukseen kyllä on.

Millainen maku tästä jäi fanille?

Kohu on jo laantunut. Pari otteluakin on pelattu ja pikkuhiljaa palattu normaaliin päiväjärjestykseen. Tapaus Zinzino muistuttaa jo enemmän outoa episodia kuin päivänpolttavaa puheenaihetta. Päälimmäinen tunne on hämmennys kun on edelleen vaikea sanoa mistä on kyse ja mitä oikein tapahtui. Asiaa on mahdotonta unohtaa kokonaan, mutta suurin toiveeni tällä hetkellä on, ettei vastaavaa tarvitsisi kokea enää uudelleen.

Olen puhunut, ainakin vähäksi aikaa.

Nähdään syyskuun alussa Isku Areenalla!

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Virkattu kesähattu

Aiemmin kesällä postiluukusta kolahti mukava yllätys: Novitan tilaajien lahjalehti. Lehdessä on yksitoista neuleohjetta. Olin sopivasti aikeissa virkata kesäisen hatun ja jo puolittain etsimässä sopivaa ohjetta, joten lehti tuli kuin tilauksesta. Varmasti vanhemmistakin lehdistä olisi löytynyt sopiva ohje, mutta tartuin uuteen ohjeeseen ja vältin etsinnän.

Virkattu hattu on kevyt ja helppo pitää mukana. Pehmeänä sen voi vaikka rypistää palloksi käsilaukun pohjalle eikä hattu välitä siitä mitään. Kovempi ns. olkihattu on siihen verrattuna ongelmallisempi mukana kannettava, ellei sitä pidä koko aikaa päässä.

Puuvillaista Kartano lankaa on saatavilla useissa kesäisen pirteissä väreissä. Ohjeessa on käytetty valkoista, mutta pidin sitä hieman liian riskialtiina ja likaantumisherkkänä, joten valitsin vaalean beessin.
Malli: Minna Metsänen. Novita lahjalehti 2016. Lanka: Novita Kartano.
Hattu virkataan päälaelta alkaen keros kerroksella. Silmukkoina käytetään pylväitä, kiinteitä silmukoita ja ketjusilmukoita, eli ei mitään kovin erikoista. Pääalen kukkaa tai tähteä muistuttavassa kuviossa virkataan useampi pylväs yhteen. Minusta malli on sen verran helppo, että se sopii aloittelevallekin virkkaajalle. Riittää kun osaa tehdä ohjeessa tarvittavat silmukat ja jaksaa virkata nitä hatun verran. Päälaella ja lierissä lisätään työhön leveyttä virkkamalla kaksi pylvästä yhden paikalle tietyin välein. Siinä vaiheessa kannattaa käyttää apuna aina viimeisimmän lisäyksen kohdalla pientä merkkiä, esimerkiksi käsityökaupoista saatavia klemmarin oloisia jotka pujotetaan työhön. Hätätapauksessa käy hyvin vaikkapa erivärinen langanpätkä.

Koon 2,5 koukulla hatusta tuli omaan päähän erittäin tyköistuva, tosin virkkaan aika tiheällä käsialalla. Hattu on kuitenkin sopiva ja vastaa erinomaisesti sitä tarkoitusta mihin sen tein. Lierin voi antaa roikkua hieman silmillä tai sitten kääntää edestä ylöspäin.

Ehkä tänä kesänä koetaan vielä jokunen lämmin päivä. Jos ei, niin minulla on hattu valmiina ensi vuoden kesäksi.

maanantai 1. elokuuta 2016

Kissoista ja muistakin rataseläimistä

Anni Nupponen: Kauheat lapset

Herään siihen kun kisuli käpälöi minua. Olen huomaamattani torkahtanut lehtevän pyökkipuun juurelle.
"Kuinka kauan?" kysyn kisulilta. Se naukaisee kaksi kertaa terävästi, mikä tarkoittaa kunnilleen ei kauaa tai nyt heti. Olen viettänyt eläimen kanssa suurimman osan elämästäni, mutta minun on yhä vaikea sisäistää sen ajantajua.
Nousen, oion jäseniäni ja pudistelen ruohonkorret vaatteistani. Kisuli naukaise taas ja katsoo minua käskevästi. Se ottaa pari askelta talolle päin ja vilkaisee vielä, että seuraan. Pistän varmuuden vuoksi juoksuksi. Talolle on metsän reunasta puolen virstan matka. Kunpa se olisi väärä hälytys, mutta vahtieläimet erehtyvät harvoin. Hannah odottaakin kuistilla ja huitoo minulle, että kiirehtisin.
Koneita ja korsetteja -kokoelman Joka ratasta pyörittää novellista tuttu Trill Kimas jäi kummittelemaan mieleeni. Tartuin sen jatko-osaan Kauheisiin lapsiin hetimiten kun se tuli vastaan kirjastossa. Kirjassa on painostava ja uhkaava tunnelma ensimmäiseltä sivulta aivan tarinan loppuun asti. Trill ja hänen, sanotaanko ystävänsä, Marikki ovat saanet rinnalleen Hannahin. Kolmikko yrittää selviytyä sodan melskeissä eikä asiaa helpota yhtään Trillin monimutkainen äitisuhde. Adriana Kimas kun ei jätä poikaansa rauhaan edes haudan takaa.

Kauheat lapset on ihana pieni tarina. Sen lukee nopeasti (alle 200 sivua!) eikä se kerro suurista päättäjistä tai maailmansa historian rattaiden pyörittäjistä. Ei ainakaan heistä, jotka ensimmäisenä historian kirjoihin kirjoitettaisiin. Siinä mielessä tarina muistuttaa Nupposen aiempia romaaneja Nainen ja kuningas sekä Putoavan tähden prinsessa. Kauheat lapset on varmasti ymmärrettävissä ilman edeltävää novellia, joskin siitä saa enemmän irti kun tuntee jo henkilöt ja heidän taustansa. Sekä kirjan maailman. Ilman taustatietoja Kauheat lapset voi jäädä selviytymiskamppailuksi, kun minulle se oli myös moraalinen kamppailu ihmisen ja tekniikan välillä. Aihe on scifissä varsin usein käytetty, ja oli mukavaa lukea siitä uusi, toimiva kehitelmä.

