maanantai 27. tammikuuta 2014

Johda kuten pingviini

John Kotter & Holger Rathgeber: Jäävuoremme sulaa

Johtamisopas on tyyliltään jotain mitä en normaalisti lukisi. En kuitenkaan voinut vastustaa kansikuvaa tai vähäistä sivumäärää, joten lukaisin tämän muutamassa tunnissa.
Jäävuoremme sulaa lupaa näyttää hauskan eläinsadun keinoin miten muutos voidaan ajaa läpi ja saada toteutettua, oli sitten kyse työ- tai vaikkapa perhe-elämästä. Perustana on John Kotterin aiemmin kehittämä kahdeksanvaiheinen ohjelma, mikä on tässä esitetty mustavalkoisten söpöläisten vinkkelistä.  Siltä varalta ettei juttu nyt ihan avautuisikaan sadun keinoin, on ne vaiheet käyty läpi vielä uudelleen kirjan lopussa.

Juoni on seuraava: jäävuorella elävä pingviiniyhdyskunta on uhattuna kun käy ilmi että jäävuori on sulannut ja saattaa hajota milloin tahansa. Johtajapingviinit huomaavat muutoksen olevan väistämätöntä, on tehtävä jotain asian korjaamiseksi ja niin, että koko porukka puhaltaisi yhteen hiileen ja huomaisi muutoksen tärkeyden. Se muutos on oman jäävuoren hylkääminen vaeltaminen, tarvittaessa yhä uudelleen. On koottava tietoa, ryhmä johtamaan, oma visio ja kaupattava se muillekin. Eikä saa luovuttaa. Tarinassa kaikki menee juuri niin kuin kahdeksan vaiheen menetelmän mukaan pitääkin ja loppu on onnellinen.

Alice oli yksi kymmenestä johtoryhman jäsenestä. Hän oli kovapintainen, käytännöllinen lintu, jolla oli aikaansaavan maine. Lisäksi hän oli läheisissä suhteissa muihin yhdyskunnan jäseniin päivvastoin kuin useat kollegansa, jotka pitivät toisiin vähän enemmän etäisyyttä. Itse asiassa kaikki pingviinit antavat jollain lailla etäisen vaikutelman, mutta se ei tarkoita sitä, että ne kaikki käyttäytyisivät etäisesti.

Mitä tästä sitten jäi käteen?

Ihan kiva tarina, ei siinä mitään, mutta analysoin tätä kuten romaania tai satua. Sellaiseksi juoni oli ennalta-arvattava ja opetukset liiankin selkeitä. Sanoma kyllä välittyi, mutta en hullaantunut pingviinisadusta. Varmasti mukavaa vaihtelua jos lukee pääasiassa niitä asiallisia johtamisoppaita, mutta ei sitä mitä itse haen kirjalta.

***
Kirja löytyy myös Bongasin pingviinin -blogistani. :)

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kirjallisesti urheilun kulisseissa

Viimeisimmällä kirjastoreissulla ajauduin romaanien joukosta jonnekin kauemmas, aina urheilukirjojen hyllylle. Sieltä nappasin mukaani kaksi koon sekä sisällön puolesta hieman kevyempää  kirjaa.


Juha Veli Jokinen: Se on siinä! Antero Mertarannan parhaat

Mertarannan selostuksista on syntynyt lukematon määrä legendaarisia lausahduksia, kirsikkana kakun päällä maailmanmestaruuksien hehkutukset sekä taivas varjele -ilmaveivi kun kaveri siellä nyökytteli kokeilleensa pikku kikkaa. Mutta mitä näistä saa irti vajaassa 150 sivussa?
Se on siinä! valottaa jonkin verran julkisuutta kaihtelevan selostajan taustoja, keskittyen niihin kuuluisiin lausahduksiin ja kisoihin missä ne on kuultu. Koska osaan ne jo hyvin pitkälti ulkoa, ei kirja oikein toiminut. Selostus on selostus kun sen kuulee ja näkee mitä jäällä tapahtuu, silloin voi paremmin eläytyä tunnelmaan. Tekstinpätkä kirjan sivulla vain ei pysty samaan, ei millään. Lisäksi kirjasta välittyi nopeasti kyhätyn tunnelma, sen luki loppuun lähinnä velvollisuuden tunnosta. Antero Mertaranta on suomalainen selostajaikoni ja uskon että hänestä saisi aikaan kunnollisen kirjan. Tämä se ei ole.

Onneksi on Youtube.


