Muisto vedestä

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Hyvässä kirjassa on simppeli perusidea ja uskottavat hahmot. Loistava teos yhdistää hyvän kirjan ainekset johonkin ennenlukemattomaan ja koskettavaan. Unohtumattomasta tarinasta jää mieleen jokin katkelma, mikä ei jätä rauhaan.

Teemestarin kirjassa se katkelma oli:
Puhuin sille kauniisti ja puhuin sille rumasti ja saatoin huutaa ja itkeäkin- Lauseen jatkon voi aina tarkistaa kirjasta, ainoastaan tuo alku jäi pysyvästi päähäni.

Lukuelämys nautitaan teen kera, tietenkin!

Jos Teemestarin kirja olisi tullut minua vastaan kirjakaupan hyllyssä, olisin ohittanut sen, hädintuskin kirjaa vilkaisten. On suorastaan rikollista, että hyvä/loistava/unohtamaton tarina on saanut noinkin -en pysty hillitsemään ihmetystäni- rumat ja mitäänsanomattomat kuoret. No, ainakin ruskea väri sointuu hyvin teehen... Teemestarin kirja on ilmeisesti julkaistu jo alkuvuodesta 2012, mutta kuulin siitä vasta marraskuussa nähtyäni sattumalta uutisen sen saamasta julkaisusopimuksesta. Mielenkiintoni heräsi ja odotin sopiva hetkeä lukea kirja. Nyt jälkeenpäin kaduttaa vain se, etten lukenut yhtään aiemmin.

Teemestarin kirja on pieni suuri tarina. Se kertoo maailmasta jossain tulevaisuudessa, maailmasta jossa vesi on loppumassa ja tunturiin piilotettu salaisuus tarkoittaa uhkarohkeaa tasapainoilua elämän ja kuoleman välillä. Se on kertomus vanhasta seremoniasta, mikä on selvinnyt luonnonmullistuksesta, kertomus jostain mistä voi pitää kiinni vaikka maailma ympärillä on luhistumassa eikä mihinkään voi luottaa. Tarina on uskottava, vaikka se yhdistelee elementtejä, joita ihan ensimmäisenä ei tulisi mieleen sijoittaa samalle kartalle. Kieli on kaunista luettavaa, eikä yksikään sana tunnu ylimääräiseltä.

Oli ilo lukea pitkästä aikaa todella hyvä kirja, ja ennen kaikkea kotimainen sellainen. Toivon, ettei tälle koskaan tule jatko-osaa, ei ylimääräisiä selityksiä avonaisiksi jääviin kysymyksiin eikä tietoa lopullisista kohtaloista. Teemestarin kirja kelpaa sellaisenaan. Haluan lukea tämän uudelleen...