Kirjan luettuni oloni oli pitkään hämmentynyt. Enkä aivan heti ymmärtänyt mistä se johtui. Pidin tarinasta, ahmaisin sen nopeasti ja kuitenkin olin jopa pettynyt.

Pettynyt hyvään kirjaan, mitä ihmettä?

Sitten hoksasin pettyneeni kun se loppui, mielestäni aivan liian aikaisin.

Osaisinkohan selittää tämän: Kauheat lapset on juuri sellaisenaan sopivan mittainen kirja. Siinä on kaikki mitä se tarina vaatii toimiakseen. Mutta: haluaisin lukea sen maailmasta vieläkin enemmän. Novelli ja kirja eivät riittäneet. Erityisesti minua kiinnostaa ratasteknologia ja mihin kaikkeen sillä pystytään. Ja mitä siitä on vielä jätetty kertomatta.

Ehkä tähän tulee joskus jatkoa, kenties ei. Jää nähtäväksi, mutta Kauheita lapsia ei kannata jättää lukematta. Suosittelen!

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Mustalaisneito ja tumma orjatar

Ildefonso Facones: Paljasjalkainen kuningatar

Ihastuin jo monta vuotta sitten Ildefonso Falconesin esikoiseen Meren katedraaliin. Se on yksi lempikirjoistani ja sellainen mitä suosittelen aina silloin tällöin luettavaksi. Kirjailijan toinen teos Fatiman käsi ei enää hurmannut minua ja vähältä piti ettei tämän kolmannen suomenkielinen julkaisu pari vuotta sitten mennyt kokonaan ohi. Paljasjalkainen kuningatar oli harmillisesti samanlainen pettymys kuin Fatiman käsikin, joten ei haitannut vaikken lukenutkaan sitä heti julkaisun jälkeen. Aikaa vajaan kahdeksansadan sivun lukemiseen vierästi aivan liikaa, mutta nyt urakka on onneksi ohi ja kirja palautuu kirjastoon.
Paljasjalkainen kuningatar sijoittuu 1700-luvun puolivälin Espanjaan. Se kertoo kahden naisen ystävyydestä ja kohtaloista. Milagros on nuori mustalaisneito ja Caridad Kuubasta Espanjaan saapuva juuri vapautettu orja. Kummankaan vähemmistön elämä ei ole helppoa ja naisen asema oli tuohon aikaan valitettavan usein miesten käsissä. Kirjan alkuasetelma on mielenkiintoinen, samoin päähenkilöille valitut taustat. Tarinassa on mukana vaarallisia tilanteita ja tunteia, suurta tragediaa ja kauheita julmuuksia. Intohimoa. Varsin perinteinen nykyaikana kirjoitetu historiallinen romaani.

Tällä kertaa vain en syttynyt tarinalle missään vaiheessa. Alku oli vielä lupaava, mutta sitten ainoastaan lueskelin kirjan loppuun ja -mikä on pahin merkki siitä etten välitä lopputuloksesta- selailin kirjaa jo pidemmälle ja aivan lopustakin. Silloin kun tarina vie mukanaan ei ole yksinkertaisesti aikaa tai halua pilata loppua lukukokemusta etukäteen.

Ei Paljasjalkainen kuningatar toisaalta mitenkään läpeensä huono kirja ollut. Joku toinen saattaa pitää siitä paljonkin ja ihastua tarinaan. Se on kerrottu jo moneen kertaan aiemminkin, eikä siinä mitään. Tällä kertaa vain tarinassa ei ollut minulle sitä tiettyä erityistä juttua mikä olisi saanut sen tuntumaan aiemmin lukemattomalta. Ja pakostakin se vaikutti kokemukseeni.

Eipä tästä enempää, nyt kohti uusia tarinoita....

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Mitä söisin lätkämatsissa?

Viime keväänä kirjoitin mitä kaikkea Pelicansin ottelutapahtuma tarjoaa jääkiekon lisäksi (linkki juttuun). Itse ottelun jälkeen toiseksi kiinnostavin asia Isku Areenalla on minulle ruoka. Ja tämä on aiemmin lupaamani kirjoitus sen tiimoilta.


Tarjolla on syötävää monenlaista

Isku Areenalla on myynnissä erilaista pikaruokaa ja pientä syötävää. Katsotaanpa muistanko ulkoa kaikki vaihtoehdot: lihapiirakka (nakeilla tai ilman), hot dog, lihamuki, grillimakkara, sämpylä, munkkeja, pullaa, popcornia, karkkia, jäätelöä. Juomaksi mehua, kahvia, teetä, kaakaota, virvoitusjuomia sekä alkoholipitoisia. Hmm, aika lyhyt lista... Näiden lisäksi on ollut erilaisia kokeiluja. Esimerkiksi vaasalaista (ilman perunoita) sai yhdessä ottelussa. Ja opiskelijoiden teemaotteluissa oli tonnikalapastaa. Perhepäivänä spagettia. Ja jotain varmasti unohtui.

Tämä valikoima on saatavilla meille tavallisille katsojille. Yleensä olen syönyt lihapiirakan tai lihamukin virvoitusjuoman kera. Pienempään nälkään grillimakkaraa, karkkia, sämpylää tai joskus popcornia. Lämpimänä juomana maistuu parhaiten tee.
Vaasalainen (ilman perunoita) oli syötävissä 19.9.2015. Karmeeta!
Yleensä olen käyttänyt ruokailuun ja juomiin rahaa 5-8 euroa per matsi. En tiedä kuinka paljon keskivertokatsoja käyttää, siihen osaisi vastata joku laskelmia tehnyt henkilö Pelicansin toimistolta. Maksimissaan kymmenisen euroa on ollut sellainen sopiva summa käytettäväksi yhden ottelun aikana syömiseen ja juomiseen. Fanituotteet menevät sitten eri budjetista ja niitä ostan huomattavasti harvemmin, mutta se on oma juttunsa, hieman myöhemmin.

