perjantai 30. toukokuuta 2014

Talvi on tulossa -viidettä kertaa

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1

Kyseessä on Tulen ja jään laulun viides osa, joten tämä bloggaus spoilaa pakostakin hieman aiempia osia sekä HBO:n Game of Thrones TV-sarjan kausia, myös sitä uusinta.


Kun saa käsiinsä erittäin hyvän kirjan, sitä tuntee lukiessaan erittäin suurta riemua sekä käsittämätöntä harmitusta kun kirjaa ei ole jostain syystä onnistunut bongaamaan ja lukemaan yhtään sen aiemmin. Tulen ja jään laulu tuli minulle tutuksi TV-sarjan myötä ja ahmin sen neljä ensimmäistä osaa ensimmäisen tuotantokauden nähtyäni. Sitä seurasikin armoton ketutus, sillä George R. R. Marttin ei ole mikään maailman nopein kirjoittaja ja viidennen osan ensimmäinen suomennos ilmestyi lähes kolme vuotta alkuperäisen jälkeen. Lohikäärmetanssin toinen nide julkaistaneen kesäkuun alkupuolella, jos kustantajalta saatu tieto pitää kutinsa. Heikoin lenkki tässä yhtälössä on kuitenkin se, että TV-sarja on ajamassa kirjasarjaa kiinni ja tämä tapahtunee kuudennella kaudella -arvioiden mukaan samoihin aikoihin kuudennen kirjan julkaisun kanssa.

Faktaa tällä hetkellä on vain molempien sarjojen suuri suosio ja täysi epävarmuus siitä milloin koko roska saadaan pakettiin ja kumpi on ensin valmis: Martin vai HBO. Kertoimet ovat tällä hetkellä HBO:n puolella ja useimmat fanit -myös minä- huokailevat kärsivinä kun haluavat lukea loppuratkaisun, eivät nähdä sitä TV-sarjana. Jokunen jakso sitten sarja otti jo omia vapauksia näyttämällä tapahtumia kirjojen julkaisutahdin ulkopuolelta...

Ja faktaa on myös se, että tässä on yksi koukuttavimpia kirjasarjoja mitä olen pitkään aikaan lukenut. Yritetäänpä keskittyä siihen.
Westerosissa vuodenajat menevät omaan tahtiinsa ja kestävät useita meidän maailmamme kalenterivuosia. Talvi on tulossa ja sen myötä pohjoisesta eräänlaisten elävien kuolleiden uhka edellään lauma villejä sekä verenhimoisia ihmisiä. Ja jättiläisiä. Ja vaikka mitä muuta. Ainostaan korkea jäinen muuri sekä yövartion valan vannoneet miehet pitävät pahan aisoissa. Kaukana etelässä, seitsemän kuningaskunnan pääkaupungissa Kuninkaansatamassa on kilpailun arvoinen, äärimmäisen epämukava rautavaltaistuin. Yksi jos toinenkin suvun päämies -tai nainen haluaisi sen omakseen. Valta on viiniä juovuttavampaa ja molemmat ovat tappavia. Vallantavoittelijoita on eri sukujen joukossa ja jokainen pitää itseään kruunuun oikeutettuna. Muutaman sivullisen kärsiminen siinä sivussa ei tunnu missään.

Sarjassa on tähän mennessä tapettu (suuri) osa keskeisistä hahmoista, juoniteltu, rikottu sekä vannottu valoja, synnytetty roviolla lohikäärmeitä, koottu armeijoita, petetty parhaita ystäviä, harrastettu intiimiä aikuisten välistä kanssakäymistä (myös sisarusten kesken), nyljetty ruumiinosia, valloitettu kaupunkeja, järjestetty muutamat mieleenpainuvat häät, herätty kuolleista, palvottu jumalia. Noin muutaman esimerkin mainitakseni.

Kaikenlainen irstailu ja meidän maailmassamme kirkuviin lööppeihin päätyvä toiminta on kuitenkin vain Tulen ja jään laulun pinta. Sarjan sielu ja sydän ovat sen hahmot. Martin on luonut Westorosiin varsinaisen kavalkaadin henkilöitä, jotka taistelevat milloin rautavaltaistuimesta tai vain omasta onnestaan ja paikastaan julmassa maailmassa. Joskus taistelun motiivi on raha, joskus valta tai rakkaus -eikä loppu ole aina onnellinen, eivätkä kaikki ole onneksi vielä loppuaan kohdanneet. Joihinkin hahmoihin rakastuin heti (Tyrion), joitain olen sympannut alusta asti (Daenerys, Arya), jotkin saivat minut puolelleen vasta ajan kanssa (Jamie) ja joitain vain ei voi olla vihaamatta (Cersei).

