sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kohukirja!!!

Minttu Vettenterä: Jonakin päivänä kaduttaa

Tarina koulukiusatusta, itsemurhan tehneestä tytöstä, Enkeli-Elisasta. Jotain koskettavaa luettavaa.

Niinhän minä luulin kun nappasin tämän kirjastosta.

Jonakin päivänä kaduttaa olikin Elisan isän, entisen kiusaajan tarina siitä miten hän vuosien jälkeen ymmärsi tehneensä väärin ja etsi entiset kiusattunsa pyytääkseen anteeksi. Tämä toki kerrotaan takakannessa, mutta luin sen fiksuna vasta kotona. Kirjassa on myös otteita Elisan päiväkirjasta sekä koulukiusaamiseen liittyviä uutisia.
Kirjan paras oivallus on sen nimi.
En ole koskaan lukenut Elisa-blogia tai käynyt Facebook-sivulla, joten etukäteistietoni aiheesta perustuivat iltapäivälehtien kirjoitteluun tarinan aitoudesta. Jos kuitenkin unohdetaan hetkeksi moinen kohu, niin mitä kirjan noin sadasta viidestäkymmenestä sivusta jää käteen? Miten se toimii? Millaisia ajatuksia se herättää?

Eipä paljon mitään, valitettavasti. Ei toimi. Ja ne ajatuksetkin kääntyvät toisaalle, ihan mihin tahansa muualle kuin Elisan -tai siis hänen isänsä- tarinaan. Jonakin päivänä kaduttaa kaatuu uskottavuusongelmaan: sen loppuratkaisu on liian laskelmoitu ja ennalta-arvattava, eikä hahmoihin synny toivottua tunnesidettä, pikemminkin ärsyttävyyskerroin. Tämä on harmi, sillä kirjan käsittelemä aihe ansaitsisi tulla kerrotuksi kunnolla jonkun toisen kirjoittamana, eri hahmojen kautta sekä toivottavaksi fiktiona eikä faktana; kumpaa tämä nyt sitten olikaan.

Jos haluat lukea hyvinkirjoitetun kirjan katumuksesta ja mahdollisuudesta tehdä pahan jälkeen jotain hyvää, etsi käsiisi Khaled Hosseinin Leijapoika.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Murrr... sanoo pikkuleijona.

Nuorten jääkiekon MM-kisat alkavat huomenna Venäjän Ufassa. Harjoitusotteluissa voitot Kanadasta ja USAsta napanneet pikkuleijonat kohtaavat aamusella Latvian. Oman jännityksen kisoihin tuo Pelicansista joukkueeseen päässyt maalivahti Janne Juvonen sekä melkein-pelikaani, Heinolan Peliittojen hyökkääjä Ville Järveläinen. Pääseekö Juvonen kertaakaan tolppien väliin? Miten käy Peliittojen pikkumiehen tosikoitoksessa?

Ja ennen kaikkea: saunooko poika vaiko eikö sauno?

Pohjois-Amerikassa nuorten (alle 20-vuotiaiden) MM-kisoja pidetään suuremmassa arvossa kuin aikuisten vastaavia. Matsit ovat loppuunmyytyjä ja TV-lähetykset sen hetken katsotuimpia, ainakin Kanadan puolella. Ei siis ihme, että kisat pelataan usein uudella mantereella ja monen lätkäfanin vuodenvaihde täällä Suomessa kuluu öitä valvoen. Tulevat päivät näyttävät, millaiset kisat Venäjällä järjestetään ja mistä ne muistetaan. Teen sitten ajatuksistani jonkinlaisen yhteenvedon.

Katsotaan kuitenkin hetkeksi viitisentoista vuotta taaksepäin. Vuoden 1998 kotikisat olivat ensimmäiset noteeraamani nuorten MM-kisat. Järjestävät paikkakunnat olivat Helsinki ja Hämeenlinna, missä kävimme katsomassa Tapaninpäivänä Slovakia-Sveitsi sekä Suomi-Saksa -ottelut. Suomi pelasi muut alkusarjan pelit Helsingissä, sekä tietenkin finaalin, mutta ei mennä vielä asioiden edelle.