Mikko Partanen & Kalle Lamberg: MM-kisaekstra, Urheilutoimittajien sattumukset

Tämä on Urheilutoimittajien sattumukset -kirjan Helsingin yleisurheilun MM-kisoihin 2005 päivitetty painos. Olisin aivan hyvin voinut lukea alkuperäisen version, sillä MM-kisaekstraa tässä on Willie Banksin esipuhe sekä vajaat sata sivua yleisurheilutriviaa ja kisatuloksia. Esipuhetta lukuun ottamatta jätin tämän ekstaraosuuden lukematta.
Kirjassa on juttuja lähes sadan urheilutoimittajan sattumuksista eri vuosikymmeniltä. Mukana on kaikelle kansalle TV:stä tuttuja nimiä sekä paikallislehtien ja -radioiden tuntemattomampia toimittajia. Lajeina on edustettuna oikeastaan kaikkea mahdollista mitä seurataan Suomessa tai Suomesta käsin. Ja ne sattumukset vaihtelevat kovasti: milloin eksytään formularadalle silloin kun autot ovat harjoittelemassa, selostetaan ottelua kopin alta tai puhelinkopista paikallisradioon, palellaan Moskovassa kiekkoturnauksen aikana, suojellaan Celine Dionia (kyllä vain!) tai ajellaan Matti Nykäsen kyydissä kisoihin.

Suurin osa toimittajista on kertonut kirjaa varten useamman jutun, osa on mukana vain yhdellä tarinalla. On erittäin mielenkiintoisia juttuja ja jonkin verra niitä, jotka ovat merkinneet enemmän toimittajille itselleen kuin suurelle yleisölle. Hieman vanhemmat jutut naurattavat nykyaikana myös silloin käytetyn teknologian puolesta: miltä tuntuisi tilata puhelu hotellista ja sanella juttu toimitukseen Suomeen? Tahattomasta komiikasta tätä kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää, useiden tarinoiden opetus on se, että toimittajan on oltava valmis vaikka mihin ensin saadakseen haastattelun ja sitten saadakseen sen julkaistua. Kirjan ensisijainen tarkoitus on viihdyttää lukijaa, mutta se paljastaa myös mitä kulissien takana tapahtuu.

Tätä luki miellellään ja välillä kirjaa oli vaikea laskea kädestä kun teki mieli lukea heti seuraava tarina edellisen perään. Omat suosikijuttuni kertoivat miten eräs kuuluisa portugalilainen jalkapalloilija sai selostuksessa nimekseen Nils Erik Gustav (sekin jos mahdollista jos sattuu totaalinen blackoutti) ja miten brasilialainen "kollega" järjesti suomalaistoimittajan ryöstön. Toki kotimaankin kentiltä löytyi viihtyisiä tarinoita ja ilokseni kirjassa oli myös useita kiekkokaukalon tapahtumia, esimerkiksi se miten Eric Lindroosin isä pisti poikansa ruotuun haastattelua varten.

*

Lopputuomio: Se on siinä! on parempi jättä kirjaston hyllyyn, Urheilutoimittajien sattumukset kannattaa lainata ja lukea pakkas- tai sadepäivän ratoksi. Sen kaveriksi voi ottaa joskus aiemmin lukemani Urheilun värityskirjan, mikä kertoo sattumuksia urheilijoiden vinkkelistä.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Lahjalipuilla lätkämatseihin

Eräänä aamuna ennen joulua työpöydälläni odotti yllätys:
Kukaan ei tunnustanut jättäneensä kuorta siihen eikä kukaan ollut nähnyt Korvatunturin henkilökuntaa itse teossa. Odotin jännityksellä aattoon ja revin sitten kuoren auki. Siellä oli lippu Pelicans - Ilves lätkämatsiin, muttei edelleenkään mitään vinkkiä lahjan antajasta. Kun tuohon vielä lisättiin jo aiemmin synttärilahjaksi saamani lippulahjakortti ja sen vaihto ottelulippuun, oli minulla edessä kahden lätkämatsin viikko Isku Areenalla.
Jännä juttu tuossa Ilves -pelin lipussa on myös sen hinnoittelu ja kategoria: henkilökunta. Mistä ja millä suhteilla lippu oikein on hankittu? Lahjakorttilippuun tulostui hienosti että olen kutsuvieras. Tiistain lähestyessä työpaikalla arvuuteltiin jälleen lipun antajaa ja vilkkaat mielikuvitukset päättelivät että kyseessä on pakko olla jokin yllätys, mikä jatkuu vielä paikan päällä...