Tulen ja jään laulun neljäs osa Korppien kestit rikkoi tutun kaavan, missä Westerosin tapahtumia seurattiin eri näkökulmahahmojen kautta samanaikaisesti. Kestit keskittyikin Kuninkaansataman ympäristön henkilöhin, jättäen osan hahmoista pois kirjasta. Lohikäärmetanssissa on heidän vuoronsa. Tanssin toisessa osassa sen ja Kestien tarinat yhdistyvät ja menevät loppuun samoilla tanssijoilla. Olen lukenut Lohikäärmetanssin jo parisen vuotta sitten yhtenä tuhannen sivun englanninkielisenä tiiliskivenä, mutta unohtanut jo melkoisen paljon ja hankin omaan hyllyyni mieluummin suomennoksen:

Huikea kaksintaistelu Tyrion Lannisterin elämästä sai varsin paskaisen lopun, joten kääpiö joutui ottamaan jalat alleen ja pakeni meren toiselle puolelle. Maanpakolaisen elämä ei ole helppoa kun vaaroja vaanii joen rannoilla sekä bordelleissa. Kauempana idässä Daenerys Targaryen lohikäärmeineen hallitsee Meereeniä ja kokee ongelmia niin taistelun kuin sydämensäkin rintamilla. Muurilla yövartion ylikomentajaksi valitun Jon Nietoksen riesana ovat pohjoisen kuninkaat sekä muurintakainen uhka. Raajarikko Bran jatkaa matkaansa kohti kolmisilmäistä varista. Hahmojen joukkoon paluun tekee Theon Greyjoy, jota ei olla nähty sivuilla sitten toisen kirjan. TV:n puolella Theonin tarinaa on kuljetettu mukana myös kausilla kolme ja neljä ja ainekset siihen on otettu Lohikäärmetanssista.

Tulen ja jään laulussa on jo paljon hahmoja, mutta silti tarinaa pysyy mielestäni kirjojen puolella kasassa, sen sijaan TV-sarja on mennyt ensimmäisen kauden jälkeen sirpaleiseksi. Kirjoihin ei ymmärtääkseni ole tulossa enää uusia keskeisiä hahmoja ja ihan hyvä niin, en kaipaa enää lisää nappuloita valtaistuinpeliin, haluan nähdä mihin nykyiset pystyvät. Lohikäärmetanssi ykkönen vie juonittelua eteenpäin, hieman verkkaisesti käynnistyen ja aivan liian nopeasti loppuen. Aiemmista osista tuttuja huipennuksia tässä ei vielä, ei tietenkään kirjan ensimmäisellä puoliskolla, nähdä. Kunnollinen überWTFeijeijeiapua! -kohtaus on luvassa sitten Lohikäärmetanssi kakkosessa. Odotan käsivarret jo valmiiksi kananlihalla!

Olen jo koukussa Tulen ja jään lauluun, joten pidin paljon tästäkin osasta. Kannattaa lukea tai katsoa TV-sarjana.

Melisandren huulet kaartuivat hymyyn. "Jon Nietos, sinut minä olen nähnyt liekeissäni."
"Onko tuo uhkaus, lady? Aioitko polttaa minutkin?"
"Tulkitsit tarkoitukseni väärin." Nainen loi häneen tutkivan katseen. "Taidan, ikävä kyllä, tehdä olosi levottomaksi."
Jon ei kieltänyt sitä. "Muuri ei ole sopiva paikka naiselle."
"Sinä olet väärässä. Olen uneksinut tästä Muuristasi, lordi Nietos. Sen pystyttänyt oppi oli mahtava, ja mahtavia ovat myös sen jään sisään lukitut loitsut. Me kuljemme yhtä maailman saranoista." Melisandre kohotti katseensa Muurin huipulle hengitys lämpimänkosteana pilvenä ilmassa. "Tämä on minun paikkani yhtä paljon kuin sinunkin, ja varsin pian tarvitset minua suuresti. Älä kieltäydy ystävyydestäni, Jon. Olen nähnyt sinut myrskyssä, tiukassa paikassa, vihollisia joka puolella. Sinulla on niin paljon vihollisia. Kertoisinko heidän nimensä?"
"Minä tiedän heidän nimensä."
"Älä ole niin varma." Rubiini Melisandren kaulalla hohti punaisena. "Sinun ei tarvitse pelätä niitä vihollisia, jotka kiroavat sinua päin naamasi, vaan niitä jotka hymyilevät, kun katsot, ja teroittavat veitsiään, kun käännät selkäsi. Sinun olisi hyvä pitää sutesi aina vierelläsi. Näen jäätä ja tikareita pimeässä. Kovaksi jäätynyttä verta ja paljon terästä. Oli todella kylmä."
"Muurilla on aina kylmä."
"Niinkö luulet?"
"Minä tiedän sen, lady."
"Siinä tapauksessa sinä et tiedä mitään, Jon Nietos", nainen kuiskasi.