Aitioissa, Loungessa ja Klubiravintolassa on hienommat tarjoilut ja niissä saa parempaa, ns. oikeaa ruokaa. Harkitsin viime kaudella muutaman kerran Loungea, mutta noin viidenkymmenen euron sijoitus -siis ottelulipun lisäksi- oli minusta liikaa siitä paketista. Tilaisuus koitti 13.3. kun kausikorttilaiset pääsivät sinne syömään ennen peliä kymmenellä eurolla.
Pelicans Lounge.
Lounge on oma, muilta suljettu tila Isku Areenan radiomäkien puoleisessa päädyssä. Halli sijaitsee rinteessä, joten Lounge jää tavallaan maan alle. Loungen asiakkaat seuraavat ottelun tavallisessa katsomossa, joten siinä mielessä kokemus eroaa esimerkiksi aitioista. Loungen asiakkaille on normaalisti ohjelmaa, minun siellä ollessani ainoastaan ruokailu. Yllättävän harva oli lähtenyt silloin hallille syömään, joten sain olla hetkisen aikaa ihan yksin Loungessa ennen kuin sinne saapui lisää väkeä. Olin tosin varsin ajoissa liikkeellä ja porukkaa saattoi saapua sinne lisää myöhemmin. Ruoka maistui erinomaisesti ja vatsa täynnä oli mukava siirtyä takaisin rahvaan puolelle, valmiina kannustamaan oma joukkue voittoon.
Loungessa tarjottiin pekonikanaa.
Ruokailun rutiineista

Saavun mielelläni Isku Areenalle hyvissä ajoin ennen ottelun alkua. Viikonloppuna ja monesti arkisinkin jo heti ovien auettua eli tuntia ennen. Siinä ajassa ehtii jopa tulla kiire jos haluaa muuten vain kierrellä hallia, piipahtaa fanishopissa, vaihtaa kuulumisia -sekä tietenkin syödä jotain. Ottelut alkavat viikonloppuisin sopivasti ruoka-aikaan, joten silloin on joka tapauksessa nälkä. Arkisin taas työpäivän jälkeen on nälkä silloinkin.

Ennen ottelua ruokailuun on myös eniten aikaa. Menen lihamukin tai lihapiirakan kanssa yleensä omalle paikalle ja katson siinä samalla alkulämmöt. Ensimmäisellä erätauolla on minusta aivan liian ruuhkaista jonottaa kioskille ja toisella erätauolla on jo aika myöhäistä syödä mitään isompaa ja harvemmin siihen aikaan enää edes tulee iso nälkä. Pientä evästä toki voi käydä hakemassa.

Ottelun aikana keskittyminen on täysin pelissä, joten yritän jo senkin takia hoitaa syömiset pois etukäteen. Tarvitsen kaksi kättä taputtamiseen ja sylin on oltava tyhjänä sen varalta että oma joukkue tekee maalin. Olen se jokseenkin ainoa pöljä katsomossani joka tuulettaa maaleja seisten, myös läpi runkosarjan. Se refleksi tulee selkärangasta.
Lihis tällä kertaa nakilla.


Mitä söisin mieluiten lätkämatsissa?

En muista enää kuinka monta lihamukia tai lihapiirakkaa söin viime kaudella. Ne olivat valintani aina isompaan nälkään ja taisin jonkin verran vuorotella niitä. Molemmat maistuvat ja varsinkin uuden lihamukin kastikkeet ovat onnistuneet. Ja ne ovat täydellistä roskaruokaa.

Mistä päästäänkin pieneen ongelmaan: en enää yksinkertaisesti pysty syömään tulevalla kaudella vastaavaa määrää epäterveellistä höttöä. Edessä on kolmekymmentä kotiottelua runkosarjaa, toivottavasti vieraspelejä sekä pleijarit ja kaipaan niihin kipeästi vaihtelua ruokailuun. Haluan jo tuttujen vaihtoehtojen rinnalle jotain terveellisempää syötävää. Kunnollista ruokaa. Ja järkevään hintaan. Mutta olen myös valmis maksamaan kunnon ruoasta tai terveellisestä pikaruoka-annoksesta jonkin verran enemmän kuin esimerkiksi lihamukista.

Loungetason ruokailu kympillä oli mukava kokemus, erityisesti ruoan suhteen. En tosin kaipaa erityistä omaa, suljettua tilaa syömiseen enkä halua maksaa siitä turhaan. Söisin kunnollisen ruokani mielelläni missäpäin hallia tahansa: omalla paikalla, faniaulassa, Lämärissä, käytävillä -kunhan sellainen olisi saatavilla.

Toinen mietinnän arvoinen asia annoksen saatavuuden lisäksi on tapa millä se tarjoillaan. Käytössä on vain kaksi kättä ruoan ja mahdollisen juoman kuljettamiseen ja syömiseen. Esimerkiksi lihamukin ja virvoitusjuoman kanssa se ei ole ongelma: muki kumpaankin käteen ja omalle paikalle tai jonnekin pöydän ääreen syömään. Omalla paikalla juoma on pakko laskea lattialle syömisen ajaksi, mutta se ei ole mikään ongelma. En todellakaan kaipaa sinne mukitelinettä. Tärkeintä on tarjoilla ruoka ja juoma sellaisissa astioissa yms. että ne on helppo kuljettaa ja pitää hallussa kun syö ja sen pitää onnistua tarvittaessa myös yhdellä kädellä.