Tiistai, Pelicans - Ilves 1-2

Kiiruhdin Isku Areenalle suoraan töistä ja ehdin sinne reilut kymmenisen minuuttia ennen pelin alkua. Menin suoraan paikalleni eikä siellä odottanu mitään normaalista poikkeavaa. Viereiselle paikalla tuli istumaan tuntemattomaksi jäänyt mieshenkilö, joka toiseen erään otti penkin kokoisen hajuraon väliimme. Alariveillä oli hyvin väljää. Toisella puolellani paikka pysyi tyhjänä pelin loppuun asti.
En ihan heti muista milloin viimeksi olen istunut alimmilla riveillä, yleensä ostan lippuni mahdollisimman ylhäältä. Kulmasta oli yllättävän hyvä näkyvyys kentälle pleksien läpi. Tässä on menossa vielä ottelun alkuseremoniat.
Ensimmäisellä erätauolla suoritin kunnon tankkauksen kolmioleivällä ja teellä. Leipä oli iloinen yllätys: tuhti ja syötävää riitti. Täytteeksi luvattiin kinkkua, joten oletin automaattisesti saavani myös juustoa. Sitä ei ollut, sen sijaan kurkkua (tavallista ja suolakurkkua) sekä majoneesi yms. möhnää. Juuston puute ei haitannut, päin vastoin. Teeksi valitsin tällä kertaa karibian aurinkoa. Kioskin luukulla oli mukavaa saada iloista palvelua ja kuulla muutakin kuin perinteiset "Mistä saisi olla?", "4,50" ja "ole hyvä" -fraasit.
Pärssinen yrittää jotain kikkaa, tuloksetta. Yksi maali saatiin aikaan, mutta se riittää voittoon äärimmäisen harvoin. Kaukalon laidalta peli avautui eri tavoin kuin piippuhyllyltä. Se oli nopeampaa ja sekavampaa. Sekavampaa sillä tavoin, etteivät syöttöpaikat ja pelaajien sijoittumiset näkyneet niin selkeästi. Ei mikään ihme, että ne kuuluisat kahden metrin syötöt saattavat helposti mennä kolme metriä ohi ja täydellinen lättysyöttö lapaan on hehkutuksen arvoinen. Pelaaminen on aina niin paljon helpompaa kun itse ei ole jäällä...
Aiemmin niin hienosti pitkin Isku Areenaa lennellyt zeppelini oli siirtynyt toisella erätauolla maakuljetuksen piiriin.
Ottelun lopun lähestyessä alkoi olla selvää ettei kolmea pistettä irtoa ja yksi-kaksikin vain tuurilla. Pointsit tuolle Nelosen kuvaajalle, joka ei hätkähtänyt kertaakaan, vaikka kiekko ja miehet tömähtelivät pleksiin. Ammattilainen toki on tottunut klaaraamaan moiset paikat. Nykyinen kova pleksi ei edes anna periksi kun siihen törmää joten tarvetta peruuttamiseen ei ole. Onneksi (pelaajien kannalta) ensi kaudeksi Lahteen saadaan viimein joustava turvakaukalo.
Kättelyssä oli varsin apeat turkoosit tunnelmat. Kiiruhdin sitten bussipysäkille myöhästyäkseni minuutin. Odottelin melkein vartin seuraavaa vuoroa. Pysäkin ohi käveli reteästi takki auki Ilveksen kannattaja. Silloin oli 15 astetta pakkasta, joten toivottavasti voiton fiilis auttoi myös torjumaan keuhkokuumetta. Itse luotin enemmän huopatossuihin, toppahousuihin, untuvatakkiin, pipoon, kaulaliinaan ja rukkasiin.

Ottelun jälkeiset pyyhkeet heitän vaisulle lahtelaiskatsomolle. Kannustuksen suhteen vierasfanit veivät meitä kuin sitä kuuluisaa litran mittaa. Tässä asiassa voi toki katsoa aivan hyvin myös omaan napaan sillä en huudellut mitään, taputin vain käsiäni. Toisaalta möreällä ja olvin vauhdittamalla miesäänellä on huomattavasti paremmat mahdollisuudet saada sanomansa muiden kuuluviin kuin omallani. Nyt kaivattaisiin koko hallin yhteistä kannustusta!

Kunniamaininta menee Korvatunturin henkilökunnalle. Lipun antajan henkilöllisyys on yhä mysteeri, mutta eiköhän hän (jo) tiedä, että lahja oli erittäin mieluinen vaikka peli tappioon päättyikin.


Torstai, Pelicans - Kärpät 1-5

Tämä meni ihan vihkoon, myös kotikatsomon osalta. Jouduin parisen tuntia ennen pelin alkua vilttiketjuun ja seurasin matsin vaakatasossa peiton alla Radio Voiman taajuudelta. Lapoin samalla sisuksiini evääksi varatut kompiaiset.

