Piraatista pyhäksi mieheksi

Mika Waltari: Turms, kuolematon

On kirjoja, jotka voi ahmaista ja niitä, jotka voi lukea ainoastaan nauttimalla. Waltarin tekstiä ei voi ahmia, ei vaikka kirja olisi kuinka hyvä, sillä ahmimalla pääsee vain irtaantumaan tarinasta. Näitä historiallisia tiiliskiviä on luettava kärsivällisyydellä, jokaiseen verbaaliseen koukeroon ihastuen.

Luettuani Mika Waltarin elämäkerran päätin lähteä pian joko Johannes Angeloksen tai etruskien maailmaan. Molemmat löytyivät kaverin hyllystä (pitkä laina-aina, mikä sen mukavampaa) ja suosituksesta päädyin Turms, kuolemattomaan. Waltarin suureen romaaniin nykyisessä Italiassa eläneistä etruskeista.

Kuvat lukemastani vuoden 1955 painoksesta.

Turms, salaman iskemä ja henkiin jättämä mies, ei tunne syntyperäänsä ja päätyy polttamaan temppelin. Tästä alkaa koko elämän kestävä odysseia kohti kuolemattomuutta. Turms on etruski ja lukumo, kuolematon mies ja kuninkaista korkeinta kastia. Tai olisi, jos vain suostuisi uskomaan muiden vihjailuja ja saamiaan enteitä. Sinuhesta ja Mikaelista poiketan hänellä ei ole uskollista sidekickiä vaan liuta ystäviä, jotka seuraavat mukana osan matkaa, mutta toteuttavat itse kukin omia kohtaloitaan. Ensimmäinen heistä on soturi Dorieus, jonka kanssa Turms päätyy merirosvoksi Dionysios -nimisen kapteenin paattiin. Tästä alkaa tapahtumien ketju jossa seilataan sekä vaelletaan ympäri Välimerta ja sotkeudutaan politiikan kiemuroihin sekä eri kansojen jumaliin ja tapoihin. Pakollisen lääkärin viran seikkailussa hoitaa Mikon, jonka vaimosta Aurasta Turmsin olisi kirjamellisesti kannattanut pitää näppinsä erossa...

Turmsin elämän nainen ennen kuolemattomuutta on kuitenkin Arsinoe, ykkösluokan narttu joka tarjoaa Turmsille fyysistä nautintoa ja henkistä kärsimystä. Lukijana varoitin Turmsia jo tavatessani Arsinoen, kärsin hänen kanssaan naisen petoksista ja yritin saada heidät erilleen. Kohtalo (kirjailijan muodossa) vain oli asiasta eri mieltä. Lopussa onnistuin antamaan Arsinoelle jollain tapaa anteeksi, onhan hän yksi kirjan herkullisimpia hahmoja kuten huijari ja huijauksen kohteeksi joutuessaan huijausta arvostava ja siihen kelmiydellä vastaava Dionysios. Heihin verrattuna päähenkilö Turms vaikuttaa toisinaan jopa valjulta, mutta ei kai jumalaiselta mieheltä voi vaatia täydellistä lukijan mielen valtaamista jo ensimmäisellä sivulla? Matka lukumoksi on tarkoituksella pitkä ja jos ei kivinen, niin ainakin petoksia täynnä.

Turmsin tarina jätti hieman kaksijakoisen fiiliksen. Teksti on sujuvaa ja Waltarin henkilöiden sanailua lukee erittäin mielellään, mutta varsinaiseen asiaan, etruskeihin ja heidän maailmaansa päästään vasta neljän ja puolensadan sivun paikkeilla. Alun laveaan kerrontaan (siihen tuttuun Waltariin) verrattuna loppupuolen jumalainen osuus jää turhan tiiviiksi ja lyhyeksi kun vuosikausien tapahtumat "ahdetaan" muutamaan sataan sivuun. Samaan hetkeen laitettu Välimeren alueen suuri poliittinen valtapeli ja sota on nopean käsittelyn jälkeen melko yhdentekevä, vaikka olisi varmasti ollut kiinnostava, vaikuttihan se Turmsinkin elämään.

Toisaalta, kirjan taustat tietäen, sen uudelleenkirjoittaminen ei olisi onnistunut kenties lainkaan, ei ainakaan ilman kirjailijan täydellistä hermolepoa ja insuliinikoomaa. Paksun romaanin naputtelu yhdellä istumalla pitkän taustatyön jälkeen on kadehdittava suoritus ja fanitan edelleen Waltaria. Turms on viihdyttävä kirja, mutta aiemmin lukemani Waltarit ovat enemmän mieleeni. Loppuratkaisu, tai oikeastaan se mikä jää Waltarin ja lukijan tietoon, on helposti hoksattavissa ja taustoitettu vielä tarkemmin miehen elämäkerrassa. Mutta niinhän se vain on:

Niin uskon minä, Turms, kuolematon. Vaikka kirjoittamani häviäisi, muste kuluisi pois, kaislapaperi lahoaisi eikä kirjoittamiani kieliä edes osattaisi lukea enää, kirjoitamalla olen sitonut elämäni jokaiseen kiveen sen minkä tahdon muistaa. Niistä olen tunteva itseni kun palaan.