tiistai 28. kesäkuuta 2016

Pidempikestoinen lukuelämys

J.S. Meresmaa & Markus Harju (toim.): Steampunk! -Koneita ja korsetteja

Aina kaikki ei vain mene kuten kuvitelmissa. Edes huonoimmissa sellaisissa. Lainasin tämän Osuuskumman julkaiseman steampuk-kokoelman joskus keväällä ja sain sen luettua vasta nyt. Tekisi melkein mieli itkeä raivosta, sen verran heikko suoritus tämä oli minulta. Kirjassa ei ollut mitään vikaan, oli vain kaikenlaista muuta ja varaamiani kirjoja tipahteli lainattavaksi sellaiseen tahtiin että tämä oli pakko laittaa aina "hetkeksi" syrjään. Pysähdyin kokoelman puoliväliin varmaankin kuukaudeksi, ainakin, kunnes lukaisin sen kerralla loppuun.

Tämän takia lukukokemus jäi pakostakin hajanaiseksi ja pikkaisen epämääräiseksi. Novelleja voi toki lukea pienissä erissä, vaikka yksi kerrallaan, mutta mieluiten luen kirjan aina kerralla loppuun kun sen olen aloittanut. Onneksi Koneita ja korsetteja ei ole ainoa suomalainen steampunk-kokoelma. Osuuskummalta on ilmestynyt jo myös kokoelmat Höyryä ja helvetinkoneita sekä Silintereitä ja siipirattaita. Steampunkkia on kirjoitettu suomeksi varsin vähän, tunnetuin ja ensimmäinen lajin edustaja on Magdalena Hain mainio Gigi ja Henry-trilogia. Jos haluat tutustua genreen ja kokonaiseen trilogiaan tarttuminen arveluttaa, niin kokeile näitä novelleja!
Steampunk leikittelee historialla, tekniikalla ja mielikuvituksella. Erilaiset mekaaniset ratkaisut ja niiden yhdistäminen usein myös orgaaniseen materiaaliin ei ole mitenkään harvinaista. Aina ei liikuta ajallisesti meneessä tai aivan tällä planeetallakaan. Tunnustan, että tunnen genreä varsin vähän, eikä tämäkään kuvaus ollut suoraan oppikirjasta, mutta toivottavasti tarpeeksi sinne päin.

Koneita ja korsetteja on syönyt sisuksiinsa yhdeksän novellia. Ja tässä yhden lauseen luonnehdinnat niistä:

Magdalena Hai: Vaskimorsian
Lemmensairaan nuorukaisen erikoinen lopputyö.

Saara Henriksson: Arkistonhoitajan salaisuus
Jotkut asiat on parempi haudata puutarhan perukoille.

Heikki Nevala: Hevostuhatjalkainen
Häjyt puimahommissa.

J.S. Meresmaa: Augustine
Älä aliarvioi tyttöinsinööriä.

Markus Harju: Prahan teurastaja
Historian havinaa ja historiallisia hirviöitä.

Shimo Suntila: Kruunun vihollinen
Merirosvot ovat siirtyneet maalta ilmalaivoihin.

Jani Kangas: Kapina tunturilla
Pohjoinen muistaa ja pitää puolensa.

Christine Thorel: Viuhka käy kartanossa
Keskimääräistä jännittävämmät kosintamenot.

Anni Nupponen: Joka ratasta pyörittää
Mekaniikan sisäistämisestä ja lemmikeistä.

Tällä kertaa suosikkinovellini olivat Vaskimorsian, Kruunun vihollinen ja Viuhka käy kartanossa. Ne jäivät eniten mieleen juonen ja kerronnan suhteen. Muidenkaan novellien ei kannata hävetä kokoelmassa mukana oloa, Koneita ja korsetteja on tasapainoinen ja viihdyttävä pakkaus. Ainoastaan Hevostuhatjalkainen ei oikein avautunut minulle -uskoisin että syynä olivat liian köykäiset pohjatietoni novellin aihepiiristä ja siinä käytetystä murteesta, ei niinkään kirjoittajan kyvyt.

