Aloitin kesälomani muutaman päivän reissulla Prahaan. Tällä kertaa matkaseuraksi lähti Henkien talo. Kirja on päätynyt minulle kirjaston kierrätyspisteestä ja odottanut jo jonkin aikaa sopivaa lukuhetkeä hyllyssäni. Olen lukenut aiemmin ennen blogiaikaani muutaman Isabel Allenden kirjan, muistaakseni ainakin Zorron tarinan, Rouva Fortunan tyttären sekä Auroran muotokuvan. Nyt oli sopiva hetki tutustua kirjailijan esikoiseen, johon perustuvasta elokuvasta olen joskus nähnyt ainakin pienen pätkän. Yritin kerran kuvailla tarinaa sen pätkän perusteella ja sain hieman oudoksuvaa katsetta elokuvaa fanittavalta ystävältä, joten kovinkaan tarkkaa käsitystä Henkien talon juonesta minulla ei ollut etukäteen. Sain antautua tälle tarinalle vailla ennakko-odotuksia. Ja tein sen erittäin mielelläni, sillä Henkien talo on yksi parhaita tämän vuoden alkupuoliskolla lukemiani kirjoja.
Se on sukukertomus 1900-luvun Chilestä kolmen sukupolven naisten kertomana. Claran puoliso, Blancan isä ja Alban isoisä Esteban Trueba on naisten perheen pää ja patriarkka. Etelä-Amerikan machokulttuurissa Esteban on se joka määrää -ja on myös lopulta täysin naisten armoilla. Henkien talo on sukukertomus. Se kertoo rakkaudesta, menetyksistä, selviytymisestä, kostosta sekä niistä pienistä maagisista hetkistä, jotka on syytä tallettaa elämän muistikirjoihin.
Claran, Blancan ja Alban elämän keskipisteenä on rakastettujensa lisäksi alati muuttuva kulmatalo, jossa elää muutakin kuin ihmisiä. Tarinan kummitukset ja muu pahuus on kuitenkin inhimillistä, henget vain ovat luonnollinen osa näiden kolmen naisen elämää.
Henkien talo on paikoitellen erittäin ahdistavaa luettavaa. Sen vastapainona Isabel Allende osaa myös huvittaa lukijaa kertoessaan meille kotimaansa historiaa Claran, Blancan ja Alban kautta. Kirja on kokonaisvaltainen lukunautinto isolla L:llä. Se sopii luettavaksi kesään, talveen, kevääseen ja syksyyn -ihan mihin tahansa aikaan tai paikkaan.
Tsekkiläinen uimahetki. |
Prahassa kävi niin, että yhdistin siellä maisemia jo aiemmin tässä kuussa loppuun lukemaani Jari Järvelän Metro-trilogiaan. Se ei (muistaakseni) missään vaiheessa sijoitu Prahaan, mutta minusta tuntui kuin olisin kävellyt keskellä sen tapahtumia. Metroon tutustuttuani olen alkanut nähdä graffiteja joka puolella kotikaupunkiani, mutta se ei ole ollut mitään Prahaan verrattuna: siellä niitä oli käsittämättömän paljon. Ei nyt sentään ylenpalttisesti vanhan kaupungin tai linnan turistinähtävyyksissä, mutta sielläkin niitä näkyi. Ja muualla kaupungissa taas aivan joka paikassa. Välillä tuntui että verkkokalvoille olisi räjähtänyt ilotulituksena maalia eikä tiennyt mihin suuntaan katsoisi.
Graffiteja, graffiteja ja graffiteja. |
Lisää graffiteja hieman paremmin maisemaan naamioituina. |
Prahassa junaradan maisema on kuin toiselta planeetalta. Park Vitkov vasemmalla. |
Joskus ruoka-aikaan, kun kaikki olivat kokoontuneet suuren salongin pitkän pöydän ääreen tiukassa arvojärjestyksessä, suolakuppi alkoi äkkiä värähdellä. Sitten se siirtyi pöydän pintaa pitkin lasien ja lautasten välitse kenenkään pystymättä osoittamaan liikkeen käyntiinpanijaksi mitään tunnettua voimanlähdetttä tai silmänkääntötemppua. Nívea kiskaisi Claraa letistä ja sai tällä konstilla tyttären luopumaan hajamielisestä haihattelustaan, palauttamaan suolakupin normaaliin olotilaansa ja lopettamaan sen harhailun pitkin pöytää. Sisarukset olivat sopineet, että kun talossa oli pöytävieraita, lähinnä istuva läimäyttäisi pöydällä mahdollisesti vaeltelevan esineen liikkumattomaksi, jotteivät vieraat huomaisi ja turhaan järkyttyisi. Perhe jatkoi ateriointiaan kommentoimatta mitenkään tapahtunutta.
Henkien talo on kesäkuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.
Henkien talo onkin suosittua reissululemista, sillä itse olen lukenut sitä Sardinian lomalla :). Aivan huippukirja, ihanaa kun tykkäsit!
VastaaPoistaOi, Sardinia! Kuuma Välimeri sopii mainiosti tämän tarinan taustalle. :) Ihanaa lukea vanhempiakin kirjoja ja huomata miten hyvin ne ovat kestäneet aikaa.
Poista