Ja samaa voi sanoa kaikille, jotka eivät ole kuulleetkaan talven olevan tulossa.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Vallasta sekä tunteista

Anni Nupponen: Nainen ja kuningas

Putoavan tähden prinsessan innoittamana luin Anni Nupposen ensimmäisen kirjan. Osasin odottaa melkoisen paljon, pidinhän prinsessatarinasta, eikä kuningasjuttu päättynyt pettymykseen -päinvastoin: tämä on jopa parempi. Molemmat sijoittuvat jonnekin menneeseen aikaan, paikkoihin joita tuskin enää on, mutta joista kerrotaan satuja. Kumpikin on itsenäinen tarina, joten kirjailijaan tutustumisen voi aloittaa joko prinsessasta tai kuninkaasta:

Eelis on nainen, Areth kuningas. Eelis on taitava parantaja, Areth hallitsee valtakuntaansa eikä epäröi lähteä sotaan. Kahden kovin niin erilaisen ihmisen tiet kohtaavat ja sidotaan yhteen kultaketjulla. Sitten vastaan tulee rakkaus. Kun elämä on velvollisuuksia, kuinka kauan siihen mahtuu toinen ihminen jonka teot ovat niin usein omia toiveita vastaan?

Aina myöhemmin kun olen muistellut tuota hetkeä, ajattelen ymmärtäväni, miten tuossa hetkessä on eräs ihmisen elämän totuus: että hän ei onnensa hetkellä enää muista tuskansa terävintä kärkeä, vaan hänen haavansa ovat lakanneet vuotamasta ja hänen kipunsa on vain varjo ja muisto. Siksi hän uskoo jälleen ja tervehtii nousevaa aurinkoa ja kun suru jälleen tulee, hän on kasvattanut suojan sitä vastaan. Ja siksi ajattelen käsittäneeni viisauden, ettei tule lyödä sitä, jota toinen on jo lyönyt, sillä se, jolla on surua ja jonka surua toinen vielä kasvattaa, ei paitsi kärsi kipua surunsa tähden, vaan myös siksi, ettei ole saanut surulleen ymmärtäjää.

Naisen ja kuninkaan tarinan kertoo Eelis alusta loppuun, omalla äänellään. Areth on mukana vain niissä hetkissä jolloin Eelis on hänet nähnyt tai miestä ajatellut. Minäkertoja toimii tarinassa ja puhelee suoraan kuulijan sieluun. Nupposen kirjoitustyyli on kirjailijalle tunnistettavaa, rauhallista, jutustelevaa ja lempeää, kuitenkin samaan aikaan syvällisen pohdiskeleva sekä armotonta.

Kirjan kansikuva on kieltämättä laimea, mutta kansien sisällä on timanttia. Nainen ja kuningas on ensisijaisesti rakkaustarina, toissijaisesti Eeliksen elämäntarina ja kolmanneksi kertomus siitä, miten valta ja vastuu käyvät yhteen tunteiden kanssa. Ei ole helppoa kertoa tunteista ja vielä vaikeampaa on jos ne sekoittaa poliittisiin päätöksiin.

Naisen ja kuninkaan perusteella aion ehdottomasti jatkaa Nupposen teosten lukemista -suosittelen muillekin (kotimaisen)fantasian ystäville tai kokeilunhaluisille muiden genrejen lukijoille. Seuraavana Nupponen -listallani onkin novellikokoelma Joen jumala ja tavoitteena lukea se kesän aikana. Piakkoin kirjastosta pitäsi tulla luettavaksi Kummolan kääntöpiiri sekä Vuori, ne menvät lukuun ensin. Kertaalleen jo englanniksi luettu Lohikäärmetanssi etenee koko ajan näiden lomassa.

lauantai 17. toukokuuta 2014

Pelicans Pukkarimyynti

Viime vuonna Pelicans järjesti kauden jälkeen Vappuriehan. Jäin kaipaamaan samanlaista tälle keväälle, kunnes odotettu ilouutinen saavutti minut viime viikolla Rodoksella. Tänään Pukkarimyynnissä tyhjennettiin huoltajien varastoja ja fanishoppia roimin alennuksin, tarjottiin pientä virvoketta sekä tavattiin pelaajia. Tässä kuvia ja tunnelmia turkoosista, aurinkoisesta aamupäivästä. Olin pelipaikalla klo 10-11.30.