Erityismaininnan ylitse muiden annan kokoelman viimeiselle novellille Joka ratasta pyörittää. Lukiessani Koneita ja korsetteja mietin usein miten haluaisin elää pidempään eri novellien maailmoissa ja lukea lisää henkilöiden seikkailuja. Viime vuoden lopulla julkaistu Kauheat lapset on Anni Nupposen kirjoittama itsenäinen jatko-osa Joka ratasta pyörittää novellille. Itse novellikin oli erittäin hyvä, joten luen mielläni sille jatkoa! Ja aivan varmasti luen sen kirjan kerralla alusta loppuun, vailla keskeytyksiä.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Henkien kanssa Prahassa

Isabel Allende: Henkien talo

Aloitin kesälomani muutaman päivän reissulla Prahaan. Tällä kertaa matkaseuraksi lähti Henkien talo. Kirja on päätynyt minulle kirjaston kierrätyspisteestä ja odottanut jo jonkin aikaa sopivaa lukuhetkeä hyllyssäni. Olen lukenut aiemmin ennen blogiaikaani muutaman Isabel Allenden kirjan, muistaakseni ainakin Zorron tarinan, Rouva Fortunan tyttären sekä Auroran muotokuvan. Nyt oli sopiva hetki tutustua kirjailijan esikoiseen, johon perustuvasta elokuvasta olen joskus nähnyt ainakin pienen pätkän. Yritin kerran kuvailla tarinaa sen pätkän perusteella ja sain hieman oudoksuvaa katsetta elokuvaa fanittavalta ystävältä, joten kovinkaan tarkkaa käsitystä Henkien talon juonesta minulla ei ollut etukäteen. Sain antautua tälle tarinalle vailla ennakko-odotuksia. Ja tein sen erittäin mielelläni, sillä Henkien talo on yksi parhaita tämän vuoden alkupuoliskolla lukemiani kirjoja.
Se on sukukertomus 1900-luvun Chilestä kolmen sukupolven naisten kertomana. Claran puoliso, Blancan isä ja Alban isoisä Esteban Trueba on naisten perheen pää ja patriarkka. Etelä-Amerikan machokulttuurissa Esteban on se joka määrää -ja on myös lopulta täysin naisten armoilla. Henkien talo on sukukertomus. Se kertoo rakkaudesta, menetyksistä, selviytymisestä, kostosta sekä niistä pienistä maagisista hetkistä, jotka on syytä tallettaa elämän muistikirjoihin.

Claran, Blancan ja Alban elämän keskipisteenä on rakastettujensa lisäksi alati muuttuva kulmatalo, jossa elää muutakin kuin ihmisiä. Tarinan kummitukset ja muu pahuus on kuitenkin inhimillistä, henget vain ovat luonnollinen osa näiden kolmen naisen elämää.

Henkien talo on paikoitellen erittäin ahdistavaa luettavaa. Sen vastapainona Isabel Allende osaa myös huvittaa lukijaa kertoessaan meille kotimaansa historiaa Claran, Blancan ja Alban kautta. Kirja on kokonaisvaltainen lukunautinto isolla L:llä. Se sopii luettavaksi kesään, talveen, kevääseen ja syksyyn -ihan mihin tahansa aikaan tai paikkaan.
Tsekkiläinen uimahetki.
Minulle Henkien talo tuo mieleen myös matkan Prahaan. Sen reilut neljäsataa sivua oli sopiva määrä luettavaa viiden päivän reissuun ja muutama sivu jäi vielä kotimaahan paluun jälkeen nautittavaksi. Kaupunkikohteessa lukuaikaa vain ei ole niin paljoa kuin rantakohteessa. Matkakirjalla ei ole minulle sen suhteen merkitystä että sen pitäisi sijoittua samaan paikkaan missä olen reissussa. Mikä tahansa sen hetkiseen tunnelmaan ja tuntemuksiin käyvä kirja kelpaa. Mutta usein kirjojen innoittamana tulee into matkustaa johonkin niissä kerrottuun paikkaan.