Yhdellä päivälipulla näki molemmat ottelut, joten tietenkin saavuimme paikalle hyvissä ajoin ennen Slovakia-Sveitsiä. Kovin moni muu vain ei ollut samaa mieltä, sillä peli käytiin lähes tyhjässä Rinkelinmäen (kai se oli silloin Rinkelinmäki?) hallissa. Lipun tarkkaa hintaa en enää saa mieleeni, mutta kaksi ottelua näki halvemmalla kuin yhden aikuisten MM-kisapelin edellisenä keväänä Hartwall Areenalla. Eikä silloin ollut tietoakaan kevään 2012 riistolippuhinnoista! Olisiko ollut peräti vain 20, korkeintaan 30 euroa nykyrahaksi muunnettuna... ei vain voi muistaa. Sveitsi ei tuolloin ollut kummoisen kiekkomaan maineessa, mutta onnistui voittamaan Slovakian ja eteni lopulta turnauksessa pronssille.

Suomi löylytti Saksaa maalein 5-0 ja yleisökin löysi siihen mennessä tiensä hallin lehtereille. Kisat eivät siinä vaiheessa näkyneet miltään kanavalta, mutta pikkuleijonien edetessä kohti kultaa YLEkin heräsi raivaamaan tilaa ohjelmistoonsa. Kukaan ei tainnut odottaa mitään joukkueelta, jonka tähdet olivat vasta syttymässä koko kansan tietoisuuteen. Finaalissa Suomi kohtasi Venäjän. Ratkaisu nähtiin vasta jatkoajalla kun kiekko saatiin häkkiin Niklas Hagmanin pöksyjen kautta. Ja samalla tehtiin pala suomalaista kiekkohistoriaa. Eikä se jäänyt ensimmäiseksi hieman erilaiseksi Venäjää vastaan tehdyksi ratkaisumaaliksi, se seuraava päätyi aikanaan postimerkkiin...

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Viidakon tähti

Minä Cheeta: omaelämäkerta

Älä anna tylsänharmaan kannen hämätä: Minä Cheeta on hauskin, räävittömin ja viihdyttävin lukemani elämäkerta. Se kertoo Hollywoodin kulta-ajasta sellaisia totuuksia, joiden moni varmasti tahtoisi jäävän ikiajoiksi unholaan. Minkä verran Cheetan muistelmissa sitten on totta? En tiedä, enkä oikeastaan välitä. Kun kertojana on kaiken omasta perspektiivistään nähnyt simpanssi, eivät yksityiskohdat pakosti loksahda aivan kohdilleen. Pääasia, että lukija nauttii tekstistä, jossa Cheetan ajoittainen harhautuminen sivupoluille tarjoaa ainoastaan lisää mehukkaita yksityiskohtia.
Elokuvatähti, taidemaalari ja nyt myös kirjailija.
Me olimme Tarzan ja Cheeta. Me voisimme tehdä mitä tahansa. Hän voitti viisi kultamitalia olympialaisissa ja oli valkokankaan supersankari ja hyvä mies. Ja minä olin paras ystävä, joka tuolla raukkaparalla ikinä oli ollut, saakeli.

Minä Cheeta on ennenkaikkea ihmisen ja simpanssin tarina. Johnny Weissmullerin ja Cheetan. Tai oikeastaan kertomus siitä, miten Cheeta pelasti kokonaisen elokuvasarjan, kuitenkaan saamatta -omasta mielestään- ansaittua Oscaria. Alussa saamme tietää miten Cheeta eli viidakossa meren toisella puolella ja päätyi Hollywoodin unitehtaaseen. Suurin osa teoksesta kertoo vuosista, jolloin Cheeta, Tarzan ja Jane sekä myöhemmin myös poika asuivat jyrkänteellä uneksuen mitä ihmeellisimpiä unia, jotka näytettiin valkokankailla. Vaikka vuodet kuluivat unien jälkeen, eivät Cheeta ja Tarzan koskaan unohtaneet toisiaan. Jane taas, no, Cheeta ei oikein tullut toimeen hänen kanssaan, lukekaa tarkemmin kirjasta mitä tapahtui. Elokuvanteon lisäksi vietetään aikaa Hollywoodin öissä ja kartanoissa, simpanssin näkökulmasta, tietenkin ja kurkistetaan siihen maagiseen maailmaan, mitä enää ei ole.