Ei lisättävää.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Säihkettä talveen

Pitkään lankakaapissa lojuneet harmaat Crystal -kerät löysivät vihdoin käyttötarkoituksensa. Hankin nämä mielessäni lyhythihainen neule, mikä ei koskaan valmistunut enkä sitä edes aloittanut. Sitten huomasin haaveilevani uusista talviasusteista ja aloitin kutomisen ennen kovia pakkasia. Pipo valmistui nopeasti, kaulaliinan pakersin loppuun myöhään eilen illalla ja sain setin tänään käyttöön. Tällä kertaa en tehnyt lapasia. Käytän näin kylmällä suosiolla rukkasia.
Novita syksy 2010, suunnittelija Minna Metsänen. Lanka Crystal.
Patenttineule toimii pipossa erittäin hyvin ja kavennuskin onnistui kauniisti: päälaella on oikein -neuletta. Malliltaan tämä pipo on erittäin tyköistuva, mahtuu hyvin hupun alle eikä valu silmille. Yksi kerä Crystalia riitti pipoon. Suosittelen neulomaan tämän pyöröpuikoilla jos vain mahdollista, sillä sukkapuikoilla paksun langan neulominen patenttineuleella oli vähän säätämistä.
Kaulaliina taiteltuna.
Kaulaliinasta tein tarkoituksella leveämmän kuin ohjeessa. Lisäsin siihen muutaman silmukan, tosin käytin numeron 10 puikkoja enkä ohjeen 12 puikkoja. Pituutta tuolle tuli likemmäs pari metriä, joten tämän saa kietoa oikein reilusti kaulaan ja kasvojen suojaksi pakkasella. Toimii!
Lähikuvaa patenttineuleesta.
Pantenttineule on helppoa tehdä ja sillä saa aikaan näyttäviä neuleita. Kaulaliinassa sen etu on neuleen käännettävyys: tasona neulottu patentti on molemmin puolin samanlaista, eikä ole väliä miten päin liinan laittaa kaulaan eikä sen reunat ala kiertyä rullalle kuten vaikka aina oikein -neuleessa. Crystalissa on sopivasti säihkettä langassa, ainoa nurja puoli on paksun langan päätteleminen, sitä ei oikein tullut kaunista, onneksi töppäyksiä ei huomaa kuin sillon kun osaa niitä etsiä.



perjantai 17. tammikuuta 2014

252 sivua elämää ja kuolemaa

Juha Seppälä: Ei kenenkään maa

Osta kirja, oli se päivä. Ja minä ostin, vaikken olisi tarvinnut, en ajatellut, odotin pakettia ja ehkä yllätyin. Ohut se oli, ei sitä mitä kuvittelin, vaan voiko kirjaa koskaan kuvitella?
Ei, ehkei sitä voi lukeakaan.
Ehkä emme koskaan lue kirjaa, emme oikeasti.

Sillä kirjailija ihan varmasti hämää lukijaa laittamalla kansien väliin jotain, mitä ainoastaan hän itse tietää.

Sanat ovat vain kuori katoavalle todellisuudelle.
Ei kenenkään maa on hautausmaa. Ja kaksi mies kilpailemassa kuolleista. Hautaustoimiston päällikkö ei suvaitse rälläkän kanssa kirvanpaskasta hautakiviä putsaavaa miestä. Sähkön varastaminen ja nilkkurien avonaiset vetoketjut. Ja sitten on jälkikasvua, Petraa ja Juhoa ja vaimoja.

(Lentokone syöksyy maahan. PUM.)

Ja sikiönä kuollut, elämäänsä pohtiva ja kuolemaa ihmettelevä kertoja. Miten se vaeltaa hautaustoimiston käytävällä, en ymmärrä.

En tiedä, mitä sukua kirjan henkilöt ovat toisilleen. Heitä ajaa vimma elämään ja kuolemaan, mutta mitä he tekevät toisilleen? Elävinä vai kuolleita? Ketkä tätä tarinaa kertovat?

(Komeetta putoaa halki avaruuden.)

On kauniita ajatuksia, selkeitä lukuja joiden tarina viiltää sisintä ilmaisun riemuna. Ja sitten lukuja, joista ei tunnista päähenkilöä, ei ymmärrä hänen tavoitteitaan.
Lukija miettää heittääkö kirjan seinään huutaen "tämä on täyttä paskaa!" vai ahmiako kirja loppuun. Sillä aina on toivoa paremmasta, on, vaikka kuolleet väittävät ettei ihminen elä elämässä elämälle vaan kuolemalle.