Viime kevään fanireissulla Helsinkiin jouduin hetkellisesti pulaan ruokani ja juoman kanssa. Sattuneesta syystä minulla ei ole kuvaa eväistä. Virvoitusjuoman muki oli jotenkin ohuempaa ja heppoisempaa materiaalia kuin mihin olin tottunut ja se meinasi livetä käsistä kun tartuin mukin yläosaan. Kaksi päällekkäin aseteltua pizzapalaa taas sai kuljettaa omalle paikalle astetta varovaisemmin kuin vaikkapa kourassa hyvin pysyvän lihapiirakan. No, on Isku Areenallakin ollut oudosti pakattua ruokaa. Parisen vuotta sitten myynissä ollut wrap oli kääritty niin löysästi että puolet sen sisällöstä lupsahti pois kun sen otti rasiastaan.
Hartwall Arenalla saa salaattia.
Vietin vuodenvaihteessa yhden päivän Helsingissä nuoren MM-kisoissa. Ohjelmassa oli kaksi ottelua ja molempia ennen piti saada jotain täyttävää syötävää. Lipesin ensin hampurilaisateriaan ja toisella kerralla otin caesar-salaatin. Oli ihanaa löytää edes yksi roskaruokamätöstä poikkeava ateria. Lahdessakin on ollut tarjolla salaattia. Lätty & Lämäri  jäi lopulta minulta ostamatta hallilla, vaikka maistoinkin sitä kotioloissa. Ehkä lihapiirakka houkutteli silloin sittenkin enemmän kun kävin hallilla nykyistä harvemmin. Nyt kausikorttiaikana kaipuu vaihteluun korostuu kun hallilla viettää enemmän aikaa.

Mietin vaihtoehtoja ja ruokaisa salaatti olisi suosikkini uudeksi syötäväksi Isku Areenalla. Ja miksei sitä(kin) voisi tarjoilla helposti mukista? Jos salaattia edes saisi, niin siinähän voisi vaihdella eri makuja kauden aikana. Salaatin lisäksi minulle kelpaisi oikeastaan mikä tahansa vähemmän roskaruokamainen syötävä. Sen ei edes tarvitse olla ravintoarvoiltaan täysin esimerkillinen, kunhan on maistuva ja helposti syötävä. Wrap, tortilla tai vaikka pitäleipä jollain asiallisella täytteellä. Ehkä. Jätän asian lopullisen ratkomisen keittiömaailman asiantuntijoille.

Ja mielellään söisin myös ihan oikeaa, tavallista kotiruokaa. Isku Areenan ravintola Lämäri tarjoaa arkisin lounasta. Olen pariin kertaan sitä syönyt ja hyvää on! Jos ruokaa jää yli lounaalta, niin voisiko sitä tarjota vielä ennen peliä valmiina annoksina sopuhintaan? Järkevä ja kannattava, täysin pimeä idea vai jotain siltä väliltä? En osaa sanoa.

Se on toki vielä sanottava, että kävisin hallilla vaikka siellä tarjoiltaisiin ainoastaan grillimakkaraa ja olutta. Söisin vain jossain muualla, mutta mieluiten laitan pelipäivinä osan ruokarahoistani oman joukkueen kassaan.

Ensimmäinen harjoitusottelu on muuten jo 5. elokuuta eli aivan nurkan takana. Jestas, miten nopeasti aika on mennyt. Nähdään silloin Isku Areenalla!


***
Edit. klo 19.41
Painettuani julkaisunamiskaa muistin erään erittäin oleellisen asian: Pelicans ja paikallinen leipomo Sinuhe julkistivat toukokuussa yhteistyösopimuksen (juttu Pelicansin sivulla). Sen verran sain ongittua tähän lisätietoa somessa, että asia vaikuttaa hallin tarjontaan myös tavallisten katsojien puolella. Jään odottamaan mitä saamme syödä!

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Huumetta lukijalle, romaanin muodossa.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Olen melkoisessa kusessa.
Tämä on harkittu mielipiteeni.
Kusessa.
Se minkä piti olla elämäni hienoimmat kaksi kuukautta, muuttui painajaiseksi kuudentena päivänä.
En edes tiedä lukeeko tätä kukaan. Ehkä joku löytää nämä muistiinpanot lopulta. Sadan vuoden päästä.
Tiedoksi: en kuollut kuudentena päivänä. Muu miehisto varmasti luuli niin enkä voi syyttää heitä. Kenties minulle järjestetään kansalinen surupäivä ja Wikipedia-sivullani lukee: "Mark Warney on ainoa Marsissa kuollut ihminen."
Osittain valvottu yö painaa hieman päälle. Syy on eilen lainaamani Yksin Marsissa -kirjan. En vain pystynyt laskemaan sitä käsistä ennen kuin sain sen luettua. Ilman vähän aikaa sitten tehtyä elokuvaa tuskin olisin kiinnostunut kirjasta. Jostain kumman syystä odottelin useamman kuukauden ja melkein jo katsoin elokuvankin ennen kuin ryhdistäydyin ja lainasin kirjan. Se oli sitten menoa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien!

Tottakai tiesin kirjan idean: astronautti Mark Warney jätetään yksin Marsiin kun muu tutkimusretkikunta evakuoidaan. Kyse on puhtaasti erehdyksestä: toiset luulevat -aivan oikeutetusti- että Mark on kuollut. Ja säännöissä sanotaan ihan selvästi että Marsissa kuolleet jätetään sinne. Onnettomuuden jälkeen Mark tulee tajuihinsa ja huomaa kaamean totuuden. Sen jälkeen elämä Marsissa on selviytymistä ja ongelmien ratkomista yksi toisensa jälkeen. Ihan ensimmäiseksi on mietittävä mistä saada lisää ruokaa, sillä Marsista ei pääse pois aivan hetkessä, ei vaikka pelastusretkikunta lähtisi matkaan nopeasti. Ja olisi myös hyvä saada kommunikaatio pelaamaan Maahan ja takaisin. Ihan vain ilmoittaa että on vielä elossa.

Minulle kirjan lukemista ennen elokuvaa suositeltiin sillä, että siinä selitetään tekniset ja tieteelliset ratkaisut ja ongelmat paljon tarkemmin. Kirjan luettuani -ja elokuvaa näkemättä- uskallan olla samaa mieltä. Elokuva tulee varmasti olemaan kirjaan verrattuna jonkinlainen pettymys, mutta se ei haittaa. Kirja vain oli niin uskomattoman hieno lukuelämys, etten vaihtaisi sitä pelkkään elokuvaan. Ja tämän jälkeen elokuvan voi katsoa sen tulkintana, arvioista päätelleen ilmeisen onnistuneena sellaisena.