Prahassa kävi niin, että yhdistin siellä maisemia jo aiemmin tässä kuussa loppuun lukemaani Jari Järvelän Metro-trilogiaan. Se ei (muistaakseni) missään vaiheessa sijoitu Prahaan, mutta minusta tuntui kuin olisin kävellyt keskellä sen tapahtumia. Metroon tutustuttuani olen alkanut nähdä graffiteja joka puolella kotikaupunkiani, mutta se ei ole ollut mitään Prahaan verrattuna: siellä niitä oli käsittämättömän paljon. Ei nyt sentään ylenpalttisesti vanhan kaupungin tai linnan turistinähtävyyksissä, mutta sielläkin niitä näkyi. Ja muualla kaupungissa taas aivan joka paikassa. Välillä tuntui että verkkokalvoille olisi räjähtänyt ilotulituksena maalia eikä tiennyt mihin suuntaan katsoisi.
Graffiteja, graffiteja ja graffiteja.
Lisää graffiteja hieman paremmin maisemaan naamioituina.
Jos on aivan pakko valita ja suositella jokin erityisesti Prahaan sopiva kirja tai genre, niin se on historiallinen romaani. Siis Metro-trilogian lisäksi. Praha on jollain ihmeellä säästynyt toisen maailmansodan pommituksilta, joten kaupunkikuvassa on paljon vanhaa ja sen kauduilla on helppo aistia menneisyys. Kannattaa kiivetä jonnekin hieman korkeammalle ja ihastella punaisten kattojen maisemaa. Historian ystäville ja turistilaumoja pelkäämättömille suosittelen siihen linnakukkulaa. Graffiteista ja junista kiinnostuneen kannattaa suunnata park Vitkov kukkulalle ja sen ympäristöön. Kukkulan huipulla sijaitseva harmaa, julman oloinen betonikolossi on muuten maan kansallismuseo.
Prahassa junaradan maisema on kuin toiselta planeetalta. Park Vitkov vasemmalla.
Mutta takaisin Henkien taloon ja Chileen. Sekin maa koki 1900-luvulla kovia ja eli poliittista myllerrystä. Isabel Allende kertoo kirjassa näistä tapahtumista kaunistelematta ja kuitenkin katkeroitumatta. Kirja on herkkä ja koskettava kaikessa julmuudessaan. Se on elämää pienellä yliluonnollisella mausteella.

Joskus ruoka-aikaan, kun kaikki olivat kokoontuneet suuren salongin pitkän pöydän ääreen tiukassa arvojärjestyksessä, suolakuppi alkoi äkkiä värähdellä. Sitten se siirtyi pöydän pintaa pitkin lasien ja lautasten välitse kenenkään pystymättä osoittamaan liikkeen käyntiinpanijaksi mitään tunnettua voimanlähdetttä tai silmänkääntötemppua. Nívea kiskaisi Claraa letistä ja sai tällä konstilla tyttären luopumaan hajamielisestä haihattelustaan, palauttamaan suolakupin normaaliin olotilaansa ja lopettamaan sen harhailun pitkin pöytää. Sisarukset olivat sopineet, että kun talossa oli pöytävieraita, lähinnä istuva läimäyttäisi pöydällä mahdollisesti vaeltelevan esineen liikkumattomaksi, jotteivät vieraat huomaisi ja turhaan järkyttyisi.  Perhe jatkoi ateriointiaan kommentoimatta mitenkään tapahtunutta.


Henkien talo on kesäkuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Pelicansin uudistuksista ja somekäyttäytymisestä

Viimeisen kahden kuukauden aikana Pelicansin toimistolta on kantautunut mielenkiintoisia uutisia kun seuran omistajuus sekä johto on käynyt läpi tukun isoja muutoksia. Tapahtumaketju sai alkunsa kun Pasi Nurminen ilmoitti hankkineensa osake-enemmistön ja huipentui eilen logon vaihtumiseen. Ensin mainittu ei ollut mitenkään yllätys, eivätkä sitä seuranneet henkilövaihdokset seuran toimistolla. Sen sijaan logon vaihtuminen tuli ainakin allekirjoittaneelle täysin puun takaa. Olin palannut juuri takaisin Suomeen ja viettänyt matkalla muutaman päivän somevapaan. Uutinen (tai siinä vaiheessa se oli vielä vahva huhu) rakkaan seuran ilmeen muuttumisesta ei aivan ollut sellainen kotiinpaluu kuin olin ajatellut. Logon vaihtumisesta huhuttiin jo noin vuosi sitten, mutta asia kuopattiin lähes saman tien.

Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin että uuden logon on pakko olla aivan hirveä. Eihän vanhaa tuttua logoa voi eikä varsinkaan tarvitse korvata millään.

Sitten alkoi odotus ja totuus paljastui eilen illalla.
Paikallislehden keskiaukeama tänään.
Ensimmäinen aivan oikea ajatus uudesta logosta oli jonkinlainen hämmennys. Ei se vanha tuttu logo, muttei nyt mitenkään rumakaan. Värit pysyivät samoina, mikä on erityisen tärkeää. Olen sisustanut asuntoa turkoosilla ja hankkinut kaikenlaista turkoosia tavaraa. Tykkään turkoosista muutenkin, joten sen jääminen sisustukseen seuran vaihtaessa värejä ei olisi ollut katastrofi, mutta äärimmäisen inhottavaa.

Sitten aloin miettiä voiko taustalla olla jonkinlainen rahastamisen tarve, sillä uusi logo tarkoittaa väistämättä uusia fanituotteita. Pelipaitojen väritys uusittiin vasta vuosi sitten ja hankin tietenkin sen itselleni. Viimeisin paitamalli on mielestäni Pelicansin historian paras, joten pelkäsin koko paidan vaihtuvan aivan liian nopeasti johonkin toiseen. Onneksi paita pysyi samana vaikka logo vaihtuikin. Ja siinä olen monen muunkin twiittaavan fanin kanssa samaa mieltä, että uusi logo näytti heti paljon paremmalta kun sen näki paidassa eikä vain sellaisenaan.

Päätin sitten nukkua yön yli ja miettiä tarkemmin miltä uusi logo näyttää ja tuntuu tänään. Kun näin sen lähempää lehden sivulla, en enää jäänyt pitkäksi aikaa ihmettelemään mistä on kyse. Silmä tottui uuteen logoon varsin nopeasti ja muutos tuntuu onnistuneelta. Logo olisi varmasti pitänyt päivittää jossain vaiheessa, joten miksei nyt. Ja pelkän logon vaihtaminen tuttuun paitaan myös lievensi muutosta. Nimi on ennallaan, samoin värit. En purnaa, näillä mennään. Ja hyvältä näyttää!

Jatkumona logon vaihdokselle katsoin tänään Pelicans TV:n uusimman, lähes tunnin mittaisen jakson. Siinä oli paljon mielenkiintoista asiaa, joten suosittelen uhraamaan hieman aikaa sen katsomiseen jos aihe vain kiinnostaa. Tässä linkki jaksoon. Pääsyy logon vaihtumiseen oli aivan ymmärrettävästi sen päivittäminen nykyaikaan, ei suinkaan rahastus. Jakson lopulla nähdään myös uusi logo paidassa, mannekiinina toimii Antti Erkinjuntti (kohdasta 43:20 eteenpäin). Studion taustalla on normaalin värinen logo valkoisella pohjalla sekä valkoisella piirretty logo mustalla pohjalla. Veikkaan, että valkoinen versio nähdään mustissa lauantaipaidoissa. Pelicans on pelannut jo pitkään lauantain kotiottelut mustissa, logottomissa paidoissa mihin on ollut kirjoitettuna seuran nimi. Ehkä ensi kaudella niissä on pelkkä logo ilman seuran nimeä?

Kokonaisuutena Pelicans TV:n uusin jakso jätti erittäin hyvän fiiliksen. Lahtelaisessa urheilussa on todellakin aika siirtyä siihen vaiheeseen missä voiton tavoittelu on sallittua ja on täysin OK sanoa se ääneen. Ja ilman, että kukaan sitä ihmettelee. Petri Matikainen sanoi jo joulukuussa että joukkue tavoittelee mestaruutta. Sitä ei tullut viime kaudella, mutta se tulee vielä. On hyvä, että seurajohto myös tukee tätä tavoitetta ja on siinä yhdessä mukana laittamalla taustat kuntoon. Vastuu onnistumisesta on myös iso, ja odotan luottavaisena vastinetta puheille.