 Opasteet olivat kunnossa ja porukkaa kiitettävästi oven takana jo ennen kymmentä.

 Lippikset lähtivät uuteen kotiin vitosella kappale.

 Alelaatikosta kaikkea kivaa perheen pienimmille sekä viikingeille.

 Tässä on risteytetty Jan Latvala ja Teemu Selänne. Mutta miksi?

 Läässin kultakypärä oli huutokaupan helmi. En tehnyt tarjousta, sillä rahani tuskin olivat riittäneet. Huutokauppaonni taisi tulla käytettyä jo viime syksynä pingviinitauluun.

 Halpoja lakuja! Pakko ostaa!!! Liikkeellä ei silmämääräisesti ollut yhtä paljon porukkaa kuin vuosi sitten. Tavarat tekivät hyvin kauppansa ja fanishoppiin muodostuikin nopeasti pitkät jonot. Monen kohdalla se alkoi ihan ymmärrettävästi kiristää pinnaa. Otin tilanteen rauhallisesti ja tuskastumatta, mutta yksi lisäkassa ei olisi ollut pahitteeksi.

 Pelaajakortteja jaettiin ihan ilmaiseksi. 

Teinitytöt huomio! Idolinne oli -tavallaan- täällä tänään.

 Tarjolla oli juotavaa ja pullaa, aiemmin kenties munkkejakin -ainakin näin jonkun syövän munkkia. Mehu oli sitä samaa tuttua, hieman vahvemman makuista punaista mehua, mitä tarjoillaan aina urheilutapahtumissa. Olen juonut sitä ainakin ala-aste ajoista lähtien. Hiihtokilpailujen jälkeen mehu tarjoiltiin kuumana, nyt huoneenlämpöisenä. Ihan hyväähän se on.

 Pelaajat jakoivat nimmareita. Bongasin aamupäivän aikana ainakin Pöyhösen, Paakkiksen, Myllyniemen, Latvalan ja Ritamäen. Arvostan kovasti sitä, että pelaajilta liikenee näissä tapahtumissa faneille muutaman tunnin verran omaa aikaa. Monelle junnulle nimmari tai yhteiskuva idolin kanssa on se päivän tai koko viikon kohokohta.

Lähdin metsästämään turkooseja Reinoja tarjoushintaan 19e. Sopivaa kokoa ei enää ollut, ei vaikka etukäteistiedustelujen mukaan olisi pitänyt vielä löytyä. No, en ollut aivan ensimmäisenä fanishopissa joten ne päätyivät parempaan kotiin. Sen sijaan hankin jo jonkin aikaa kuolaamani Lahti pukeutuu vain turkoosiin -paidan sekä lakuboxin. Lakujen parasta ennen päiväys on kesäkuun alussa, mutta se ei ole mikään ongelma eikä edes haaste kaltaselleni lakujen ystävälle. Pelaajakortteja napsin mukaan kerää koko sarja -periaatteella. Olen erittäin tyytyväinen aamupäivän antiin ja saldoon. Toivottavasti vastaava tapahtuma järjestetään jälleen ensi vuonna.

Lämpimät kesäterveiset Pähkinäkukkulan lukijoille!
t: Jan Latvala & Jere Myllyniemi


***

Jos uuden kauden odotus tuntuu pitkältä, voi kesäpäivät käyttää virkkaamalla pehmusteen turkoosiin keinutuoliin tai neulomalla villapaitoja pingviineille. Mikäli käsityöt eivät ole niin sinun juttusi, lue hyviä kirjoja. Laadukasta lukemista löydät viime vuoden suosikkikirjoistani. :)

Nähdään syksyllä Isku Areenalla!

maanantai 12. toukokuuta 2014

Disan kanssa Rodoksella

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär

Viimeisen reilun kymmenen vuoden ajan olen matkustanut joko omatoimisesti Euroopassa ja Australiassa tai sitten pienessä ryhmässä eksoottisissa kaukokohteissa, perinteisiä turistimatkoja vältellen. Nyt kuitenkin halusin helpon, rentouttavan loman jonnekin lämpimään, joten annoin periksi ennakkoluuloilleni, asennoiduin olemaan ihan tavallinen turisti ja lähdin viikoksi Rodoksen kaupunkiin. Kreikka ei pettänyt: hyvää ruokaa, lämpöä ja ystävällisiä ihmisiä. Matkatoimistoksi valikoitui aiemmin lähinnä turistirysähelvettiin viittaavalta kirosanalta kuulostanut Tjäreborg, joka yllätti positiivisesti erinomaisella asiakaspalvelullaan -suosittelen lämpimästi!