Mutta takaisin kirjaan.

Mark Warney on aivan ihana hahmo kirjan päähenkilöksi. Ei sillä tavalla ihana, vaan paras mahdollinen valinta kun lukijan pitää samaistua yksin toisella planeetalla kamppailevaan henkilöön. En olisi missään nimessä jaksanut lukea lähes neljääsataa sivua tosikosta tiedemiehestä. Kun Mars vittuilee Markille, hän vittuilee takaisin. Joko Marsille tai sitten kaikille muille ihmisille täällä maassa. Muutenkin kirjassa on rutkasti aina tilanteeseen sopivaa huumoria.

Jatkuva kuoleman uhka taas liimasi kirjan käteeni kuin hartsi. Taisin käydä eilen jossain vaiheessa suihkussa, ainakin heräsin aamulla puhtain hiuksin. Ja jääkaapista on hävinnyt ruokaa, joten olen syönytkin jotain. Alkuyöstä havahduin porraskäytävästä kuuluviin ääniin kun postinjakaja hoiti työtään. Yöllä valvoessani olen lukenut lehden useimmiten heti kun se on saatavilla, tänään se ei käynyt mielessäkään. Lehti sai odottaa normaalia vuoroaan eli aamiaista.

Yksin Marsissa leikkasi vajaan kahdentoista tunnin mittaisen aukon todellisuuteeni ja vietin sen tiiviisti naapuriplaneetallemme. Kirja on uskomattoman hienosti kirjoitettu ja äärimmäisen intensiivinen lukea. Tieteellisiä ja teknisiä selityksiä ei kannata pelätä etukäteen, ne kerrotaan mukavan helppotajuisesti ja ihmeen sujuvasti osana tarinaa.

Lue, lue, lue ja lue Yksin Marsissa! Heti.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kiekkoelämää kaukalon ulkopuolella

Marika Kakko: Lätkässä -Kiekkoperheen elämää

Tämän kirjan valitisn luettavaksi kansikuvan perusteella päädyttyäni ensin oikealle kirjaston hyllylle. Lätkässä on julkaistu 2010. Muistan kyllä miten tästä oli aikanaan juttua lehdissä, mutta kirja jäi lukematta sillä se ei käsittele jääkiekon peluuta, vaan kaikkea muuta mitä pelaajat ja heidän perheensä kohtaavat kaukalon ulkopuolella. Millaista arki on, kun parisuhteen toinen puolisko on ammattiurheilija ja työajat sen mukaisia? Lätkässä kerrotaan vaimojen ja tyttöystävien kautta, mutta ääneen päästetään myös muutama pelaaja.

Aloitin lukemisen sillä ajatuksella että tässä on tällainen kevyempi kesäkirja. Sivujakin on vain hieman alle 200. Kirjan ensimmäinen puolisko esittelee kirjan "lätkävaimot" eli kuka tapasi kenet ja milloin, missä he ovat asuneet, missä joukkueissa mies on pelanut, onko lapsia ja niin edelleen. Samalla kerrotaan miten parisuhde ja perhe-elämä joutuu mukautumaan miehen työn aikatauluihin ja millaisia haasteita siinä on. Kun perheen yhteisiä vapaapäiviä on vain yksi viikossa, niin monesti se tärkein tukirinki ja ystävyyssuhteet löytyvät toisten kiekkoilijoiden vaimoista ja perheistä.

Kirjan tämä osuus olikin hyvin pitkälti tuttu jo naistenlehtien sivuilta. Toki sillä erolla, että kirjassa asioihin päästään kerralla useamman henkilön kautta ja lehtihaastatteluja syvällisemmin.
Kirjan toinen puolisko oli minulle antoisampi. Viimeistään tässä vaiheeessa kiekkoperheiden tarinat viedään pois mukavuusalueilta ja monen ennakkoluuloissa olevat käsitykset glamour-elämästä ja jatkuvista juhlista ammutaan alas. Pidin erityisesti siitä että kirjassa muistetaan myös meitä faneja. Naiset kertovat mielipiteensä julkisuudesta sekä faneista ja pelaajiin kohdistuvasta kritiikistä. Jos joku haukkuu puolisoa ja hänen työntekoaan, mahdollisesti vieläpä lasten kuullen, on minusta täysin OK sanoa ettei se tai nimmarin (nykyään kai lähinnä selfieiden) pyytäminen ihan joka paikassa ole kivaa. Minusta tämä on hyvä muistutus. Vaikka jääkiekko antaakin meille faneille paljon, niin voisimme vastavuoroisesti antaa pelaajille sen vähän vapaa-ajan mikä heille jää. Edustus- ja fanitilaisuudet toki erikseen ja olenkin vetänyt rajan pelaajien kanssa jutteluun niihin. Jos joskus näen pelaajan jossain hänen vapaa-ajallaan, niin olen kuin en olisi tätä huomannutkaan.

Suurin osa kirjan tarinoista kerrotaan omilla nimillä. Muutama nainen esiintyy kirjassa nimettöminä ja se heille suotakoon. Kyseessä on ehkäpä kirjan negatiivisimmat kokemukset ulkomailta ja ymmärrän että on ollut tärkeämpää saada ne mukaan kirjaan, edes nimettöminä. Kertomus Venäjältä on aika karua luettavaa ja sisältää mustaa huumoria. Minusta se on myös yksi kirjan mielenkiintoisimpia kohtia.