Kirjan pääsanoma on, että Johnnylla oli useita vaimoja, mutta vain yksi Cheeta. Ja unet ovat onneksi tallessa DVDllä.

Cheeta väittää kirjoittaneensa teoksen itse, mutta sallittakoon, että annan krediittiä myös hänen haamukirjoittajalleen James Leverille. Jos mies voisi olla simpanssi, niin se olisi varmaankin hän, ainakin tämän kirjan perusteella. Ja tämä oli siis kohteliaisuus.

Umpimieliset tosikot: vältelkää kirjaa. Kaikki muut: lukekaa se!

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kotona vieraissa

Miten lätkän seuraaminen TVstä on muuttunut viimevuosina? Entä miltä näyttää tulevaisuus?

Joskus kymmenisen vuotta sitten asuessani Oulussa paikallinen TV-kanava toteutti tempauksen, mikä tarjosi fanille aivan uuden ulottuvuuden kärppäpelien seuraamiseen: kanava näytti Oulun alueella Kärppien vieraspelit (muistaakseni) Radio Megan selostamana. Kaikki tämä maksua vastaan, tietenkin. Palvelun hintaa en muista ja kokeilu taisi jäädä yhden kauden (oliko edes kokonainen kausi?) mittaiseksi, mutta se antoi viitettä siitä, mihin jääkiekon seuraaminen maksuTV:n kautta on onneksi mennyt -ja missä se toivottavasti myös pysyy. Kehitystäkin saa toki tapahtua....
Oululaisten kokeilun jälkeen meni kuitenkin useita vuosia, jolloin ainoa mahdollisuus nähdä SM-Liigaa omassa televisiossa oli sunnuntain Hockey Night -ohjelma. Sunnuntai oli näin jälkeenpäin ajateltuna hieman hassu päivä katsella lätkää, mutta luulisin sen olleen ainoa viikonpäivä jonka ohjelmistoon peli oli helpointa sijoittaa sotkematta esimerkiksi Salkkarien aikataulua. Sama ohjelma seurasi myös pudotuspelit ja finaalit, mitkä tietenkin tuli seurattua.
SE oranssi takki Tampereen jääkiekkomuseossa. Etualalla aito studion pöytä.
Hockey Nightia seurasi pitkä vaihe, jolloin tärkein kanavani Pelicansin pelien seuraamiseen, aina toissakevääseen asti, oli lahtelainen Radio Voima. Paikallisradiossa on se hyvä puoli että se, no, on paikallinen. Turkoosi. Kun Ili Varmavuo selostaa vieraspeliä tietää olevansa oikealla kanavalla! Samaan aikaan TV-puolella vallitsi -ja vallitsee edelleen- hieman sekava tilanne, jossa pelejä näki usealta eri kanavalta. En muista enää tarkkaa kuviota, mutta joskus yksittäisiä pelejä näytettiin ihan ilmaiselta Neloselta, kunnes URHOtv astui mukaan kuvoihin. Ajatus oli kaunis, mutta kun kanava näytti kaudessa ehkä muutaman Pelicansin pelin, ei minulle tullut mieleenkään hankkia sitä. Miksi olisin katsonut Tappara-Saipaa kun Radio Voimalla meni suorana Kalpa-Pelicans?

Sitten Sonera räjäytti potin URHOtv TOTALilla. Turkosi sydämeni kiljui hetken riemusta mahdollisuudesta nähdä Pelicansin koti- ja vieraspelit suorina, mutta vain hetken, kunnes tajusin etten saanut kyseistä palvelua itselleni. Sen jälkeen otti päähän ja rutosti. Ratkaisu: muutto. Nyt näkyy! Ja onneksi tilanne vallitisi jo loistavasti menneellä viimekaudellakin. Hei-hei Radio Voima -no ei vaiskaan, kuuntelen sieltä yhä ottelun jälkipuinnit sekä voittopelin jälkeisen We're gonna winnin, silloin kun se soitetaan.