Luin tämän loppuun. Olen hämmentynyt.

(Ja se komeetta putoaa edelleen kohti maata.)

Ehkä lukunäytteessä on enemmän järkeä. Valitsen selkeän pätkän:

***

Varsinainen kasvubisnes tämä ei ole, mutta ei kasvunäkymiä koskan vedetä alaspäinkään. Rahoituskatteemme on kunnossa. Meillä ei ole markkina- eikä geopoliittisia riskejä. Ennen pitkää asiakas tulee varmuudella palvelun tuottajan luo. Emme ole koskaan olleet erityisen tuotantolähtöisiä, koska toimintamme perustuu selkeästi asiakaslähtöisyyteen. Asiakkaat tulevat luoksemme jalat suorina. Yksityinen kulutus ei hiivu. Kuluttajien luottamus on rajaton, he eivät usko koskaan kuolevansa.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

X-sukupolvi meets reality

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Tarina siitä, miten tutustuin tähän kirjaan on kerrottu jo marraskuussa messujutussa. Nyt on lukutilinpäätöksen vuoro.
Nainen katolla on tarina viidestä henkilöstä joiden elämät kohtaavat muutaman kuukauden aikana. Silja on kotiäiti, jonka mies Harri johtaa menestyvää pelifirmaa. Hän elää hetkestä ja mielentilasta riippuen joko perinteistä perheonnea tai sitten avioliittohelvettiä. Gwendolyn on Siljan kirjoituksissa elävä sivupersoona, entinen poptähti. Ville on äidinkielenopettaja joka vetää kirjoituskurssia ja viihtyy keskustelupalstalla. Joukon nuorin Linda on stand up koomikko, toimittaja ja elämän jokapäiväinen häiriötekijä. Mukaan mahtuu myös heidän läheisiään sekä seurapiiritoimittaja Leila jolle yksikään hymiö ei ole liikaa :):):):).

Aamulla hän herää, ja jos talo on hiljainen, hän miettii että miksi. Hän ajattelee että lapset ovat varmaankin kuolleet sänkyihinsä, makaavat siellä jäykkinä, kohta hän näkee heidät ja heidän hengettömät ruumiinsa ja kaikki on ikuisesti toisin. Hän ajattelee että sitten myöhemmin hän muistelee tätä hetkeä ennen kuin SE tapahtui, viimeisiä sekunteja kun hän oli viattoman onnellinen eikä aavistanut, mitä edessä on. Hän ajattelee että myöhemmin hän ja Harri eroavat kun eivät kestä tragediaa, ja hän muuttaa johonkin yksiöön ja juo itsensä hengiltä.

Kirja kuvaa elämää hauskasti, rankasti sekä uskottavasti. Pääosassa on 70-luvulla syntynyt X-sukupolvi, nykyiset nelikymppiset joille pyramidin muotoinen mehutetra sekä korvalappustreot ovat nostalgiapiriste keskellä ankeaa alkutalvea. Pystyin samaistumaan hyvin kirjan henkilöhin vaikka he ovatkin minua nuorempia (parikymppinen Linda) tai vanhempia (kaikki ne muut). Jokaisella henkilöllä on selkeästi oma ääni tarinassa ja ne sopivat hyvin yhteen ja kokonaisuus toimii luontevasti.  Tekstissä on käytetty paljon puhetyyliä ja tuhmia- tai kirosanoja -vanhempi herrasmies kirjaston lukupiiristä ei tästä oikein ollut tykännyt. Minusta näiden vähemmän nättien ilmauksien käyttö oli perusteltua ja sopi romaanin kieleen.

Keikan jälkeen mun luokse tuli sellanen kummallisen näköinen photoshopattu jätkä puvussaan (se tosiaan näytti photoshopatulta ihan siinä livenä) ja alkoi nörttimäisellä äänellään selittää, että olin aluksi kiinnostavalla tavalla haukkunut valtiotamme, jota hän itse päivästä riippuen kutsuu kouhous- tai kyttäysvaltioksi, mutta kuitenkin valitettavan pian pettänyt hänen odotuksensa (tosiaan, HÄNEN odotuksensa, tuon vaahtomuovisen 18-vuotiaan rotan odotukset) julistaessani kommunismin ilosanomaa.