Tämä kevyeksi luulemani kesäkirja oli antoisampi lukuelämys kuin ensin ajattelin. Pääsin kurkistamaan seuraamani lajin kulissien taakse. Jäin harmittelemaan ainoastaan kirjan keskittymistä jääkiekkoa pelaaviin tai valmentaviin miehiin ja heidän naispuolisoihinsa. Vaikka eletään 2010-lukua, niin jääkiekon maailma on edelleen valitettavan ennakkoluuloinen ja vanhanaikainen. En esimerkiksi tiedä yhtäkään liigatasolla pelaavaa avoimesti ei-heteroa kiekkoilijaa. Sama ongelma on monen muunkin urheilulajin kohdalla, toivottavasti asiat korjaantuvat jossain vaiheessa. En tarkoita, että asiasta pitäisi tehdä sen kummempaa numeroa. On vain väärin joutua esittämään olevansa jotain muuta kuin on, sen pelossa, että esimerkiksi joukkuetoverit tai fanit eivät siitä pitäisi.

Mutta takaisin Lätkässä -kirjaan. Tässä vaiheessa siihen olisi voinut ottaa edes vertailun vuoksi yhdenkin jääkiekkoa pelaavan naisen ja hänen puolisonsa. Ehkä joku tarttuu myöhemmin tähän aiheeseen ja tekee siitä oman kirjansa.
Lätkässä on harmillisesti tällä hetkellä ainoa löytämäni edes jollain tapaa Pelicansiin liittyvä kirja. Kirjaston hyllyssä on muiden kotimaisten seurojen historiikkejä ja kaikkea muuta jääkiekkoon liittyvää luettavaa, mutta kunnollinen turkoosi kirja sieltä puuttuu. Tuleva kausi on Pelicansin seurahistorian 20. joten olin vähän odotellut julkaisua sen tiimoilta, mutta edes huhua sellaisesta ei ole vielä tullut vastaan. Ja julkaisulla tarkoitan ihan oikeaa kirjaa, en esimerkiksi kausijulkaisun paksumpaa versiota.

Onneksi syksyllä ilmestyy lahtelaisen Marko "Jarna" Jantusen elämäkerta Läpi helvetin. Tyyliltään tämä on viime aikoina julkaistuista kiekkokirjoista lähempänä Ruutua kuin Selännettä. Läpi helvetin on lahtelaisen kiekon ystävälle ehdottomasti syksyn odotetuin kirja ja luen sen hetimiten kun se vain on saatavilla.

Jääkiekon tai muutenkin huippu-urheilun vaikutuksesta perheeseen ja muuhun urheilun ulkopuoliseen elämään kiinnostuneen kannattaa lukea Lätkässä. Kirjan jotkin kohdat voivat ärsyttää jääkiekkoa paremmin tuntevaa lukijaa liian tarkalla selittelyllä ja pienellä toistolla. Toisaalta tämä on helppo lähestyä vaikkei tuntisi aihetta entuudestaan, tarinoissa pysyy kyllä hyvin mukana. Lätkässä sopi minulle mainiosti parin sadepäivän kaveriksi kesälomalla.

Lätkässä on heinäkuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Runollinen syntykertomus

Juha Jyrkäs: Uniaika eli kertomus jumalista, käärmeistä ja ihmisistä

Viime vuonna lukemani törkeän hyvä Ouramoinen on saanut jatkoa! Tai oikeastaan esiosan. Ouramoinen oli sankaritarina valmiissa maailmassa, kun taas Uniaika on sitä edeltävä kertomus maailman, jumalten ja ihmisten synnystä sekä ennen kaikkea ihmisten ja käärmeiden välisestä konfliktista. Ja tämäkin on edelleen kirjoitettu runoksi:

Ensimmäinen päivänkoitto,
nousu auringon ihanan
oli kauneinta ikinä,
parahinta kaikin puolin;
aamunkoitot sen perästä,
tulevaiset päivännousut
olivat vain niin kuin varjo:
paljon sitä heikompia.
Ouramoinen osoitti miten hyvin Jyrkäs osaa käsitellä kieltä ja kalevalamittaa. Se on hänellä edelleen hallussa, eikä kielellä kikkailu enää hurmannut minua Uniajassa samalla tavalla kuin Ouramoisessa. Eikä se todellakaan ollut pettymys, se vain oli olettamuksena: tiesin mitä on tulossa ja luotin jo valmiiksi kirjailijan kykyyn.

Uniajan paras anti minulle oli uuden eeppisen kertomuksen luominen.

Kirjallinen maailma on täynnä Uniaikaa vastaavia syntykertomuksia. Ne lainaavat ja kierrättävät toisiaan jatkuvasti, niin keksityt tarinat kuin talteen poimitut kansanperinteetkin. Kun on lukenut muutaman, tietää jo periaatteessa miten seuraava kertomus etenee. Ei mikään helppo lähtökohta taas yhdelle tarinalle lisää.

Luin Uniajan nopeasti ja ahmimalla, kunhan olin ensimmäisen luvun verran totutellut jälleen pitkästä aikaa lukemaan runoa. Kertomuksen kunnollinen sisäistäminen ja siitä nautiskelu vaatisi vielä toisenkin lukukerran. Se on kuitenkin jo helppo sanoa, että Jyrkäs on onnistunut tavoitteessaan erittäin hyvin. Uniaika on tuoreen tuntuinen "jo kerrottu" tarina ja se oli ilo lukea. Kalevala ei tällä hetkellä ole minulla aivan tuoreessa muistissa, mutta uskallan väittää että Uniajan kertomus maailman, jumalten ja ihmisten synnystä on jotenkin järkeenkäyvämpi kuin Kalevalan versio. Yksi syy tähän on varmaankin Jyrkkään käyttämät viittaukset ihan oikeaan tieteelliseen faktaan: evoluution, maailmanhistoriaan, geologiaan ja niin edelleen. Iso käsi ja papukaijamerkki näille, tykkäsin!

...ja tästä on hyvää vauhtia tulossa koko kesän huonoin kirjaesittelyni, sillä helle on sulattanut ja jumittanut aivot. En vain saa enää irti mitään sen järkevämpää kuin että tämä on mainio kirja, hienoa että se on kirjoitettu ja se kannattaa lukea. Ehkä toinen lainaus pelastaa vielä jotain:

Uuden auringon säteissä,
lämpimässä aamunkoissa
sai venekin jo perille
uuteen ja luvattuun maahan.
Vihreänä se näkyikin,
raikkaana kuin pohjoistuuli,
ynnä kauniinkutsuvana,
ihanana ihmemaana.
Jäästä se oli vapautunut,
lumesta jo pois vetäytynyt.
Niinpä se olikin tuores,
hieno maa inehmoisille.