TV ei tietenkään korvaa paikanpäällä olevaa tunnelmaa, mutta olen ollut erittäin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Ja käyn yhä Isku Areenallakin. MaksuTV ei ole ilmainen, mutta tässä sisältö palvelee lätkäfania niin hyvin, että maksan siitä mielelläni. Ainoa miinus tämänhetkisessä tilanteessa on oikeuksien jakautuminen kahdelle eri kanavalle, mutta hankkimalla molemmat saa koko kauden kotikatsomoon.

Mitä sitten jatkossa? Ensi syksystä lähtien SM-Liigan kaikkien pelin oikeudet ovat Nelosella, mikä kuulostaa loistavalta. Lopullisen arvion teen sitten kun tiedän mitä he tarjoavat. Etukäteen ajateltuna Neloselta olisi äärimmäisen hölmö veto lähteä tarjoamaan nykyistä huonompaa palvelua, eli jokaisen matsin televisioimista suorana, mutta mistä sitä tietää ennen kuin tietää. Oma toiveeni on, että saatavilla olisi pelkkää lätkää näyttävä paketti, esimerkiksi kausikortti, jollaista on myyty URHOtv TOTALissa tälle kaudelle. Joku 100-150e koko kaudesta ei olisi yhtään paha hinta. Mutta tässä minulla ei ole sananvaltaa, joten odotellessa aioin käydä kotona vieraissa niin Oulussa, Tampereella, Kuopiossa, Helsingissä, Espoossa, Lappeenrannssa, Turussa, Porissa, Raumalla, Jyväskylässä kuin Hämeenlinnassakin.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Ei-harrypotteri

J.K. Rowling: Paikka vapaana

Ikinä, koskaan, milloinkaan ei pitäisi tuomita kirjaa lopullisesti jo ensivaikutelman perusteella. En tarkoita sitä, että J.K. Rowlingin uutuudella kuvittelisi olevan jotain tekemistä Tylypahkan velhojen kanssa, vaan kirjan ensimmäistä kahtasataa sivua joiden aikana tarina ei vielä tempaissut mukaansa. Vietettyäni niiden aikana useamman normaalin ajankulun päivän (no, oikeastaan melkein viikon) Pagfordissa ja lähes pakotettuani itseni lukemaan kirjaa loppuun, yllätyin iloisesti kuinka nopeasti ahmaisin loput reilut kolmesataa sivua brittiläisen pikkukaupungin asukkaiden elämää.
Sisältää kahdet hautajaiset ja yhdet synttärit. Ja tämän enempää en spoilaa juonta.
Tarinan ehdoton vahvuus on siinä, että se on uskottava. Vaikka kukaan ei ole tarinan sankari ja kaikki ovat -omalla tavallaan- roistoja, löytyy Pagfordista sellainen kirjo ihmisiä, että he voisivat hyvin olla todellisia kaikkine salaisuuksineen ja luonteenpiirteineen. Henkilöhahmoista parhaiten mieleen jäävät Pagfordin nuoret Krystal, Andrew, Fats ja Sukhvinder, jotka toimivat tasapuolisina tarinankertojina aikuisten rinnalla. Paikka vapaana ei ole kaunis eikä lempeä kertomus. Se on kiero ja hauskakin, sisältäen kohtauksia joita ei toivo kenenkään elämässä tulevan vastaan kun kohtalot loksahtavat luontevasti toistensa lomaan.

Heikkous taas on se, että osa aikuisista hahmoista pysyy jonkinlaisen tunnistamattomuususvan peitossa ihan viimeisille sivuille asti: en muistanut ketkä olivatkaan naimisissa keskenään, tai saman suvun nuoremmat tai ne vanhemmat osapuolet. Kammoksun yleensä kirjan alussa olevia henkilöluetteloja, joiden kuvittelen antavan lukijalle etukäteen mahdollisuuden päätellä jotain tapahtumista tai henkilöiden välisistä suhteista. Paikka vapaana olisi kuitenkin tarvinnut tälläisen luettelon, varsinkin sen ensimmäisen kahdensadan sivun tueksi kun lukija vasta tutustuu kaupunkilaisiin.