En lue kovin usein nykykirjallisuutta. Ja tässä tarkoitan nykykirjallisuudella realistista, nykyaikaan sijoittuvaa ja, no, nykyaikana kirjoitettua tekstiä. Pidän enemmän menneistä ajoista ja keksityistä paikoista tai tapahtumista, joko nyt tai aiemmin kirjoitettuina. Haluan paeta tarinassa jonnekin suomalaista lähiötä kauemmas. Myöskään viime aikona lukemani "nykyromaanit" eivät ole tehneet erityistä vaikutusta minuun lukijana, joten olen ajautunut yhä sitkeämmin historiallisen romaanin ja fantasian pyörteisiin.


Minä ostin saaren Tyynestämerestä ja kattohuoneiston Seinen rannalta. Minua pyydettiin säveltämään ja sanoittamaan oseanialaisen saarivaltion kansallislaulu, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä harmittaa edelleen.

Nainen katolla on pitkästä aikaa hyvä lukemani "nykykirja". Se yllätti positiivisesti mielenkiintoisilla hahmoilla ja nokkelalla, sujuvalla tekstillä. Kirjassa sivutaan varsin laajoja aihealueita politiikasta kvanttifysiikkaan, eikä sitä olisi voinut tehdä suppean yleistiedon pohjalta. Tämä kirja on jäänyt minusta vähän turhaan syksyn muiden julkaisujen jalkoihin, se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Unohda kaikenlaiset ennakkoluulot: Maija Vilkkumaa on lahjakas muusikko JA kirjailija.


Kaiken piti loppua ydinkatastrofiin 80-luvulla kun olin vielä teini-ikäinen. Ei loppunutkaan. Mutta tämä on nyt enemmän totta, sanotaan, ja ilmastonmuutosskeptikotkin ovat vaienneet, ehkä se merkitsee että me todella tuhoudumme. Tai ehkä vain osa tuhoutuu, se osa joka ei pysty pelastautumaan, loput muuttavat siirtokunnaksi Marssiin. Ajattelen siirtokuntaa. Siellä on paljon harmaata väriä ja kovia pintoja.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Turkoosi keinutuoli: takaisin voittoputkeen


Pelicansin musta loppuvuosi 2013 heijastui myös turkoosin keinutuolin etenemiseen: palat lojuivat muovipussissa olohuoneen nurkassa reilun kuukauden. Ryhdistäydyin uuden vuoden jälkeen ja päättelin palojen langanpätkät jo ihan hermokontrollin takia. Yhdistämisvaiheessa jokainen ylimääräinen langanpätkä tuntuisi turhauttavalta.

Ensimmäinen homma oli sommitella lopullinen pehmuste laittamalla palat paikoilleen. Alla osittainen kuva siitä luomuksesta.
Palojen taustalla on ohut puuvillaharsokangas ja sen alla pienehkö fleecepeitto. Käytän niitä myös silloin kun neuletöiden osat pitää laittaa kiinni alustaan ja kostuttaa sumuttamalla. Puuvillaharso on oikeastaan retkipyyhkeeni ja sitä samaa materiaalia mistä voi tehdä kestovaippojakin. Retkipyyhkeenä se on erittäin edullinen ja toimiva ratkaisu -suosittelen!

Sitten koittikin se himmein vaihe, miten kummassa palaset kannattaa kiinnittää? Kirjan mallikuvassa palat on fotoshopattu toisiinsa, joten siitä ei ollut apua. Jokainen pala on myös erivärinen, joten käytti yhdistämiseen mitä lankaa tahansa, se näyttäisi vääränväriseltä ainakin jossain kohtaa työtä. Lisäksi, kun paloja tuijotti tarpeeksi kauan, huomasin myös toisen ongelman...
...nimittäin palojen reunat eivät osu täysin toisiinsa. Valkoisen kukan terälehdet menevät petroolin ympyrän päälle. Ympyrät ja musta-turkoosit kukat sen sijaan osuvat toisiinsa reunoistaan. Tässä vaiheessa pidin edelleen kiinni siitä, että käyttäisin palojen yhdistämiseen oranssia lankaa. Mutta lopputulos ei vaikuttanut halutunlaiselta kun kuvittelin mielessäni yksittäisiä oransseja pistoja kohtiin, missä kuvioiden reunat koskettavat toisiaan. Eikä se olisi ratkaissut valkoisen ja petroolinvärisen palan yhteensopivuusongelmaa.

Sitten keksin ratkaisun!
Tein kukan mustaan reunaan oransseja pistoja koko reunan pituudelta ja käytin aina muutaman piston yhdistääkseni ne vuorotellen valkoiseen ja petrooliin kuvioon. Toistaiseksi olen edennyt näin pienen matkan pehmusteen toisesta päästä, enkä ole ommellut valkoisia ja petrooleja kuvoita vielä mitenkään toisiinsa. Kokonaisuus tuntuu sen verran vakaalta näinkin, että saatan hyvin jättää ne ompelematta.