Jaksossa käytiin läpi monia eri osa-alueita ja niihin tulevia parannuksia. Pelillisen menestyksen lisäksi mennään eteenpäin myös kaukalon ulkopuolella oheistapahtumissa ja hallin käytössä. Kirjoitin aiemmin keväällä Pelicansin ottelutapahtumasta. Tällä hetkellä on ainakin kehitteillä mobiilisovellus, jolla voi tilata matsievästä suoraan omalle paikalle. Palvelua on ainakin testattu viime kaudella parissa halissa, mutten ole kuullut kommentteja miten se on toiminut. Idea on kyllä tervetullut ja jos se on tarpeeksi jouheva ja helppo, olen kiinnostunut. Oma toiveeni on, että kausikortille ladattava saldo olisi myös mobiilisovelluksen käytettävissä, jolloin nykyisten maksutapojen rinnalle ei tarvittaisi enää uutta. Kausikortilla voi jo maksaa kätevästi useassa hallin pisteessä.
Raitahuivia. Tutut värit eivät muuttuneet.
Yksi asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua: ohjelmassa kukaan haastatelluista tai haastattelijoista ei maininnut sanallakaan Pelicansin somea. Se nimittäin kaipaa parannusta ja pian. 

Tällä hetkellä Pelicans tuottaa somekanaviinsa ja nettisivulle sisältöä minusta ihan sopivalla tahdilla. Esimerkiksi nyt on julkaistu erittäin laadukasta juttusarjaa pelaajista sekä kesäharjoittelusta. Ongelma on vuorovaikutuksen ja reagoimisen puuttuminen lähes täysin. Se on kuitenkin somen idea ja suola, eikä mikään jääkiekkojoukkue voi olla siellä pelkästään sisältöä tuottavana tekijänä. Satunnainen tykkäys, retwiittaus tai kuvan jakaminen Instagramissa ei vain riitä. Somessa pitää olla läsnä. 

Eilen kokeilin kepillä jäätä ja pyysin logon julkistamisen jälkeen Twitterissä sellaista versiota logosta, mitä voisin käyttää tässä blogissa. En ainakaan silloin vielä löytänyt sitä tai ohjeistusta Pelicansin kotisivulta. Tällä hetkellä se on siellä, mutta päätin jo käyttää päivän lehdestä napattua kuvaa kun twiittiin ei vastattu. Pointtini on, että varsinkin silloin kun julkaistaan jotain minkä tiedetään aiheuttavan puhetta ei somekanavia voi sulkea heti sen jälkeen. Tottakai siellä liikkuu paljon myös törkyä, mutta asiallisiin kommentteihin pitäisi reagoida aina. Ja tämä ihan meidän kaikkien fanien puolesta, ei vain omastani. 

Pelicansin paras someteko tähän mennessä on ollut Pelicans Live -tilin luominen Twitteriin syyskuussa 2013. Muut liigajoukkueet ovat perustaneet omat tilinsä otteluiden livetwiittaukseen paljon myöhemmin.  Viime kaudella oli muutamia hetkiä, jolloin huomasin toivomaani aktivoitumista somessa ja ajattelin, että nyt se hetki sitten on vihdoin koittanut. Vaan ei, ei vielä. Toivottavasti viimeistään syksyllä. Tiedän, että seuran toimistolla on yksi, kaksi, ainakin muutama henkilö jotka tiedostavat asian. Mutta ymmärretäänkö Pelicansissa somen merkitys tarpeeksi korkealla johtoportaassa? Se minua huolestuttaa, sillä haluan oman joukkueeni hoitavan asiat esimerkillisesti myös tällä kaukalon ulkopuolisella tontilla. 