Lomalle piti tietenkin saada mukaan jotain luettavaa. Edellisellä Wienin reissulla raahasin mukana Autuaiden saarta. Loistava kirja, mutta nyt halusin kanniskella jotain vähemmän painavaa. Olin jo pakkaamassa kevyen pokkarin kun kirjasto ilmoitti sopivasti ennen lähtöä Disa Hannuntyttären saapuneen. Sitten iski dilemma: en ole koskaan aiemmin, ihan periaatteesta, vienyt kirjaston kirjaa ulkomaille. Osittain siitäkin syystä, ettei se olisi ollut kovinkaan turvassa rinkan pohjalla keskellä viidakkoa... Hetken asiaa pohdittuani sekä lyhyttä laina-aikaa vilkaistuani otin Disan mukaan Rodokselle. Loppujen lopuksi, ei kirjaston säännöissä sitä kielletä: kirja on vain palautettava ajoissa ja ehjänä, ei muuta. Disa matkasi Kreikkaan turvallisesti käsimatkatavaroissa ja vietti ei-lukuajan hotellihuoneen tallelokerossa. Tuhansien kilometrien matkustamisesta huolimatta kirja on takuulla ollut vähemmän alttiina vaaroille Rodoksella kuin jos olisin lukenut sen kotona samalla jotain keittiössä mutustellen.
Hotellin terassilla kelpasi lueskella.
Pari viimeistä lyöntiä olivat niin rajuja, että Disan kädet pettivät ja hän kaatui vatsalleen. Pahin mahdollinen paikka. Hän yritti kammeta itsensä takaisin polvilleen, mutta sitten osui ensimmäinen potku, jysäytti ilmat keuhkoista ulos. Tällä kertaa hän kuolisi. Lähtisi manalaan ilman rippiä ja synninpäästöä. Ajatuksen olisi pitänyt herättää hänessä syvää pelkoa, mutta kipu oli pelkoa väkevämpi.
Todellinen kauhu tuli vasta myöhemmin. Sitten, kun sulitettu nuoli värisi herra Martti Björninpojan kurkussa.
Disa käänsi päätään, ja yhä lattialla maaten hän näki. Kynnyksellä seisoi Viljami Martinpoika nuoret kasot kalpeina ja nykivinä, mutta pojan kohotetuissa käsissä oleva jousi ei vapissut. Ainoastaan sen juuri vapautettu jänne liikkui, helähti vielä viimeisen kerran. Poika ei ollut yhtätoistakaan, mutta jousen jännitti kuin aikamies.

Disa Hannuntytär alkaa pojan puolustaessa äitiään. Sitten on äidin vuoro puolustaa poikaa ja etsiä koti, uusi paikka heille molemmille. Ei enää väkivaltaista ja alistavaa aviomiestä, mutta sukulaisia omaisuuden perässä, epävarma tulevaisuus sekä sydämentykytyksiä kun apuun tulevat vuoroin naistenmiehen maineessa oleva mutta kieltämättä hurmaava laivuri Sebastian "Basti" Tarsi sekä ritarillisempi Turun linnanherra. Disa joutuu tekemään vaikeita päätöksiä eivätkä sydän ja järki puhu aina samalla äänellä...
Rodoksen Suurmestarin palatsin pihalla voi eläytyä historian havinaan.

Historiallinen viihderomaani oli oiva kumppani Rodokselle. Lomakirjaksi Disa Hannuntyttäressä olisi alkupuolella voinut olla enemmänkin vauhtia, vaarallisia tilanteita tai sutinaa. Äidin ja pojan pakomatka ei ollut aivan niin jännittävä kuin odotin. Kirjan vakavampi loppupuoli oli selkeästi parempi ja sieltä löytyi myös erittäin intensiivinen ja tunteikas luku, mikä imaisi mukaan maailmaansa heti ensilauseilla. Hienosti kerrottu! Disan pojan osuus tarinassa oli myös aika... jännä. Yllättävä. En halua spoilata juonta tämän enenpää.