Pehmusteen reunus on vielä mysteeri. Oranssia siihen tulee, se on varma, mutta mahdollisesti myös muuta väriä tai värejä. Seuraava keinutuolijuttu käsitteleekin reunusta ja sen syntyä.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Ihanaa pikkuleijonat, Ihanaa!

Pitkä loppiaisviikonloppu on vielä kesken, pitkä lätkäviikonloppu sen sijaan päättyi eilen kultajuhliin. Neljä peliä ja neljä voittoa turkoosipaidoille tai Leijonille, aivan upeaa!

Kuvituksena kuvankaappauksia Twitteristä pikkuleijonien kultahuumasta.
PERJANTAI
Lukko - Pelicans 0-2

Vuosi 2013 päättyi voittoon ja 2014 jatkui samalla tavalla. Ehdin mukaan peliin vasta kolmanteen erään Radion voiman kautta. Tärkeintä tässä voitossa oli turkoosin jengin voittoputken alku (putki se on kahdenkin voiton mittainen) sekä Jere Myllyniemen kauden ensimmäinen nollapeli. We're gonna win'iin ei vain voi kyllästyä.

LAUANTAI
Pelicans - TPS 4-0

Kolmas voitto putkeen ja toinen nollapeli! Wuhuu! En valitettavasti ehtinyt pelipaikalle Isku Areenalle, joten tämäkin matsi tuli seurattua radion kautta. Edelliset voitot eivät olleet enää sattumaa, jotain positiivista on tapahtunut ja se on siivittänyt turkoosipaidat (sääli)playoff -viivan paremmalle puolelle. Lähetyksen ajan jäältä välittyi iloinen tekemisen meininki ja usko kiekkojumaliin. Pelicans is back!

Kanada - Suomi 1-5

Lyhyt hengähdys Pelsujen voiton jälkeen ja linnoitautuminen TV:n ääreen jännäämään miten pikkuleijonille käy Kanadaa vastaan kun panoksena on finaalipaikka. Tästä turnauksesta ei juuri höpisty etukäteen eikä menestystä odotettu. Heräsin itsekin seuraamaan nuorten otteluja vasta tästä matsista alkaen. Kaikkea vain ei ehdi, mutta aina voi raivata aikaa tärkeämpiin hommiin...
Kiekon emämaa Kanada on aina paha vastus, oli kyseessä mikä ikäluokka tahansa. Ja nuorten MM-kisoihin maa lähtee aina voittamaan kultaa. Tykkään Kanadan tavasta pelata ja odotin kovaa, viihdyttävää matsia. Viihdyttävä se olikin, vaikka Kanada oli aivan kohmeessa. Päävalmentaja Karri Kiven taktiikkaa ei ole hehkutettu turhaan, se oli täydellinen ja sai vastustajan rosterin näyttämään amatööreiltä.
Kanada -ottelu alkoi edetessään muistuttaa yhä enemmän Torinon 2006 Suomi - Venäjä välierää. Leijonat pelasi silloin niin loistavaa peliä, että olin varma voitosta jo kolmannen erän puolivälissä. Ei ollut mitään syytä pelkoon tai paniikkiin, homma oli niin hyvin paketissa. Siitäkin matsista mentiin finaaliin Ruotsia vastaan. Ja samanlainen usko leijonajoukkuetta kohtaa syttyi myös lauantai-iltana. Ei hätää. Me hoidetaan tämä. Rauhallisin mielin finaaliin. En edes pelännyt taktiikan pettämistä tai joukkueen lepsuilua. Esitys Kanadaa vastaan vain oli niin vakuuttavaa kiekkoa.

Maikkari teki pelin jälkeen hienon eleen ilmoittamalla että finaali näkyy myös ilmaiskanavalla.


SUNNUNTAI
Ruotsi - Suomi 2-3 je
Unelmafinaali. Nu tar vi Guld. Turnauksen suola on jokaisen ottelun mahdollisuus. Altavastaaja saattaa voittaa ja ihmeitä tapahtuu. Kaikesta huolimatta Suomi lähti finaaliin altavastaajana ja mikäs siinä. Kun kiekko pomppii se saattaa pomppia todennäköisyyksiä vastaan. Ja se jos mikä tekee nannaa. Jääkiekko on joukkuelaji isolla J:llä. Yksilö ei koskaan voi voittaa yhteen pelaavaa joukkuetta, mutta Joukkue voi voittaa joukon yksilöitä.