Nyt kun juhannussää on ainakin täällä Lahdessa viileä ja ripsii vettä, on helppoa esittää toinenkin kaino toive: 

Voisiko jo olla syyskuu? :)

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Hyvästit Metrolle

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jos spraykannu olisi keksitty viisisataa vuotta sitten, Michelangelo olisi spreijannut koko Sikstiiniläiskappelin. Vatikaanin museossa olisi jäljellä kunniapaikalla tyhjät purkit, joita se on käyttänyt.
Kun Michelangelo sai työn lopulta valmiiksi ja telineet purettiin ja se kiipesi selkä natisten alas, kaikkien mielestä työ oli ihan helvetin hieno. Mitään sellaista jengi ei ollut ennen nähnyt. Mutta ei sillä ollut Michelangelolle enää siinä vaiheessa väliä. Paavi tarjosi kultasäkkiä, mutta Michelangelo sanoi sille, että nyt sä et tajua papparainen tätä juttua ollekaan, pidä rahas.
Michelangelolle hienoin hetki oli ollut se, kun katto oli ollut vielä paljas, ja koko työ oli ollut vasta sen päässä.
Hetki, kun se oli ottanut ensimmäisen kerran maalisudin käteensä. Ja väriä täynnä oleva suti oli juuri koskettamassa paljasta rappausta.
Sen hetken puolesta voi kuolla.
Onni on täysi spraykannu ja paljas seinä.
Se katoava hetki, kun kannu alkaa muuttua tyhjäksi ja seinä täydeksi.
Viime viikolla tarkeni lueskella parvekkeella.
Tyttö ja seinä on graffiteja maalaavasta Metrosta kertovan trilogian päätösosa. Ne edelliset olivat Tyttö ja pommi sekä Tyttö ja rotta.  Pidin näistä aivan valtavasti ja odotukset tätä päätösosaa kohtaan olivat vähintäänkin yhtä suuret.

Nyt olo on kummallisen tyhjä, kenties hieman hölmistynytkin (joko se loppui?) vaan ei vielä haikea. Se tunne koittaa viimeistään sitten kun Tytön ja seinän on aika palata kirjastoon ja mennä seuraavalle lukijalle. Ehdin kulkea yhdessä Metron kanssa melkein vuoden verran. Samalla opin katsomaan ympärilleni uudella tavalla.

Joskus vuosikymmeniä sitten päähäni oli iskostettu varsin yksipuoleinen ajatus graffiteista: ne ovat pelkkää ruma töherrystä ja missään nimessä niitä ei saa tehdä itse. Myöhemmin opin näkemään taidetta niissä huolellisesti tehdyissä kuvissa, joita ei vain oltu sutaistu hätäisesti alikulkutunnelin betoniseinään. Nyt näen graffiteja joka paikassa. Niitä on eri värisiä, suuria ja pieniä, töherryksiä ja kauniita ja kaikkea siltä väliltä. Harvemmin pysähdyn niiden takia, mutta saatan miettiä miksi ne on tehty ja kuka on voinut olla asialla. Enkä välitä "töherryksistä" jos graffiti ei haittaa ketään tai ole pilannut tärkeää omaisuutta. Satunnaisen alikulkutunnelin seinä ei enää mielestäni ole erityisen tärkeä ja koskemattomana pidettävä paikka. Ja katselen uusin silmin ohi kiitäviä tavarajunia.

Mutta takaisin tarinaan. Tyttö ja seinä täytti valtaisat odotukseni kun ahmaisen suurimman osan kirjaa lauantaina. Päätösosaan oli jätetty vielä liuta yllätyksiä, toisaalta tapahtumat olivat paljon henkilökohtaisempia kuin edellisessä osassa. Henkilökohtaisempia sillä tapaa, millä Metron jahtaaminen voi vielä mennä henkilökohtaisemmaksi. Tytössä ja seinässä on myös paras koskaan lukemani erään fantasiakirjallisuuden klassikon inspiroima juttu. Tavallaan se on parodia, monella tapaa varmasti myös kunnianosoitus alkuperäistä tarinaa kohtaan. Alkuperäiseen on viitattu niin monen monta kertaa aiemminkin, joten uuden ja tarinassaan uskottavan näkökulman löytäminen aiheeseen on jo äärimmäisen vaikeaa. Jari Järvelä onnistuu siinä kympillä.

Tyttö ja seinä on aivan yhtä hengästyttävää ja ahmittavaa luettavaa kuin sarjan aiemmatkin osat. Luen hieman harvemmin tämän kaltaista kirjallisuutta ja on erityisen ilahduttavaa löytää erinomaista luettavaa omien mukavuusgenrejen ulkopuolelta.

Suosittelen lämpimästi!