Myös Uniajan on kuvittanut Ari Tukiainen. Kirjan esipuheessa Juha Jyrkäs lupaa vielä kolmannen osan, mitä odotan jo innolla.

Kiitos ja anteeksi!

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Pidempikestoinen lukuelämys

J.S. Meresmaa & Markus Harju (toim.): Steampunk! -Koneita ja korsetteja

Aina kaikki ei vain mene kuten kuvitelmissa. Edes huonoimmissa sellaisissa. Lainasin tämän Osuuskumman julkaiseman steampuk-kokoelman joskus keväällä ja sain sen luettua vasta nyt. Tekisi melkein mieli itkeä raivosta, sen verran heikko suoritus tämä oli minulta. Kirjassa ei ollut mitään vikaan, oli vain kaikenlaista muuta ja varaamiani kirjoja tipahteli lainattavaksi sellaiseen tahtiin että tämä oli pakko laittaa aina "hetkeksi" syrjään. Pysähdyin kokoelman puoliväliin varmaankin kuukaudeksi, ainakin, kunnes lukaisin sen kerralla loppuun.

Tämän takia lukukokemus jäi pakostakin hajanaiseksi ja pikkaisen epämääräiseksi. Novelleja voi toki lukea pienissä erissä, vaikka yksi kerrallaan, mutta mieluiten luen kirjan aina kerralla loppuun kun sen olen aloittanut. Onneksi Koneita ja korsetteja ei ole ainoa suomalainen steampunk-kokoelma. Osuuskummalta on ilmestynyt jo myös kokoelmat Höyryä ja helvetinkoneita sekä Silintereitä ja siipirattaita. Steampunkkia on kirjoitettu suomeksi varsin vähän, tunnetuin ja ensimmäinen lajin edustaja on Magdalena Hain mainio Gigi ja Henry-trilogia. Jos haluat tutustua genreen ja kokonaiseen trilogiaan tarttuminen arveluttaa, niin kokeile näitä novelleja!
Steampunk leikittelee historialla, tekniikalla ja mielikuvituksella. Erilaiset mekaaniset ratkaisut ja niiden yhdistäminen usein myös orgaaniseen materiaaliin ei ole mitenkään harvinaista. Aina ei liikuta ajallisesti meneessä tai aivan tällä planeetallakaan. Tunnustan, että tunnen genreä varsin vähän, eikä tämäkään kuvaus ollut suoraan oppikirjasta, mutta toivottavasti tarpeeksi sinne päin.

Koneita ja korsetteja on syönyt sisuksiinsa yhdeksän novellia. Ja tässä yhden lauseen luonnehdinnat niistä:

Magdalena Hai: Vaskimorsian
Lemmensairaan nuorukaisen erikoinen lopputyö.

Saara Henriksson: Arkistonhoitajan salaisuus
Jotkut asiat on parempi haudata puutarhan perukoille.

Heikki Nevala: Hevostuhatjalkainen
Häjyt puimahommissa.

J.S. Meresmaa: Augustine
Älä aliarvioi tyttöinsinööriä.

Markus Harju: Prahan teurastaja
Historian havinaa ja historiallisia hirviöitä.

Shimo Suntila: Kruunun vihollinen
Merirosvot ovat siirtyneet maalta ilmalaivoihin.

Jani Kangas: Kapina tunturilla
Pohjoinen muistaa ja pitää puolensa.

Christine Thorel: Viuhka käy kartanossa
Keskimääräistä jännittävämmät kosintamenot.

Anni Nupponen: Joka ratasta pyörittää
Mekaniikan sisäistämisestä ja lemmikeistä.

Tällä kertaa suosikkinovellini olivat Vaskimorsian, Kruunun vihollinen ja Viuhka käy kartanossa. Ne jäivät eniten mieleen juonen ja kerronnan suhteen. Muidenkaan novellien ei kannata hävetä kokoelmassa mukana oloa, Koneita ja korsetteja on tasapainoinen ja viihdyttävä pakkaus. Ainoastaan Hevostuhatjalkainen ei oikein avautunut minulle -uskoisin että syynä olivat liian köykäiset pohjatietoni novellin aihepiiristä ja siinä käytetystä murteesta, ei niinkään kirjoittajan kyvyt.

Erityismaininnan ylitse muiden annan kokoelman viimeiselle novellille Joka ratasta pyörittää. Lukiessani Koneita ja korsetteja mietin usein miten haluaisin elää pidempään eri novellien maailmoissa ja lukea lisää henkilöiden seikkailuja. Viime vuoden lopulla julkaistu Kauheat lapset on Anni Nupposen kirjoittama itsenäinen jatko-osa Joka ratasta pyörittää novellille. Itse novellikin oli erittäin hyvä, joten luen mielläni sille jatkoa! Ja aivan varmasti luen sen kirjan kerralla alusta loppuun, vailla keskeytyksiä.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Henkien kanssa Prahassa