Katsoin eilen myös toisella silmällä pronssipelin. Se ei tarjonnut vielä kummoisia alkulämpöjä saunailtaan. Kanada oli edelleen aneeminen ja Venäjä halusi mitaleita sen verran enemmän että mätti ne tarvittavat maalit. Toisaalta eipä matsiin ollut omalta osalta mitään panosta tai jännitettävää. Lähinnä varmistelin että ehdin kaivaa ajoissa Suomi -rekvisiitan esille.

Suomi sai salama-alun ja maalin heti alkuun. Sitten taisteltiin. Toisessa erässä Ruotsi tasoitti ja Malmön areena teki aaltoja. Hetken. Suomi meni pian jälleen johtoon. Tuomarit halusivat ratkaista pelin jakamalla Suomelle kolmannessa erässä jäähyjä liukuhihnalta. Menihän se lopulta sinne, ei kukaan kestä jatkuvaa alivoimaa. Karri Kivikin ihmetteli ja pääsi otsikoihin. Jatkoerään mentiin. Kuten 1998 kun Suomi voitti edellisen kerran. Joskus historia vain toistaa itseään. Se oli tahtomaali.

Kaikki kunnia Ruotsille, joka taisteli viimeiseen asti kullasta. Finaali oli jännittävää seurattavaa alusta loppuun. Urheiluvuosi 2014 on lähtenyt upeasti liikkeelle ja onnistumisia on tullut myös kiekkokaukalon ulkopuolella. Toivotaan, että menestys ruokkii menestystä. Tästä on hienoa lähteä kohti talven seuraavia koitoksia:

Pelaako Rasmus Sotshissa? Entä Teemu? Se selviää huomenna... nyt saa vielä naattia. 

Kiitos pikkuleijonat, kiitos Suomi!

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Kaksi miestä ja kartano

Jan Guillou: Keikari

Joulupukki kuuli toiveen ja toi minulle lisää luettavaa Jan Guilloun Suureen vuosisataan. Edellinen osa Sillanrakentajat oli positiivinen yllätys ja jäin kaipaamaan jatkoa norjalaisten insinööriveljesten seikkailuihin.
Keikari on Sverren tarina niiltä vuosilta kun hän ei ollut mukana  Sillanrakentajissa. Sverre seuraa rakastaan Albieta Englantiin miehen kotitilalle Manninghamiin, mikä ei olekaan "talo ja pari lammasta", vaan ihan oikea kartano. 1900-luvun alussa Englanti oli suhteellisen suvaitsevainen paikka jossa kahden miehen suhde ei herättänyt tarpeetonta närää, ei ainakaan jos osasi pitää pystyssä tarpeelliset kulissit. Tässä kartanoiden ja suurkaupunkien, huvitusten sekä taiteen maailmassa eletään sääntöjen mukaan ja luovitaan roolista sekä rakastajasta toiseen. Meno muistuttaa paikoitellen jo ajankuvauksen yhtäaikaisuudenkin takia Downton Abbeyä, tosin sillä erolla että Manninghamin jaarli on gay, eikä Keikarissa kuvata elämää palvelusväen silmin.

Guilloun vuosisadan vahvuus on sen tuore Pohjoismainen näkökulma. Henkilögalleriaan ei kuulu suuria poliittia päättäjiä ja osittain saksalaistuneet veljekset kohtaavat ensimmäisen maailmansodan ristiriitaisesta vinkkelistä. Eikä se sota jätä rauhaan edes herrasmiehiä. En tunne entuudestaan tuon ajan gay- tai taidepiirien elämää, mutta Guillou on luonut nistä uskottavan kuvan. Sverren rakastettu Albie tosin jäi hieman hajuttomaksi henkilöksi ja sainkin hahmona enemmän irti hänen sisarestaan Margretesta, joka on Downtonin lady Sybilin henkinen pikkuserkku.

Keikarin huono puoli on sen lyhyys. Kirjassa on ainoastaan 375 sivua kuvaamassa lähes kahdenkymmenen vuoden jaksoa ja olisi mielelläni lukenut enemmänkin. Tarinassa hypätään välillä useita vuosia eteenpäin ja tapahtumasta siirrytään toiseen varsin nopeasti. Toisaalta eipä tässä sitten ollut yhtään tyhjäkäyntiä tai turhaa diipadaapaa, vaan viihdyttävää historiankuvaa.

Jäänkin odottamaan Keikarin extented editionia tai ellei sitä ole luvassa, niin sitten sarjan seuraavaa osaa Mellan rött och svart...