Nykyaikaan sijoittuva realistinen ihmissuhde- ja juonittelusoppa ei ole aivan sitä, mitä yleensä luen, mutta pidin tästä. Omaan hyllyyn ja uudelleen luettavaksi Paikka vapaana ei päädy, mutta se on lukemisen arvoinen. Jos et saa tätä joululahjaksi, niin lainaa jossain vaiheessa kirjastosta! Ja muista: älä tuomitse tarinaa vielä alun perusteella.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Ihan jumbofinaalissa

Lauantai-ilta, Isku Areena ja Pelicans. Vastassa hyytävässä illassa Raipe ja Tampereen Ilves. Pakkovoiton edessä saldona oli kaksi pistettä rankkareiden jälkeen.

Itse ottelua on ruodittu jo asiantuntevampien tahojen toimesta, joten heitän muutamia kommentteja ja ajatuksia ihan faninäkökulmasta, jostain sieltä seisomakatsomon piippuhyllyltä. Häpeäkseni tunnustan eilisen kamppailun olleen tämän kauden ensimmäinen paikanpäällä, muut olen seurannut telkkarista.

Saavuin hallille kymmenisen minuuttia ennen pelin alkua. Tutkiessani fanishopin tarjontaa pääsin osalliseksi kyselyyn: "Montako kertaa kaudessa käyt pelissä? Kausikortti vai lippu? Millaista ohjelmaa täällä pitäisi olla ennen peliä jotta tulisit paikalle aikaisemmin? Entä mikä saisi jäämään pelin jälkeen halille? Järjestämme pelin yhteydessä lastentapahtuman, mitä siellä pitäisi olla? Nyt saa esittää ihan villejäkin ideoita!" Pahoittelut sille mukavalle kyselyn tehneelle mieshenkilölle, etten ihan ollut varautunut etukäteen haastatteluun, joten esitin varmaan melko tavanomaisia ja tylsiä ideoita. Vaivanpalkaksi sain kahvi&pulla -lipukkeen.

Lauantai-illaksi Iskua Areenalla oli aivan liikaa tyhjiä penkkejä. Seisomakatsomossakaan ei ollut tungosta.
Tunnelmassa ei ollut tietoakaan edellisen kevään turkoosina vyöryneestä metakasta. Ilves-faniryhmä piti eniten ääntä ja kotiyleisö syttyi kunnolla vasta rankkarikisassa, pelin loppumetreillä. Omaakin tunnelmaa latistivat hieman pelin tiimellyksessä kanssakatsojien suusta kuuluneet kiroukset ja manaukset. Mutta tosiasia on se, ettei peli ollut sitä mihin viimevuonna totuin. Silloinkin Pelicansissa oli uusia pelaajia, mutta heidät oppi tuntemaan luistelutyylistä tai ketjukoostumuksista varsin nopeasti. Joukkue oli tuttu.

Nyt maalivahti vaihtuu niin tiheään ettei ykkösveskaria ole ja kenttäpelaajista tunnistaa nopealla silmällä ainoastaan Smolenakin (kultainen kypärä) sekä Latvalan (sääntöjäuhmaavan käyrä lapa). Kun kukaan ei esitä jäällä mitään henkeäsalpaavaa, ei joukosta pysty erottumaan, ei ainakaan minun silmissäni. Ja se on todella harmillista.
Ondrej Pavelec päätyi toisessa erässä maaliverkkoon ja korjaili sitten varusteitaan.
Eilen kuitenkin koettiin positiivisin yllätys kun uusin tsekkitähtemme, NHL-apu Pavelec, piti nollan 65 minuuttia. OP laittoi hooverin takaisin siivouskomeroon ja nappasi näyttäviä koppeja. Lisää tätä, kiitos!
Kello käy jo erätaukoa, mutta pelaajat pistivät kokouksen pystyyn ihan väärään päätyyn.
Kultakypärä Smolenak hauskuutti faneja matsin jälkeen eikä miehellä ollut kiire pois jäältä.
Ison kiitoksen ja hatunnoston ansaitsevat ne kaverit, jotka huolehtivat Pelicansin näkyvyydestä sosiaalisessa mediassa. Viimekaudella mentiin sen suhteen eteenpäin iso harppaus ja sama tahti on jatkuu edelleen. Loistavaa! Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa TV-mainosta... jatkaako mummo seikkailujaan, vai päästetäänkö joku uusi hahmo irti?