Kristiina Vuoren keskiaikaan sijoittuvat romaanit erottuvat edukseen kertomalla elämänmakuisia ja uskottavia tarinoita. Joku tykkää, joku ei, mutta minulle nämä ovat erittäin sopivaa kesä- tai lomalukemista. Tai kesälomalukemista. Toistaiseksi näistä ei ole vielä löytynyt sellaista kuolematonta romanssia mihin samaistuisin tai päiväunitoiveisiin hiipivää sankaria. Kaikista ristiriitaisuuksistaan huolimatta (tai kenties juuri niiden takia) Disa Hannuntyttären sivuilla seikkaileva Basti on kuitenkin Vuoren aiempia mieshenkilöitä kiinnostavampi.

Lindoksen akropoliin takana on suojaisa lahti. Siellä olisi merirosvojen helppo piileskellä.
Disan kansikuva on tähänastisista Vuoren kirjoista paras. Nyt on unohdettu modernisti stailatut mallitytöt, tehty kirjan aikaan ja henkeen sopiva kuva. Kannen Disa ei yritä viekotella lukijaa, vaan katselee merelle kuten kuuluukiin. Hän on jo aikuinen nainen. Lukijankaan ei tällä kertaa tarvinnut jännittää missä vaiheessa Vuoren päähenkilöltä menee neitsyys, kuten aiemmin Eiran ja Seljan tarinoissa. Toki genreen kuuluen tässäkin kirjassa vällyt pölisevät, mutta sopivan säädyllisesti. Aina ei tarvitse kertoa ihan kaikkea.

Suosittelen Disa Hannuntytärtä historiallisen viihteen ystäville, jotka haluvat hieman kypsempää kerrontaa sekä vakavampiakin sävyjä, ei pelkkää hömppäpumpulia ja kimallusta.

torstai 1. toukokuuta 2014

Kun saari syö miehen

Per Ole Persson: Jaco

Jaco on kirja, joka saa helposti kriitikoilta kiitettäviä arvioita. Tavallinen lukija sen sijaan joko pääsee sisälle tarinaan ja hullaantuu siihen tai sitten joutuu miettimään kehtaako tunnustaa ettei nyt aivan täysin ymmärtänyt mitä siinä tapahtui. Kuulun jälkimmäiseen lukijaryhmään.
Tiedätkö mikä Timor on?
Hänen huokosistaan uhkuu voimaa. Sellainen voima ei vaikuta fyysiseltä, mutta se antaa aavistaa, että jos hän lyö, hän jatkaa kunnes hänen rystysensä ovat murskana, kunnes vastustajan kasvot ovat pelkkää lihaisaa mössöä. Elias katsoo minua suoraan silmiin mutta ei odota vastausta. Hymyilen väkinäisesti ja katson häntä. Vatsassani on kova möykky.
Se on nukkuva krokotiili.
Aha, minä sanon.
Mutta öisin sillä on toinen silmä auki. Tiedätkö miksi?
En.
Se valvoo poikaansa. Jacoa.

Päähenkilö pakenee jotain menneisyydestään Timorille, näkee ensimmäisen harhan lentokoneesta poistuttuaan eikä mikään sen jälkeen mene kuten Aurinkomatkojen esitteessä -jos Aurinkomatkat tekisi reissuja Timorille. On selvää, ettei kannata lähteä saarelle jota paikalliset pelkäävät, ei edes silloin kun muuta vaihtoehtoa ei näytä olevan horisontissa.

Jacon kerronta on yksittäisiä lyhyitä kohtauksia, jotka liittyvät jollain tapaa edelliseen tai sitten hypätään jonnekin aivan muualle -aivan kuin päähenkilön mieli ei osaisi tai pystyisi keskittymään pitkää aikaa samaa asiaan. On vaikea sanoa, mikä osa Jacosta on unta ja mikä totta, vai onko koko tarinan jonkinlainen painajainen, pahemman kerran pieleen mennyt lomamatka. Kerronta on kuitenkin sujuvaa ja kirjan lukee nopeasti, joten jos viidakkosekoilu on juuri sinun juttusi, niin...

Oikeastaan Jaco on Huorasadun ruotsalainen kirjallinen pikkuveli: sivuja on vain 147 eikä tarina äidy niin oudoksi kuin Laura Gustafssonilla. Jacosta sentään keksin jotain kirjoitettavaa, Huorasadun osalta olen sanaton, edelleen.