Isabel Allende: Henkien talo

Aloitin kesälomani muutaman päivän reissulla Prahaan. Tällä kertaa matkaseuraksi lähti Henkien talo. Kirja on päätynyt minulle kirjaston kierrätyspisteestä ja odottanut jo jonkin aikaa sopivaa lukuhetkeä hyllyssäni. Olen lukenut aiemmin ennen blogiaikaani muutaman Isabel Allenden kirjan, muistaakseni ainakin Zorron tarinan, Rouva Fortunan tyttären sekä Auroran muotokuvan. Nyt oli sopiva hetki tutustua kirjailijan esikoiseen, johon perustuvasta elokuvasta olen joskus nähnyt ainakin pienen pätkän. Yritin kerran kuvailla tarinaa sen pätkän perusteella ja sain hieman oudoksuvaa katsetta elokuvaa fanittavalta ystävältä, joten kovinkaan tarkkaa käsitystä Henkien talon juonesta minulla ei ollut etukäteen. Sain antautua tälle tarinalle vailla ennakko-odotuksia. Ja tein sen erittäin mielelläni, sillä Henkien talo on yksi parhaita tämän vuoden alkupuoliskolla lukemiani kirjoja.
Se on sukukertomus 1900-luvun Chilestä kolmen sukupolven naisten kertomana. Claran puoliso, Blancan isä ja Alban isoisä Esteban Trueba on naisten perheen pää ja patriarkka. Etelä-Amerikan machokulttuurissa Esteban on se joka määrää -ja on myös lopulta täysin naisten armoilla. Henkien talo on sukukertomus. Se kertoo rakkaudesta, menetyksistä, selviytymisestä, kostosta sekä niistä pienistä maagisista hetkistä, jotka on syytä tallettaa elämän muistikirjoihin.

Claran, Blancan ja Alban elämän keskipisteenä on rakastettujensa lisäksi alati muuttuva kulmatalo, jossa elää muutakin kuin ihmisiä. Tarinan kummitukset ja muu pahuus on kuitenkin inhimillistä, henget vain ovat luonnollinen osa näiden kolmen naisen elämää.

Henkien talo on paikoitellen erittäin ahdistavaa luettavaa. Sen vastapainona Isabel Allende osaa myös huvittaa lukijaa kertoessaan meille kotimaansa historiaa Claran, Blancan ja Alban kautta. Kirja on kokonaisvaltainen lukunautinto isolla L:llä. Se sopii luettavaksi kesään, talveen, kevääseen ja syksyyn -ihan mihin tahansa aikaan tai paikkaan.
Tsekkiläinen uimahetki.
Minulle Henkien talo tuo mieleen myös matkan Prahaan. Sen reilut neljäsataa sivua oli sopiva määrä luettavaa viiden päivän reissuun ja muutama sivu jäi vielä kotimaahan paluun jälkeen nautittavaksi. Kaupunkikohteessa lukuaikaa vain ei ole niin paljoa kuin rantakohteessa. Matkakirjalla ei ole minulle sen suhteen merkitystä että sen pitäisi sijoittua samaan paikkaan missä olen reissussa. Mikä tahansa sen hetkiseen tunnelmaan ja tuntemuksiin käyvä kirja kelpaa. Mutta usein kirjojen innoittamana tulee into matkustaa johonkin niissä kerrottuun paikkaan.

Prahassa kävi niin, että yhdistin siellä maisemia jo aiemmin tässä kuussa loppuun lukemaani Jari Järvelän Metro-trilogiaan. Se ei (muistaakseni) missään vaiheessa sijoitu Prahaan, mutta minusta tuntui kuin olisin kävellyt keskellä sen tapahtumia. Metroon tutustuttuani olen alkanut nähdä graffiteja joka puolella kotikaupunkiani, mutta se ei ole ollut mitään Prahaan verrattuna: siellä niitä oli käsittämättömän paljon. Ei nyt sentään ylenpalttisesti vanhan kaupungin tai linnan turistinähtävyyksissä, mutta sielläkin niitä näkyi. Ja muualla kaupungissa taas aivan joka paikassa. Välillä tuntui että verkkokalvoille olisi räjähtänyt ilotulituksena maalia eikä tiennyt mihin suuntaan katsoisi.
Graffiteja, graffiteja ja graffiteja.
Lisää graffiteja hieman paremmin maisemaan naamioituina.
Jos on aivan pakko valita ja suositella jokin erityisesti Prahaan sopiva kirja tai genre, niin se on historiallinen romaani. Siis Metro-trilogian lisäksi. Praha on jollain ihmeellä säästynyt toisen maailmansodan pommituksilta, joten kaupunkikuvassa on paljon vanhaa ja sen kauduilla on helppo aistia menneisyys. Kannattaa kiivetä jonnekin hieman korkeammalle ja ihastella punaisten kattojen maisemaa. Historian ystäville ja turistilaumoja pelkäämättömille suosittelen siihen linnakukkulaa. Graffiteista ja junista kiinnostuneen kannattaa suunnata park Vitkov kukkulalle ja sen ympäristöön. Kukkulan huipulla sijaitseva harmaa, julman oloinen betonikolossi on muuten maan kansallismuseo.
Prahassa junaradan maisema on kuin toiselta planeetalta. Park Vitkov vasemmalla.
Mutta takaisin Henkien taloon ja Chileen. Sekin maa koki 1900-luvulla kovia ja eli poliittista myllerrystä. Isabel Allende kertoo kirjassa näistä tapahtumista kaunistelematta ja kuitenkin katkeroitumatta. Kirja on herkkä ja koskettava kaikessa julmuudessaan. Se on elämää pienellä yliluonnollisella mausteella.

Joskus ruoka-aikaan, kun kaikki olivat kokoontuneet suuren salongin pitkän pöydän ääreen tiukassa arvojärjestyksessä, suolakuppi alkoi äkkiä värähdellä. Sitten se siirtyi pöydän pintaa pitkin lasien ja lautasten välitse kenenkään pystymättä osoittamaan liikkeen käyntiinpanijaksi mitään tunnettua voimanlähdetttä tai silmänkääntötemppua. Nívea kiskaisi Claraa letistä ja sai tällä konstilla tyttären luopumaan hajamielisestä haihattelustaan, palauttamaan suolakupin normaaliin olotilaansa ja lopettamaan sen harhailun pitkin pöytää. Sisarukset olivat sopineet, että kun talossa oli pöytävieraita, lähinnä istuva läimäyttäisi pöydällä mahdollisesti vaeltelevan esineen liikkumattomaksi, jotteivät vieraat huomaisi ja turhaan järkyttyisi.  Perhe jatkoi ateriointiaan kommentoimatta mitenkään tapahtunutta.


Henkien talo on kesäkuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.